Mike Pencestä tulee tammikuussa Yhdysvaltain 48. varapresidentti. Kuva DonkeyHotey / Flickr.

Yhdysvaltain presidentinvaalit henkilöityvät aina pääpuolueiden ehdokkaisiin, mutta tänä vuonna Donald Trump ja Hillary Clinton vetivät valokeilan itseensä vielä normaaliakin enemmän. Tämän seurauksena vähälle huomiolle jäivät muun muassa ehdokkaiden varapresidenttikandidaatit Mike Pence ja Tim Kaine. Toki ero aiempiin vaaleihin ei ollut suunnattoman suuri siitä syystä, että toisen viulun soitteleminen on aina ollut keskeisessä roolissa varapresidentin tehtävässä. Tätä kuvastaa hyvin se, että aiheen ympärille on luotu Emmy-palkintoja säännöllisesti voittanut televisiosatiiri Veep (suom. ”Rouva varapresidentti”), jonka alkuasetelmana on Julia Louis-Dreyfusin esittämän VP Selina Meyerin ja hänen esikuntansa pakonomainen halu saavuttaa edes joskus yhtään minkäänlaista huomiota. Mutta vastaako satiirin kuva todellisuutta, mistä koko varapresidentin tehtävässä on kyse ja kuinka se alkujaan syntyi?

Kuten hyvin monen muunkin asian kohdalla Yhdysvaltain historiassa, myös varapresidentti-instituution syntyhistoriassa oleellinen rooli on ollut sillä, että Yhdysvallat on liittovaltio. Ja kuten mahdollisesti syntymässä olevalla eurooppalaisella liittovaltiolla, myös Yhdysvalloilla oli synnytyskipunsa eri maantieteellisten alueiden keskinäisine kyräilyineen (ei sillä, että ne kyräilyt olisivat liittovaltion synnyn myötä loppuneet). Yksi huolenaihe eri (osa)valtioiden välillä oli se, miten presidentti valittaisiin: jos jokainen osavaltio äänestäisi omaa ehdokastaan, kuinka kenenkään taakse saataisiin riittävää tukea?

Tämän kysymyksen ratkaistakseen perustuslakia säädettäessä päätettiin, että jokaisella valitsijamiehellä olisi käytössään kaksi ääntä, jolloin oman suosikin lisäksi ääni tuli antaa myös vaihtoehtoiselle kandidaatille. Jotta kukaan ei vaalitaktisista syistä heittäisi toista ääntään täysin harakoille, säädettiin myös, että toiseksi eniten ääniä saaneesta kandidaatista tulisi varapresidentti. Lisähyötynä olisi se, että varapresidentin tehtävän kautta toimeenpaneva valta jakautuisi maantieteellisesti hieman tasaisemmin.

Suunnitelma oli elegantti, mutta se jouduttiin kuoppaamaan varsin nopeasti historiallisen kehityksen puututtua peliin. George Washington tosin valittiin presidentiksi yksimielisesti ja hänen varapresidenttinään toimi toiseksi eniten kannatusta saanut John Adams, mutta Adamsin noustessa virkaan 1796 maahan oli jo kehittynyt kaksipuoluejärjestelmä, jossa vastakkain olivat Adamsin ja Alexander Hamiltonin johtamat federalistit sekä Thomas Jeffersonin ympärille ryhmittyneet ”demokraattiset republikaanit”. Vaalikollegiossa delegaatit ryhmittyivät ensisijaisesti puolueiden mukaan, ja tulos oli se, että Adams voitti mutta toiseksi eniten ääniä saaneesta Jeffersonista tuli varapresidentti.

Tämä ei varsinaisesti tehnyt toimeenpanevasta vallasta erityisen yhtenäistä, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Vuoden 1800 presidentinvaaleissa Jefferson puolestaan voitti Adamsin, ja varmistaakseen, että Adamsista ei tule Jeffersonin varapresidenttiä, Jeffersonin tukijat äänestivät johdonmukaisesti toisella tiketillään Jeffersonin puoluetoveria Aaron Burria. Tulos oli se, että sekä Jefferson että Burr saivat yhtä monta ääntä, mikä tarkoitti sitä, että valintaa ei saatu tehtyä. Päätös siirtyi edustajainhuoneelle, jossa federalistit onnistuivat lyömään kapuloita rattaisiin, kunnes Jefferson lopulta valittiin helmikuussa 1801 36. (!) äänestyskerralla.

Tässä vaiheessa kaikille oli selvää, että ensisijainen poliittinen jakolinja Yhdysvalloissa ei enää kulkenut osavaltioiden, vaan puolueiden välillä, ja tästä syystä vaalijärjestelmää oli muutettava. Ratkaisu tehtiin säätämällä perustuslakiin lisäys, jonka mukaan presidenttiä ja varapresidenttiä äänestetään eri lipuilla. Ratkaisu osoittautui toimivaksi, eikä sitä ole sen koommin tarvinnut rukata.

Merkityksettömyydestä parrasvaloihin

Toinen, selvästi avoimemmaksi jäänyt kysymys liittyi varapresidentin asemaan. Kuten nimestä voi päätellä, varapresidentin ensisijainen tehtävä on astua presidentin virkaan mikäli valittu presidentti kuolee tai tulee syystä tai toisesta kykenemättömäksi hoitamaan tehtäväänsä joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Koska varallaolo hätätilanteita varten ei tärkeydestään huolimatta vaadi juuri muuta kuin jonkinlaisissa sielun ja ruumiin voimissa pysymistä, pyrittiin perustuslakia laadittaessa löytämään varapresidentille myös muita virkatehtäviä, jotta tehtävänhoitaja ei tyystin tylsistyisi. Niinpä varapresidentistä tehtiin senaatin puheenjohtaja – sikäli kiinnostava ratkaisu, että sitä oli vaikea perustella perustuslaissa muuten tarkkaan vaalitun vallan kolmijaon näkökulmasta. Roolin kummallisuutta lisäsi se, että varapresidentillä ei kuitenkaan ollut eikä edelleenkään ole senaatissa äänioikeutta kuin siinä tapauksessa, että senaattorien äänet menevät tasan.

Pelkkä senaatin kokousten valvominen ilman äänioikeutta normaalitapauksissa ei kuitenkaan ollut ammatillisen kunnianhimon kannalta kovin tyydyttävä tehtävä. Ensimmäinen varapresidentti John Adams kiteytti roolinsa todeten ”Tässä tehtävässä en ole mitään, mutta minusta voi tulla kaikki”. Adamsin välittömät seuraajat Thomas Jefferson ja Aaron Burr taas keskittyivät virassaan enemmän tai vähemmän päätoimisesti harrastamaan oppositiopolitiikkaa vaalit voittanutta ehdokasta (Jeffersonin kohdalla Adams, Burrin kohdalla Jefferson) vastaan.

Nämä kaksi roolia – yhtäältä merkityksettömyys, toisaalta oppositioasenne – luonnehtivat varapresidentti-instituutiota halki 1800-luvun. Varapresidentin ei haluttu olevan liian korkean profiilin poliitikko, jottei tämä ryhtyisi Jeffersonin ja Burrin tavoin sooloilemaan. Toisaalta varapresidenttiehdokkaiksi pyrittiin löytämään maantieteelliseltä tai poliittiselta taustaltaan vähintään jossain määrin presidenttikandidaatista eroava poliitikko, joka voisi auttaa voittamaan ääniä sellaisillakin alueilla, joilla pääehdokas ei nauttinut suurta suosiota. Strategiassa oli haasteensa, kuten sai huomata muun muassa republikaaneja demokraattien vastapelurina edeltänyt Whig-puolue. Whigit voittivat kahdesti presidentinvaalit, mutta molemmilla kerroilla tehtävään valittu presidentti kuoli varsin pian. Tilalle astuneet varapresidentit taas onnistuivat hankkiutumaan niin merkittäviin linjariitoihin puolueensa kongressiedustajien kanssa, että heistä ei ollut whigeille juuri mitään iloa.

Istuvan presidentin kuolema säilyi kuitenkin edelleen varapresidentin käytännössä ainoana väylänä poliittiseen vaikutusvaltaan. Vuonna 1836 presidentiksi tosin valittiin istuva varapresidentti Martin van Buren, mutta seuraajaa tälle tempulle saatiin odottaa yli 150 vuotta. Kovin kestävää gloria ei myöskään ollut kuolemantapauksen seurauksena presidentiksi nousseilla ex-VP:illä, sillä 1800-luvun aikana neljästä presidentiksi kesken kauden nousseesta varapresidentistä yksikään ei saanut jatkokautta. Vuosisadan vaihtuessa varapresidentiksi valittu Theodore Roosevelt luonnehtikin tehtävänsä merkitystä sarkastisella kaskulla miehestä, jolla oli kaksi poikaa. ”Toinen lähti merille ja toisesta tuli Yhdysvaltain varapresidentti. Eikä kummastakaan ole sen koommin kuultu.”

Ironista kyllä, juuri Roosevelt oli yksi merkittävimmistä muutosvoimista tämän viisauden osoittamisessa vääräksi. Hän nousi presidentiksi istuvan presidentti William McKinleyn murhan myötä 1901, tuli valituksi jatkokaudelle 1904 ja oli kenties merkittävin presidentti sisällissodan ja suuren laman välisenä aikakautena. Varsin korkean profiilin presidenttejä tuli myös varapresidenttinä virkaan astuneista Calvin Coolidgesta, Harry Trumanista ja Lyndon B. Johnsonista, jotka kaikki voittivat itselleen myös jatkokauden. Tämä ei tosin tarkoittanut sitä, että varapresidentin rooli olisi ollut erityisen merkittävä niin kauan, kun vaaleilla valittu presidentti säilyi elossa. Johnson oli todella tuskastunut siihen, että hänen entinen kilpailijansa Kennedy sivuutti hänet enemmän tai vähemmän hallintonsa päätöksenteossa. Vielä enemmän ulapalle jätettiin Truman, jolle Franklin D. Roosevelt ei nähnyt tarpeelliseksi kertoa esimerkiksi sellaisesta pikkuasiasta kuin kehitteillä olevasta atomipommista. Tämän valossa ei liene ihme, että kun Truman Rooseveltin kuolemasta kuultuaan kävi kysymässä hänen perheeltään, voisiko hän jotenkin auttaa, edesmenneen presidentin leski vastasi: ”Oikea kysymys on, voimmeko me auttaa teitä, sillä te olette tässä se, joka on pulassa.”

A veep for all seasons

Muutos varapresidentin roolissa tapahtui vasta 1900-luvun jälkipuoliskon aikana. Yhtäältä se näkyi siinä, että yhä useammin presidenttiehdokkaaksi valittiin aiemmin varapresidenttinä toiminut henkilö – heihin lukeutuivat Richard Nixon, Hubert Humphrey, Walter Mondale, George Bush vanhempi sekä Al Gore. Tämä osoitti sen, että varapresidentin tehtävän nähtiin entistä enemmän antavan relevanttia kokemusta toimeenpanevan vallan käytöstä. Samalla myös varapresidentin rooli muuttui entistä merkittävämmäksi, sillä mitä raskaammaksi hallintokoneisto aikojen saatossa kävi, sitä enemmän tarvetta presidentillä oli auttaville käsille. Ensimmäisenä modernina varapresidenttinä, joka toimi paitsi presidentin varahenkilönä, myös eräänlaisena ”avustavana presidenttinä”, pidetään Jimmy Carterin varapresidentti Mondalea. Huippuunsa roolin vei Dick Cheney, jonka vaikutusvallan väitetään toisinaan olleen samaa suuruusluokkaa presidentti George W. Bushin kanssa. Cheneyn roolia kuvastaa hyvin se, että Bush antoi presidenttikampanjansa aikana Cheneyn tehtäväksi vetää komiteaa, jonka tehtävänä oli etsiä Bushin varapresidenttiehdokas. Komitea ilmoitti, että paras vaihtoehto tehtävään oli Dick Cheney, ja Bush sekä republikaanien puoluekokous hyväksyivät esityksen.

Cheney oli paraatiesimerkki niin kutsutusta ”tammikuun varapresidentistä”. Ilmauksella tarkoitetaan varapresidenttiä, jonka ensisijainen peruste tehtäväänsä valitsemiselle on se, että uuden presidentin astuessa tammikuussa virkaansa varapresidentti kykenee tarjoamaan hänelle mahdollisimman paljon apua viranhoidossa. ”Elokuun varapresidentti” puolestaan on sellainen, joka kykenee yhdistämään esivaaleissa mahdollisesti hyvinkin riitaisaksi käyneen puolueen yhteisen ehdokkaan taakse. Tyypillisiä elokuun varapresidenttejä olivat esimerkiksi esivaalit hävinneet Lyndon B. Johnson ja George Bush vanhempi, jotka varapresidenteikseen valitsemalla John F. Kennedy ja Ronald Reagan saivat puolueensa vaaleihin huomattavasti yhtenäisempinä.

Kolmas luokitus on ”marraskuun varapresidentti”. Tällä tarkoitetaan ehdokasta, jonka merkittävin rooli on auttaa presidenttiehdokasta voittamaan vaalit. Apu voi ilmetä joko poikkeuksellisina kampanjointilahjoina tai sitten vp-kandidaatin arvioidaan kykenevän keräämään taakseen myös sellaisten äänestäjien tuen, joka jäisi presidenttiehdokkaalta itseltään saamatta. Sarah Palin oli (epäonnistunut) esimerkki marraskuun varapresidentistä, mutta myös istuvasta veepistä Joe Bidenista voi löytää marraskuun (jos kohta myös tammikuun) varapresidentin aineksia.

Tehtävään viime viikolla valittu Mike Pence taas on siitä kiinnostava hahmo, että hänestä on selvästi löydettävissä kaikkien kolmen eri varapresidenttityypin aineksia. Yhtäältä Pence, pitkän uran edustajainhuoneessa tehnyt, Suurten järvien alueen republikaanisimman osavaltion Indianan kuvernööri, oli republikaaniksikin konservatiivisena kuitenkin puolueelle tuttu ja turvallinen vaihtoehto, joka osoitti, että kaikesta shokeeraavuudestaan ja kapinallisuudestaan huolimatta Trump oli kokoamassa joukkoihinsa myös perinteisempiä puolueen edustajia. Toisaalta Pencen herätyskristillinen vakaumus ja jyrkkä arvokonservatismi tekivät hänestä huomattavasti Trumpia samastuttavamman vaihtoehdon niille evankelikaaleille, joille Trumpin henkilöhistoriassa riitti nieleksittävää. Tämä varmasti auttoi Trumpia houkuttelemaan uurnille myös sellaisia äänestäjiä, joille hän itse ja Clinton olivat aivan yhtä huonoja vaihtoehtoja. Pence myös kantoi kortensa kekoon varapresidenttiehdokkaiden vaaliväittelyssä, jossa hän useimpien arvioiden mukaan voitti selvästi Clintonin aisapari Tim Kainen.

Yli kymmenen vuoden kongressikokemuksella Pence voi olla avuksi Trumpille myös tammikuusta eteenpäin, sillä kongressin republikaanien perinteisten linjojen ja Trumpin vaalilupausten välillä riittää yhteensovittelemista siinäkin tapauksessa, että kaikkea Trumpin suustaan päästämää ei kirjaimellisesti ottaisikaan. Toisaalta Pencen ja Trumpinkin välillä on runsaasti linjaeroja ennen kaikkea ulkopolitiikassa, ja se, millainen rooli Pencelle hallinnossa muodostuu, onkin yksi Trumpin virkakauden alkuaikojen kiinnostavimmista kysymyksistä. Periaatteessa vaihtoehtoja on avoinna kokonaan sivuutetusta kongressijuoksupojasta korvaamattomaan mentoriin. Se, että Pence valittiin vetämään Trumpin transitiotiimiä, jonka tehtävänä on valmistella vallansiirtoa, on eittämättä hyvä merkki hänelle, mutta paljon tulee riippumaan myös siitä, millaiseksi Trumpin kabinetin kokoonpano kaikkiaan muodostuu.