Mauno Koivisto vierailulla Saksan demokraattisessa tasavallassa. Kuva: Wikimedia Commons.

Työväen Mannerheim. Platonilainen filosofikuningas. Yksinäinen sheriffi. Fundeeraaja. Nämä ovat kaikki ominaisuuksia, joita perjantaina menehtyneeseen presidentti Mauno Koivistoon on aikojen saatossa liitetty. Itse hän oli pitkään haluton tiivistämään omaa katsomustaan yhteen määritelmään. Kun Koivisto lopulta sen presidenttikausiensa jälkeen teki, hän kuvasi itseään protestanttiseksi kristityksi.

Huolimatta siitä, että attribuutit tuntuivat tarttuvan Koivistoon, hän oli lopulta kansan näkökulmasta etäinen mies. Mauno Koivisto ei ollut kansanvillitsijä. Hänen puheensa olivat monimerkityksellisiä ja niistä olikin vaikea saada kiinni. Ehkä juuri tästä syystä hän edustaa monelle suomalaiselle valtiomiesmäisyyttä: arvokkuutta ja vakaata pohdintaa sekä harkintaa. Tuntuu, että vastaavat piirteet ovat kovassa huudossa tänäkin päivänä.

Suomen historian kannalta ehkä olennaisinta eivät kuitenkaan ole Koiviston luonteenpiirteet. Suomen tasavallan presidentin tehtävänä on perinteisesti ollut johtaa maan ulkopolitiikkaa. Kaudellaan Koivisto luotsasikin Suomea suvereenilla tavalla. Onkin paikallaan kysyä, minkälaista oli Mauno Koiviston ulkopolitiikka ja minkälaisen ulkopoliittisen perinnön hän oikein jätti?

Olen osana väitöskirjaani tutkinut Koiviston ulkopoliittista ajattelua. Päädyin lopulta tutkimusartikkelissani kutsumaan häntä ”suurvaltaempiristiksi”.

Koiviston maailmankuva oli suurvaltakeskeinen. Hän peilaisi Suomen asemaa erityisesti maantieteen kautta, ja Koivistolle Suomen ulkopolitiikan peruslähtökohtana oli naapuruus suurvallan, Neuvostoliiton – myöhemmin Venäjän, kanssa. Tässä suhteessa hän oli mitä suurimmassa määrin aikakautensa tuote. Emma-kivääriin tarttuneella sotaveteraani Koivistolla oli omakohtaisia kokemuksia siitä, mihin kansainvälisen politiikan käänteet voivat pahimmillaan johtaa. ”On oltava joku toinenkin tapa elää” oli hänen sotakokemuksistaan kummunnut lähtökohta naapuruuspolitiikkaan. Koivisto onnistui luomaan toimivat keskusteluyhteydet niin itään kuin länteen, erityisesti G.H.W Bushiin ja Mihail Gorbatšoviin.

Vaikka Koivisto vannoi virkaan astuessaan vaalivansa edeltäjiensä Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittista linjaa, hän karsasti doktriinillisuutta. Hänen mukaansa pienvaltiolla ei ole varaa oppeihin. Oli katsottava eteenpäin, eikä tuijotettava taaksepäin, että takana tuleva viiva olisi mahdollisimman suora. Koiviston ulkopoliittisessa ajattelussa olennaista oli hahmottaa, mihin kansainvälisen politiikan palapelin palat asettuvat. Vasta sen jälkeen oli valintojen aika. Siksi häntä on syytä kutsua myös empiristiksi.

Itse Koivisto kuvasi vuonna 1992 ulkopoliittista toimintatapaansa seuraavalla tavalla:

Myös suhtautumiseni ulkopolitiikan kysymyksiin on ollut varsin varovaisista lähtökohdista lähtevää – ettei tavoitella mitään suurta voittoa alistumalla johonkin riskiin. Jos se on mahdollista, niin edetään systemaattisesti ja varovasti sillä tavalla, että mahdollisuuksien mukaan aina voidaan etukäteen tietää mitä seurauksia mistäkin ratkaisuista on. Aina tämä ei ole mahdollista ollut. Joskus joudutaan ratkaisuja tekemään puutteellisella informaatiolla. Mutta sellaista tilannetta minun mielestä pitäisi pyrkiä välttämään […] Tämmöinen asioiden hoitotapa on ollut semmoista, joka on ollut minulle ominaista ja johon minä olen pyrkinyt.

Mauno Koiviston presidenttikauteen pelkistyi niin sisä- kuin ulkopoliittisia muutoksia. Kyllästyminen Kekkosen ajan politiikkaan ja poliittiseen kulttuuriin oli merkittävä Koiviston valtaannousuun vaikuttanut tekijä. Lisäksi Koiviston aikana suomettuminen alkoi hiipua. Median kontrollointiin Koivistokaan ei ollut syytön, mutta iso tekijä poliittisen kulttuurin tervehtymisessä oli parlamentaarisuuden korostaminen sekä Koiviston haluttomuus rakentaa kekkoslaista vallan vertikaalia. Lentopallomies Koivisto kaipasikin enemmän kanssapelaajia kuin perässähiihtäjiä.

Koivisto johti Suomen ulkopolitiikkaa aikana, jolloin epookki vaihtui yhdestä toiseen. Suomi oli vuosikymmenten aikana oppinut navigoimaan ja elämään kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa, kahden eri järjestelmän puristuksessa. Tämä näkyi varovaisena suhtautumisena maailman muutoksiin. Koivisto sanoi Neuvostoliiton vetäessä viimeisiä henkäyksiään vuosina 1990–1991, että hän ei toivo itänaapurin hajoavan. Vaan toisin kävi. Ja hyvä niin.

Näin jälkikäteen näemme, mihin suuntaan maailma lopulta kulki. Itä-Euroopan maat saivat vapautensa ja astuivat demokratian tielle. Venäjä alkoi kaaoksen keskellä ottaa hataria askelia kohti demokratiaa – yritys, jonka lopputuloksen nyt tiedämme. Eurooppalainen integraatio otti isoja askelia. Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni, joka päätyi lopulta laajenemaan.

Aikalaisille kansainvälisen politiikan suunta oli kuitenkin hyvin epäselvä. Itä-Euroopan maiden kohtalo, Neuvostoliiton hajoaminen ja venäläisjoukkojen takaisin vetäytyminen, Baltian maiden tulevaisuus ja kehittyvä turvallisuusarkkitehtuuri olivat kaikki avoimia kysymyksiä, joita Koivisto muiden mukana pohti. Erityisesti toisen presidenttikautensa aikana Koivisto johti Suomea erittäin haasteellisessa kansainvälispoliittisessa tilanteessa.

Suomen turvallisuuspolitiikka kylmän sodan lopussa oli yhdistelmä peliliikkeitä ja pitäytymistä perinteisessä linjassa. Yhtäältä Suomi irrottautui Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista artikloista ja julisti YYA-sopimuksen Saksa-viittaukset vanhaksi. Lisäksi se päätti, että uudessa tilanteessa sen tuli pyrkiä Euroopan integraation täysivaltaiseksi jäseneksi. Lopulta Suomi päätyi Koiviston johdolla valitsemaan Euroopan unionin jäsenyyden. Se oli päätös, jota suomalaisten suuri enemmistö tälläkin hetkellä kannattaa. Koivisto näki Euroopan kehityksen, ja hänelle oli olennaista, että Suomi pääsi niihin pöytiin, joissa päätöksiä tehdään. Jäsenyyden turvallisuuspoliittista puolta ei haluttu korostaa; tällöin jäsenyyden kariutuminen olisi tarkoittanut Suomen aseman heikkenemistä. Myös Koivisto kuitenkin ymmärsi, että kyseessä oli turvallisuuspoliittinen päätös.

Toisaalta kylmän sodan loppuessa Suomi myös pitäytyi perinteisissä opinkappaleissa ja muun muassa pidättäytyi julkilausumapolitiikasta. Tämä näkyi erityisesti Helsingin politiikassa Baltian maiden itsenäistymisen suhteen. Omaan isovelimäiseen tapaansa Suomi suositteli itsenäisyyttä haikailevalle Virolle maan omaa Neuvostoliiton intressejä huomioivaa linjaa ja etenemistä itsenäisyyteen Neuvostoliiton perustuslain mukaisesti. Koiviston kylmäksi tulkittu politiikka kohtasi Suomessa varsin runsasta kritiikkiä, mikä poikkesi YYA-ajan pohjoiskoreamaisesta yksimielisyydestä. Kylmää se kieltämättä olikin, ja muutamat lämpimämmät sekä ymmärtävämmät sanat tuskin olisivat huonontaneet niin Suomenkaan kuin balttien tilannetta. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että Suomi ja suomalaiset tahot tukivat jopa sadoilla miljoonilla markoilla Viron itsenäistymiskehitystä näennäisen epäpoliittisten kanavien kautta. ”Kulttuurin nimessä voi harrastella aika paljon”, totesi Koivisto. Viileiden julkilausumien alla oli toinen todellisuus.

Mauno Koivisto oli poliittinen realisti. Hänen toimintansa perusta oli kansallinen etu sellaisena kuin hän sen itse näki. Koivisto katsoi, että myös realismi oli mitä suuremmissa määrin moraalista politiikkaa. Tämä tuli esiin jo mainittujen Baltian maiden itsenäistymisprosessien kohdalla, jolloin Suomi varjeli veljeskansojen huomioimisen kustannuksella idänsuhteitaan ja Mihail Gorbatšovin asemaa, mihin osa kansasta myös pettyi. Koivisto kuitenkin katsoi, että kansalaisten valitsemana presidenttinä hänellä oli velvollisuus noudattaa sellaista politiikkaa, jonka hän katsoi olevan maan edun mukaista. Koiviston mukaan joskus johtajan oli tuotettava kansalle pettymys, jottei menettäisi heidän luottamustaan.

Lopuksi on kysyttävä, mitä annettavaa Koiviston ajattelussa voisi olla Suomen nykypäivän ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Ensinnäkin Koivisto arvioi, että Venäjän-politiikassaan Suomi ei voi eriytyä liian pitkälle länsimaiden Venäjä-kannoista. Tässä mielessä Suomi on idänpolitiikassaan Koiviston linjoilla, ja sillä linjalla maan on myös syytä pysyä.

Toiseksi Koiviston politiikka ennen kaikkea Viron tapauksessa on osoitus siitä, että pragmaattisella ja vähäeleisellä politiikalla voi lopulta saada paljon aikaan – usein jopa enemmän kuin moralistisella julkilausumilla. Tuomitsevalla politiikalla on paikkansa, mutta käytännönläheisen diplomatian periaatteista ei ole syytä luopua.

Kolmanneksi suurvaltasuhteiden analyysin on edelleen oltava keskeinen osa Suomen ulkopolitiikkaa. Palapelin palojen asettuminen määrää pitkälti sen, millaisessa ympäristössä Suomi joutuu toimimaan. Ennen tehtäviä päätöksiä ulkopoliittisella johdolla tulee olla mahdollisimman selvä käsitys, mihin kukin päätös maata vie.