Kuva: Mike Schinkel, CC 2.0.

Euroopassa eletään jännittäviä aikoja. Tänään käydään parlamenttivaalit Hollannissa ja myöhemmin keväällä presidentinvaalit Ranskassa. Niissä oikeistopopulistien ja äärioikeiston mahdollinen voitto muuttaisi mantereen suunnan vuosikausiksi.

Vielä vuosituhannen alussa kasvava talous, kiihtyvä globalisaatio ja arvoliberalismin suosio saivat uskomaan, että avoimuuden aikakausi jatkuu ikuisesti.  Merkkejä suunnan muutoksesta alkoi kuitenkin hiljalleen tihkua. Yhdysvalloissa presidentti Obaman virkaanastuminen synnytti vastareaktiona äärikonservatiivisen teekutsuliikkeen. Euroopassa kansallismieliset ja populistiset puolueet alkoivat nostaa päätään viimeistään 2010-luvun alussa. Suomessa perussuomalaisten jytky yllätti perinteiset valtapuolueet vuonna 2011 ja nosti puolueen hallituksen jäseneksi neljä vuotta myöhemmin. Viime vuonna maailman kirjoja järisyttivät Britannian EU-eron käynnistänyt kansanäänestys ja Donald Trumpin vaalivoitto.

Populistipuolueiden yllättävä suosio on oire länsimaiden sisällä tapahtuvasta erkaantumisesta. Esimerkkinä yhä syvenevästä polarisaatiosta on se, kuinka huonosti vallanpitäjät ja media ovat osanneet ennustaa populistipuolueiden suosiota. Jälkikäteen kansallismielisten ja populististen puolueiden keräämiä äänisaaliita on selitetty muun muassa talouskriisillä ja automatisaation aiheuttamalla työpaikkojen katoamisella. Monissa analyyseissa on tarjottu Brexitin ja Trumpin kannatuksen syyksi valkoisen työväenluokan ahdinkoa. Riittävätkö taloudelliset tekijät kuitenkaan selittämään oikeistopopulistien suosiota? Talousargumentti ei saa tukea tilastoista. Esivaaleissa Trumpin kannattajien mediaani vuosiansio oli 72 000 dollaria, mikä on selkeästi enemmän kuin keskivertoamerikkalaisen vuotuiset tulot.

Autoritäärit uhattuina

Vaihtoehtoinen selitys oikeistopopulistien kannatukselle löytyy sosiaalipsykologiasta. Australialainen valtiotieteilijä Karen Stenner julkaisi vuonna 2005 kirjan nimeltä The Authoritarian Dynamic, jossa hän tutki regressioanalyysin keinoin suvaitsemattomuuden syntyä länsimaissa. Stennerin tutkimuksen tärkeimmät huomiot liittyvät autoritääreiksi kutsuttuun ryhmään, jotka muodostavat oikeistopopulististen puolueiden keskeisen kannattajakunnan.

The Authoritarian Dynamic on saatavilla vain maksullisena, mutta Stennerin ”Three Kinds of Conservatism” -artikkeli tiivistää kirjan sisällön. Stenner jaottelee konservatiivit kolmeen ryhmään: vapaan markkinatalouden ja pienen valtion etusijalle asettaviin laissez faire -konservatiiveihin, pysyvyyttä korostaviin status quo -konservatiiveihin sekä autoritääreihin, jotka kategorisesti asettavat tottelevaisuuden ja yhdenmukaisuuden yksilönvapauden ja erilaisuuden edelle. Kyseessä on psykologisiin taipumuksiin, ei poliittisiin ideologioihin perustuva jako. Stennerin keskeinen teesi on, että nimenomaan autoritäärisyys, ei esimerkiksi koulutusaste, ikä tai sukupuoli, on yleisin määrittävä tekijä suvaitsemattomuuden taustalla. Autoritääreille tärkeää on yhteisten arvojen ja auktoriteetin alla toimiva yhteiskunta, jossa ihmisten, arvojen ja tapojen erilaisuus on minimoitu.

Stennerin mukaan autoritäärisyys on piilevä psykologinen taipumus, joka laukeaa vasta koetun uhan alla. Autoritäärit eivät ole keskimääräisesti sen ennakkoluuloisempia kuin muutkaan ryhmät, mutta koettu kollektiivinen ja normatiivinen uhka laukaisee autoritäärien ”hätänappulan”, joka purkautuu suvaitsemattomuutena koettuja uhkatekijöitä, kuten maahanmuuttajia ja vähemmistöjä, kohtaan. Tämä selittää sen, miten autoritäärit voivat elää pitkiäkin aikoja osoittamatta merkkejä suvaitsemattomuudesta. Suvaitsemattomuus syntyy reaktiona omaan yhteisön uhatuksi tuntemiseen, vaikka uhka ei olisikaan todellinen. Erityisesti alhainen luottamus poliittisiin päätöksentekijöihin sekä “vääriä arvoja” korostava julkinen keskustelu korreloivat hätänappulan laukeamisen kanssa. Stenner alleviivaa, etteivät autoritäärit välttämättä kannata konservatiivisuuteen yleisesti liitettyjä piirteitä, kuten vallitsevan olotilan säilyttämistä tai pientä valtion roolia. Päinvastoin autoritäärit voivat hyvinkin kannattaa vahvaa valtion otetta tai voimakkaita uusia linjauksia (esimerkiksi muuria Yhdysvaltojen ja Meksikon välille tai kauppasopimusten purkua), jos niiden koetaan puolustavan keskeisiä arvoja ja yhtenäisyyttä.  Autoritääreille tärkeintä on yhteisön turva, ja yksilön oikeudet ovat alisteisia yhteisön parhaalle.

Stennerin teesi saa tukea Espanjasta, jossa tuore tutkimus selvitti, miksei maassa ole ilmennyt kannatusta oikeistopopulismille huolimatta näennäisesti otollisista olosuhteista, kuten talouskriisistä ja korkeasta työttömyysasteesta. Yhtenä syynä tutkijat pitävät Francon autoritääristä hallintoa, jota perusteltiin kansalle nationalismilla.  Toisin kuin monissa muissa diktatuurin kokeneissa Euroopan maissa Francon hallinto on Espanjan lähihistoriaa, josta puolella maan väestöstä on omaa kokemusta. Nationalismin aatteen väärinkäyttö heikensi kansallista identiteettiä, mikä nyt suojelee maata oikeistopopulismilta. Heikon kansallisen identiteetin vuoksi oikeistopopulistien on vaikea koota espanjalaisia ulkoista vihollista vastaan ja vedota uhattuina oleviin yhteisiin arvoihin.  

Autoritäärisyyden tutkija Matthew MacWilliams ennusti tammikuussa 2016 Trumpin kannatuksen kasvua niin itsenäisten äänestäjien kuin demokraattien ja republikaanien keskuudessa. MacWilliams toteutti joulukuussa 2015 kyselytutkimuksen, jossa tilastollisesti merkittävänä äänestyskäyttäytymisen selittäjänä esiin nousi Trumpin suosio autoritäärien keskuudessa. MacWilliams huomioi autoritäärejä löytyvän poliittisen kentän kaikilta laidoilta, niin itsenäisten äänestäjien kuin demokraattien ja republikaanien keskuudesta, mikä ennakoi Trumpille odotettua suurempaa äänimäärää.

New Yorkin yliopiston sosiaalipsykologian professori Jonathan Haidt tuli samaan tulokseen alkuvuodesta 2016 tehdyssä tutkimuksessaan, jossa mitattiin Yhdysvaltain esivaaliehdokkaiden kannattajien arvoja.  Haidtin kyselyssä yllätyksenä nousi esiin se, että vaikka Trumpin kannattajat erosivat muista äänestäjistä autoritääriasteikolla, edustivat he muuten poliittista keskustaa. Trumpin äänestäjät seisoivat tukevasti vasemmisto-oikeisto -arvoakselin keskellä, kun taas libertaarit tukivat Rand Paulia ja teekutsuliikkeen kannattajat Marco Rubiota sekä Ted Cruzia. Trumpin tarjoama yhdistelmä keskustalaisuutta ja autoritäärisyyttä sai Haidtin veikkamaan odotettua korkeampaa äänisaalista.

Samassa äänestäjien arvoja mittaavassa kyselyssä esiin nostettiin myös arvojen yhteys äänestyskäyttäytymisen eroihin metropolien ja harvemmin asuttujen alueiden välillä. Vapaaseen kaupankäyntiin perustuvilla ja tiheään asutuilla metropolialueilla korostuivat avoimuus ja suvaitsevaisuus.  Maaseutuyhteisöissä tärkeinä arvoina esiin nousivat auktoriteerin kunnioitus, lojaalisuus ja yhteiset rituaalit, joilla on ollut tärkeä merkitys ryhmiä yhdistävänä tekijänä. Hillary Clinton keräsi lähes kolme miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump, mutta Trump voitti presidentinvaaleissa enemmän vaalipiirejä, mikä painaa Yhdysvaltojen vaalijärjestelmässä enemmän kuin äänien määrä. Trumpin suosio harvaan asutuilla alueilla riitti siis voittoon ohi metropoleissa suositun Clintonin.

Sekä MacWilliams ja Haidt ennakoivat artikkeleissaan Trumpin keräävän oletettua enemmän ääniä, koska autoritäärisyys ei suinkaan ole republikaanien yksinoikeus, vaikka heitä enemmän puolueen kannattajissa onkin. Demokraattipuolue on viime vuosikymmeninä profiloitunut arvoliberaaliksi puolueeksi ja pyrkinyt edistämään erityisesti naisten ja vähemmistöjen oikeuksia, mikä korostui entisestään Obaman kauden aikana. Amerikkalaisten äänestäjien arvoja vuosikymmenien ajalta mitanneen tutkimuksen mukaan demokraateista on tullut entistä liberaalimpia ja republikaaneista entistä konservatiivisempia. Stennerin tutkimuksessa esiin nousi mielenkiintoinen seikka: samat uhkakuvat, jotka sytyttävät autoritäärien hätänappulan, tekevät liberaaleista entistäkin suvaitsevampia ja avoimempia erilaisuuden hyväksymiseen. Tähän perustavanlaatuiseen psykologiseen eroon autoritäärien ja liberaalien välillä Trump vetosi luvatessaan suojella Amerikkaa ulkopuolisilta uhilta ja asettaa amerikkalaiset etusijalle.  

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki Trumpia äänestäneet olisivat autoritäärejä, siirtyihän moni republikaanikin Trumpin taakse vasta esivaalien jälkeen. Stennerin teoria tarjoaa kuitenkin uuden näkökulman Trumpin suosiolle ja auttaa selittämään, miksi Trump voitti useita perinteisesti demokraatteja äänestäneitä vaalipiirejä. Trumpin naisvihamielisen agendan ajateltiin myös karkottavan naisäänestäjät, mutta yllättäen Trump voitti enemmistön valkoisten naisten äänistä. Autoritäärisyys voi selittää tätäkin käännettä. Tutkimusten mukaan yksilökeskeisissä mutta epätasa-arvoisissa maissa naiset ovat miehiä alttiimpia kannattamaan autoritäärisiä arvoja. Tutkimus osoitti, että Yhdysvalloissa naiset ovat yhtä taipuvaisia autoritarismiin kuin miehet.  

Näkökulman muutos

Autoritäärit on ajettu viime vuosina paitsioon. Jonathan Haidt nostaa esiin mielenkiintoisen tilastotiedon: vielä vuonna 1996 Yhdysvaltojen akateemisissa oppilaitoksissa oli kaksi liberaalia akateemikkoa yhtä konservatiivia kohti. Vuonna 2011 suhdeluku on kivunnut viiteen liberaaliin yhtä konservatiivia kohti. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä ero on paljon suurempi. Sama argumentti tuodaan esiin pari vuotta sitten julkaistussa Mitä mieltä Suomessa saa olla? -kirjoituskokoelmassa, jossa esitetään, ettei arvokonservatiiveille anneta tilaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Vaikka jyrkkiä mielipiteitä on populistiliikkeiden suosion myötä alkanut esiintyä julkisuudessa yhä useammin, vallitsee ”eliitin” ja ”kansan” välillä syvä vastakkainasettelu. Marginalisoiduiksi itsensä tuntevat etsivät tietoa valemedioista ja epäilevät valtamedioiden uutisointia.

Demokraattisen yhteiskunnan tulee tarjota turvaa ja mahdollisuuksia kaikille asukkailleen ryhmästä riippumatta. Politiikka on yhteisten päämäärien saavuttamista, ja puolueiden on osattava vedota äänestäjiin kannatuksensa jatkumiseksi. Muun muassa terrorismin, maahanmuuton ja talouden muutosten vuoksi maailma tulee näyttäytymään epävarmana vielä pitkään, eikä länsimaiden sisäinen polarisaatio kasvata kansalaisten turvallisuuden tunnetta. Autoritäärit ovat äänestäjäryhmä, joka ei katoa Trumpin, Marine Le Penin tai Geert Wildersin myötä.

Hälytysvalmiudessa olevaan ihmiseen eivät tepsi samat keinot kuin ihmiseen, joka kokee olonsa turvalliseksi. Autoritäärejä on lähestyttävä heidän näkökulmastaan. Tämä ei tarkoita rasismin, seksismin, homofobian tai syrjivän tai eriarvoistavan toiminnan sietämistä tai hyväksymistä, mutta taktiikkaa suvaitsevaisuuden lisäämiseksi on kyettävä vaihtamaan.

Tärkeintä autoritääreille on yhteisön samankaltaisuuden ja yhtenäisyyden turvaaminen, minkä vuoksi erilaisuutta korostavat suvaitsevaisuus- ja monikulttuurisuuskasvatukset aiheuttavat autoritääreissä vastareaktion ja syventävät suvaitsemattomuutta. Stennerin mukaan tärkeämpää olisi korostaa yhteisiä arvoja, symboleita ja rituaaleja ja pyrkiä tätä kautta vahvistamaan autoritäärien turvallisuudentunnetta. Mitä mieltä Suomessa saa olla? -kirjan toimittanut konservatiivikirjailija Joonas Konstig on omassa blogissaan pohtinut Stennerin tutkimusta ja tiivistää asian näin: ”Erojen korostaminen lisää rasismia. Yhtenäisyyden korostaminen vähentää rasismia.” Koska autoritääreille tärkeintä on yhteisön turva ja yhteiset arvot, Stenner uskoo, että oikein perusteltuna autoritäärit voitaisiin jopa valjastaa vähemmistöjen etuja ajavaksi muutosagenteiksi. Onnistumisesta ei ole takeita, mutta yrittänyttä ei laiteta.  

Kirjoittaja oppi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeellä asuessaan, etteivät ideologiset eroavaisuudet ole naapurisovun este.