Saksan liittokansleri Angela Merkel, Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence ja presidentti Sauli Niinistö jutustelemassa helmikuussa 2017. Kuva: Katri Makkonen/Tasavallan presidentin kanslia.

Valtioneuvoston viimeisimmissä selonteoissa Suomen ulko- ja turvallisuus- sekä puolustuspolitiikasta tulkitaan Suomen toimintaympäristön olevan suurimmassa murroksessaan kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella. Kuten usein aiemminkin, arvioiden taustalla vaikuttaa pääasiassa kysymys Venäjän mahdollisesta Suomen turvallisuudelle muodostamasta uhasta.

Historiallisesti kysymys Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on pitkälti kytkeytynyt Venäjään kehitykseen ja sen mahdollisesti Suomelle muodostamaan uhkaan sekä siihen, miten Suomen tulisi itänaapurinsa kanssa elää. Toimittaja Heikki Vento kirjoitti hiljattain Suomen Kuvalehdessä, miten suomalainen tapa kiistellä maamme Venäjä-suhteista on periytynyt poliitikkosukupolvelta toiselle ja viittaa erimielisyyksien juurien löytyvän 1700-luvun hattujen ja myssyjen välisestä jaosta. Osapuolten välisten kiistojen ytimessä on väitelty nimenomaan siitä, tulisiko Venäjään suhtautua myötämielisesti vai tiukoin toimenpitein.

Venäjästä onkin ajan saatossa muodostunut Suomen ulkopolitiikalle eräänlainen identiteettiä ja itseymmärrystä määrittelevä toimija. René Nyberg on kuvannut Venäjän olevan Suomen ulkopolitiikan ratkaisematon dilemma. Tämän historiapoliittisen tulkinnan taustalla on käsitys naapurista, joka näkee itsensä suurvaltana.

Venäjän voidaan katsoa muodostaneen Suomelle toistuvan turvallisuuspoliittisen riskipotentiaalin kahdesta syystä. Ensimmäinen on Venäjän suurvaltaidentiteetin ja sen järjestelmän selviytymistarpeen välinen jännite, joka oireilee Venäjän kyvyttömyytenä sopeutua kansainvälisen järjestelmän sääntöihin. Toinen on kahdenvälisissä suhteissa vallitseva rakenteellinen epätasapaino pienvaltion ja voimapolitiikkaan tukeutuvan suurvallan välillä, mikä rajoittaa Suomen mahdollisuutta vaikuttaa Venäjän kokonaisvaltaiseen toimintaan. Suhteiden dynamiikka riippuu myös keskeisesti kahdenvälisyyden ulkopuolella tapahtuvista muutoksista, joita Suomi ei voi hallita.

Näiden kahden tekijän yhteisvaikutus on historian saatossa johtanut usein sellaiseen asetelmaan, jossa Suomi on joutunut hakemaan oman turvallisuutensa takaamiseksi tasapainottavia ratkaisuja, kuten esimerkiksi reunavaltiopolitiikka 1930-luvulla, tukeutuminen Saksan apuun jatkosodassa 1940-luvulla, nojautuminen puolueettomuuspolitiikkaan kylmän sodan kaudella tai läntisen puolustusyhteistyön syventäminen nyt Ukrainan kriisin varjossa.

Viimeistään Ukraina on osoittanut, ettei Venäjään liittyvä turvallisuusongelma ole tosiasiassa kadonnut kylmän sodan jälkeisestä maailmasta ja että Suomen tarve tasapainottaviin toimenpiteisiin on edelleen akuutti. Suomen nykyisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Venäjä-dilemman ratkaisuksi on perinteisen keskustelukaavan mukaisesti esitetty vaihtoehtoja Nato-jäsenyydestä sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Keskustelu Venäjä-dilemman hallinnasta edellyttäisi kuitenkin näkökulman muutosta. Vaihtoehtoja punnittaessa olisi tärkeää ymmärtää jo tehtyjen ulkopoliittisten valintojen merkitys laajemmin Suomen turvallisuuspoliittiselle asemalle sekä se, ettei Venäjä-dilemmaan ole lopullisia ratkaisuja.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa tulisikin huomioida Suomen kylmän sodan jälkeisen länsi-integraation vaikutus Venäjä-suhteisiin. Viimeisen 25 vuoden aikana Suomen turvallisuuspolitiikka on kokenut perusteellisen länsi-integraation, joka heijastuu myös kriisiaikaan. Kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella aloitettu integroituminen lännen institutionaalisiin rakenteisiin erityisesti EU-jäsenyyden myötä on sittemmin muodostunut kiinteäksi osaksi Suomen kylmän sodan jälkeistä ulkopolitiikkaa ja liittänyt Suomen osaksi läntistä puolustuspoliittista suunnittelua. Sotilaallinen yhteensopivuus ja alueellinen harjoitustoiminta läntisten kumppaneiden kanssa ovat luoneet yhteistä toimintakykyä sekä valmiutta erilaisiin kriisitilanteisiin. Samalla kun Suomen turvallisuuspoliittinen asema on myös ankkuroitunut länteen erilaisten institutionaalisten järjestelyjen kautta – esimerkiksi EU:n sisämarkkinat, yhteinen valuutta, Lissabonin sopimus – Venäjä-dilemman oireet ovat lieventyneet. Venäjällä ei ole enää Neuvostoliiton kaltaista asemaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja Suomella on vapaus valita omat poliittisen integraation muotonsa.

Presidentti Sauli Niinistön pilariratkaisun mukaisesti Venäjä-dilemman nykyiset hallinnan keinot nojaavat soveltuvasti ulkoiseen ja sisäiseen tasapainottamiseen, provokaatioiden välttämiseen sekä kansainvälisen järjestelmän vahvistamiseen. Lähestymistapaa arvostellaan ajoittain ”aidalla istumiseksi”, mutta se ansaitsee myös tunnustusta. Pilarimallilla Suomi kykenee jatkamaan ja ylläpitämään Suomen länsi-integroitunutta turvallisuuspolitiikkaa. Käytännössä tämä näkyy Suomen EU-politiikassa (sanktiot) sekä puolustuspolitiikan verkostomallin ja kahdenvälisyyden kehittämisessä.

Nato-jäsenyyskysymys on nykyisissä olosuhteissa noussut Venäjä-dilemman vedenjakajaksi. Hallituksen tilaamassa Nato-selvityksessä todetaan, että Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys olisi perustavanlaatuinen muutos. Perustavanlaatuisen muutoksen voidaan katsoa kuitenkin tapahtuneen viime vuosina Suomen toimintaympäristössä ja Nato-kysymys kytkeytyykin Suomen osalta Venäjä-dilemman hallintaan eikä niinkään turvallisuuspoliittisen identiteetin muutokseen.

Suomen kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella harjoitetun turvallisuuspolitiikan näkökulmasta katsottuna Nato-jäsenyys näyttäytyy todennäköiseltä ja luonnolliselta ennemmin tai myöhemmin otettavalta integraatioaskeleelta jo valitulla länsiorientoituneen turvallisuuspolitiikan tiellä. Hallituksen teettämässä Nato-selvityksessä korostetaan Suomen niin sanotun “Nato-option” instrumentaalista roolia Itämeren turvallisuuspoliittisen dynamiikan säätelyssä. Suomen ulkopoliittinen johto käyneekin jatkuvaa henkistä painia sen suhteen, minkälainen Nato-politiikka palvelee Venäjä-dilemman hallintaa parhaiten.

Nato-jäsenyyden instrumentaalisen roolin hahmottaminen onkin keskeistä Suomen nykyisen Nato-politiikan ymmärtämiseksi. Mahdollisuus hakea Nato-jäsenyyttä on muodostunut keskeiseksi osaksi Suomen turvallisuuspolitiikkaa, ja samalla se sisältää kansainvälisen politiikan kannalta voimakkaan geopoliittisen arvolatauksen. Turvallisuuspolitiikan länsi-integraatiokehityksen kannalta Nato-oven sulkeutuminen olisi de facto Suomelle suuri takaisku, mikä nostaisi Venäjä-dilemman vaikeudet kokonaan uudelle tasolle. Suomen ulkopoliittinen johto ymmärtänee tämän ja pyrkii välttämään hallitsematonta lopputulosta ja siten oman liikkumavaran kaventamista epävarmassa turvallisuusympäristössä. Tällä hetkellä esimerkiksi suurvaltapolitiikan voimistumiseen tai lännen epäyhtenäisyyteen saattaa sisältyä vaikeasti ennakoitavia riskejä ja turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta katsottuna Nato-jäsenyyttä voi hakea vain kerran.

Presidentti Niinistön pilariratkaisussa Nato-jäsenyys ei nouse korkeimmalle jalustalle, mutta sitä ei ole myöskään suljettu pois. Pilariratkaisun puitteissa Suomi on kuitenkin käytännössä jatkanut puolustuksellisen yhteensopivuuden kehittämistä sekä syventänyt poliittista yhteistyötään Naton kanssa, mikä viestittää aktiivisesta pyrkimyksestä pitää kiinni läheisestä Nato-suhteesta.

Joka tapauksessa vähintään jäsenyyskeskustelun ylläpitäminen ja sen laadun lisääminen ovat tärkeitä keinoja Suomen Nato-politiikan joustavuuden lisäämiseksi. Suomesta puuttuu edelleen poliitikkojen ja tutkijoiden osalta analyyttinen julkinen keskustelu, joka johtaisi kohti kansallista yhteisymmärrystä turvallisuusympäristön muutosten syvyydestä ja niiden merkityksestä. Erityisesti Suomen uhkakuvapolitiikka kaipaisi avoimuutta ja yhtenäisempää näkemystä, varsinkin kun turvallisuuspolitiikassa ratkaisut perustuvat viime kädessä uhka-arvioihin. Tällöin voisimme käydä hedelmällisempää keskustelua esimerkiksi turvatakuiden (Nato tai EU) tarpeesta ja merkityksestä Suomen osalta.

Samalla on kuitenkin muistettava, että vaikka Nato-jäsenyys toisikin Suomelle artikla viiden mukaiset turvatakuut sekä ulottaisi liittokunnan ydinpelotteen periaatteessa myös Suomea koskevaksi, ei jäsenyys itsessään poistaisi ikäviä turvallisuuspoliittisia ongelmia suhteessa itänaapuriin (kuten yleisemmin Suomeen kohdistuvaa hybridivaikuttamista). On myös huomioitava, että Kremlin itsetietoisen ulkopolitiikan taustalla vaikuttaa laajemmin Venäjän vaikeus sopeutua Euroopan ja kansainvälisen politiikan yhteistyörakenteisiin. Tällöin Venäjän luomat haasteet Euroopalle ja Suomelle eivät ratkea vain puolustuspoliittisilla vastatoimenpiteillä, vaikka niillä onkin tärkeä rooli sotatoimien ehkäisemisessä ja hillitsemisessä.

Nato-yhteistyö ja -jäsenyyskysymys, kahdenvälinen yhteistyö Ruotsin kanssa sekä EU:n puolustusintegraatio ovat kaikki Suomelle yhtä arvokkaita turvallisuuspoliittisia suuntauksia, vaikka keskustelussa nämä turvallisuuspoliittisen toiminnan muodot asetetaan usein toistensa vaihtoehdoiksi. Vaikka turvallisuuspoliittisia valintoja ja niiden toimivuutta tulee tilanteiden kehittyessä arvioida jatkuvasti, ratkaisujen kilpailutus on tietyssä mielessä paradoksaalista, sillä niillä on viime kädessä yhteinen tarkoitus: Suomen turvallisuusaseman vahvistaminen ja etenkin sen läntisten linkkien lujittaminen. Sama ajatus pätee Suomen puolustuspoliittisiin valintoihin, jotka ovat toisiaan täydentäviä, eivät poissulkevia. On myös mielekästä tunnistaa laajemmin se, miten pelkkä Suomen länsi-integraatio on tosiasiassa vahvistanut Suomen turvallisuuspoliittista asemaa Nato-jäsenyydestä huolimatta.

Läntisyydellä on ollut merkittävä rooli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella, ja monipuolinen länsi-integraatio on osoittautunut Suomen Venäjä-dilemman oireita tehokkaasti ja geopolitiikan näkökulmasta tasapainoisesti lieventäväksi turvallisuuspolitiikan suuntaukseksi. Omaehtoinen länsisuuntauksen heikentäminen – kuten esimerkiksi Suomen alueen käyttämättömyyteen tai “Venäjän legitiimeihin turvallisuusintresseihin” nojaava retoriikka – vaikeuttavat Venäjä-dilemman hallintaa, sillä vastaava argumentaatio on ristiriidassa Suomen tekemien ulkopoliittisten ratkaisujen kanssa.

Vaikka Suomen ulkopoliittinen asema lännessä onkin vakiintunut, länsi-integraation tuomat edut eivät kuitenkaan vahvistu itsestään vaan edellyttävät Suomelta määrätietoista ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämistä. Tämä puolestaan liittyy laajemmin kansainvälisen politiikan kehitykseen ja sen luomien mahdollisuuksien tai haasteiden ymmärtämiseen. Erityisen tärkeää olisi pyrkiä näkemään lännessä tapahtuvat muutokset ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntauksissa sekä miten ne vaikuttavat Suomeen. Esimerkiksi EU:n tulevaisuus, Turkin uusi asemoituminen Eurooppaan, Yhdysvaltain ja Venäjän suhteen suunta, Ukrainan sodan pitkittyminen tai vaikka Ruotsin ja Saksan ulkopolitiikan kehitys ovat asioita, joiden ympärillä Suomen turvallisuuspoliittinen asema muotoutuu. Monen eri liikkujan kanssa toimiminen edellyttää Suomelta selkeää käsitystä sekä omien että läntisten liittolaisten turvallisuuspoliittisista tarpeista: minkälaista turvallisuutta lännessä nyt pyritään rakentamaan ja mitä toimia kehitys edellyttää Suomelta?

Erityisesti nykyisessä kansainvälisen politiikan murrostilassa muutokset läntisessä turvallisuuspolitiikassa saattavat tapahtua ainakin poliittisella tasolla nopeasti. Suomen osalta ulko- ja turvallisuuspolitiikan nykyinen kytkeytyminen länteen takaa sen, että integroituminen syvemmälle on teknisesti mahdollista. Muuttuvassa toimintaympäristössä yhtä tärkeää on kuitenkin myös kehittää Suomen poliittista päätöksentekokykyä ja ulkopolitiikan strategista visiota – tämä on tärkeää Suomen liikkumavaran ylläpitämiseksi ja laajentamiseksi.