Julkisessa keskustelussa suurvallat ja suurvaltojen väliset ristiriidat esiintyvät usein tekijöinä, joihin pienen valtion, kuten Suomen, olisi syytä ottaa etäisyyttä. Ajatukseen on varmasti vaikuttanut suomalainen ulkopoliittinen traditio, jossa suurvaltojen välisiin asioihin sotkeutumista ei ole nähty viisaana. Ulkopoliittisessa puheessa suurvallat usein esitetäänkin ikään kuin samanlaisena joukkona, jotka lähinnä materiaalisiin intresseihin, esimerkiksi kyltymättömään resurssijanoon, pohjaten ajavat häikäilemättömästi omia etujaan.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että suurvaltapolitiikassa – tai suurvaltojen toiminnassa – on ollut ja on edelleen merkittäviä laadullisia eroja, mikä on tullut kenties selvimmin esille toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa. Tämän seikan hahmottaminen on elintärkeää, jos haluaa ymmärtää Euroopan nykyisten turvallisuusongelmien perustavanlaatuisia lähteitä.

Tämän esseen tarkoitus on käsitellä Yhdysvaltojen ja Venäjän erilaisia tapoja harjoittaa politiikkaa Euroopassa. Se lähestyy aihetta suurvaltapolitiikan ja siihen liittyvän järjestyksen (order) käsitteen näkökulmasta. Esseen taustalla vaikuttaa erityisesti Robert Gilpinin painottama argumentti siitä, että suurvaltojen politiikkaan liittyy aina myös näkemys niille sopivasta kansainvälisestä järjestyksestä. Suurvalta-asemaan pyrkivillä valtioilla on tavoitteena luoda niiden etuja palveleva alueellinen ja jossain tapauksessa myös globaali sosiaalisiin ja oikeudellisiin sääntöihin perustuva järjestys, jossa sen valta-asema olisi mahdollisimman vahva. Kuten artikkelissa osoitetaan, suurvaltojen visiot järjestyksen tuottamisesta kuitenkin poikkeavat toisistaan. Suurvalloilla on ollut hyvin erilaisia tapoja käyttää valtaa, mikä, kuten jo todettua, on tullut esiin erityisesti omassa maanosassamme Euroopassa.

Artikkelissa väitetään, että erityisesti Euroopassa Yhdysvallat on löytänyt legitiimin tavan käyttää valtaa. Ajallisesti teksti rajautuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Alueellinen rajaus on tiukasti Euroopassa, ja globaalimmassa katsannossa Yhdysvaltojen toimet luonnollisesti joutuisivat synkempään valoon.

Euroopassa Washingtonin vallankäyttö on jo yli seitsemän vuosikymmentä tapahtunut niin kutsutun liberaalin maailmanjärjestyksen puitteissa, jonka alueellisia manifestaatioita ovat muun muassa Nato ja jossain määrin myös Euroopan unioni. Erityisesti länsieurooppalaiset demokratiat ovat halunneet, että Yhdysvallat sitoutuu turvallisuuspoliittisesti Eurooppaan. Vaikka Atlantin eri puolin on ollut runsaasti näkemyseroja, Euroopassa Yhdysvaltain globaali ja alueellinen valta-asema hyväksytään pääasiassa mukisematta – poikkeuksena muun muassa poliittisen spektrin eri ääripäät vasemmalla ja oikealla.

Neuvostoliiton vallankäyttö kylmän sodan aikana ei perustunut niinkään legitimiteetille kuin painostukselle sekä kontrollille, ja viimeisten vuosikymmenten aikana Venäjän suurvaltapolitiikka ja järjestykselliset visiot taas ovat Euroopassa joutuneet kylmän sodan loputtua torjutuksi. Oikeutuksen puutteen taustalla on yhtäältä lännen ja toisaalta Moskovan poikkeavat näkemykset kansainvälisen politiikan pelisäännöistä ja Venäjälle kuuluvasta asemasta. Venäjä joutuukin toimimaan sellaisen järjestyksen puitteissa, mihin se ei halua sopeutua. Venäjän sopeutumattomuus osaltaan taas tuottaa sen ulkopolitiikan nykyistä revisionismia, johon Euroopassa on muun muassa vastattu sanktioin ja sotilaallista yhteistyötä tiivistämällä.

Essee aloittaa käsittelemällä transatlanttisten suhteiden ja Yhdysvaltain Euroopan-politiikan periaatteita. Tämän jälkeen sama tehdään Venäjän osalta. Lopuksi kirjoituksessa pohditaan, onko ongelmaan ratkaisua ja mihin suuntaan Euroopan turvallisuus mahdollisesti etenee.

Amerikkalainen imperiumi syntyi kutsusta

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain suhteellinen valta-asema oli häkellyttävä. Toisin kuin eurooppalaiset maat – Neuvostoliitto mukaan lukien – Yhdysvallat selvisi sodasta taloudellisesti jaloillaan ja huomattavasti pienemmin henkilötappioin kuin esimerkiksi 20 miljoonaa sotilasta ja siviiliä menettänyt Neuvostoliitto.

Länsi-Euroopan maat olivat sodan jälkeen kovilla. Taloudellisesti ne olivat henkitoreissaan, ja kommunistien valta-asema oli vahvistumassa, eritoten Ranskassa ja Italiassa. Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ollut aikomusta sitoutua sotilaallisesti Eurooppaan, vaan Euroopassa olevat ”pojat” haluttiin kotiin.

Eurooppalaiset olivat kuitenkin toista mieltä. Norjalaisprofessori Geir Lundestadin kuuluisan näkemyksen mukaan Yhdysvallat kutsuttiin jäämään Eurooppaan; amerikkalainen”imperiumi” syntyikin kutsusta (empire by invitation). Kutsun esittäjät olivat Länsi-Euroopan valtiot, jotka olivat huolissaan taloudestaan, Neuvostoliiton uhkasta ja kommunismin vetovoimasta. Maat kaipasivat kipeästi taloudellista tukea noustakseen jaloilleen, ja keskustavoimien muodostamat hallitukset halusivat selkänojaa kommunistisia haastajiaan vastaan.

Myös Yhdysvallat alkoi ymmärtää, että sen edun mukaista oli sitoutua Eurooppaan. Sen näkemys Neuvostoliiton ulkopolitiikan perimmäisestä luonteesta hahmottui hiljalleen, ja 1940–1950 -lukujen taitteeseen tultaessa patoamispolitiikka sai muotonsa. Euroopan taloudellinen ja turvallisuuspoliittinen vakauttaminen sekä tukeminen nähtiin tärkeänä Yhdysvaltojen omalle turvallisuudelle ja kommunismin leviämisen estämiselle. On lisäksi huomioitava, että politiikallaan Washington ei padonnut ainoastaan Neuvostoliittoa. Josef Joffe on kutsunut Yhdysvaltoja ”Euroopan amerikkalaiseksi rauhoittajaksi” (Europe’s American Pacifier), jonka tavoitteena oli estää Euroopan lipsuminen uuteen konfliktiin. Erityisesti Saksa ja sen mahdolliset suurvaltapoliittiset tavoitteet herättivät vielä toisen maailmansodan jälkeen ymmärrettävistä syistä epäilyksiä.

Miltä Yhdysvaltain politiikka käytännössä näytti? Vuonna 1948 se käynnisti Marshall-ohjelman, jossa Yhdysvallat antoi taloudellista apua eurooppalaisvaltioille 13 miljardia dollaria (nykyrahassa noin 130 miljardia). Samalla syntyi nyttemmin OECD:na tunnettu järjestö. Vuonna 1949 allekirjoitettiin Pohjois-Atlantin sopimus, ja Nato sai täten alkunsa. Vuonna 1950 alkanut Korean sota muutti Yhdysvaltain tilannearviota Neuvostoliiton uhkan suhteen, ja Yhdysvallat lisäsi huomattavasti sotilaallisia panostuksiaan Euroopassa. Nato sai lihaa luidensa ympärille. Lisäksi Yhdysvallat antoi poliittista tukea Euroopan integraatiolle ja sen syventämiselle, joka palveli niin Yhdysvaltain taloudellisia kuin turvallisuuspoliittisia etuja.

Näin muodostuivat ne rakenteet, joiden puitteissa transatlanttinen yhteistyö tapahtui ja tapahtuu edelleen. Huomionarvoista on yhteistyön monenkeskinen luonne, joka poikkesi Yhdysvaltain Itä-Aasiassa tekemistä pääasiassa kahdenvälisistä ratkaisuista.

Tilanne luonnollisesti eli koko kylmän sodan ajan, eikä yhteistyö Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä ollut aina auvoista. 1950-luvulta alkaen, kun Länsi-Euroopan eri taloudet hiljalleen vahvistuivat, Yhdysvallat alkoi olla tyytymätön eurooppalaisten omiin panostuksiin turvallisuuden saralla. Kysymys, joka tunnetusti nousi voimalla Donald Trumpin hallinnon agendalle, on siis vanhaa perua. Suezin kriisissä vanhojen suurvaltojen Britannian ja Ranskan heikentynyt asema tuli selvästi esille. Lontoo ja Pariisi vetivät episodista eri johtopäätökset. Siinä missä Britanniasta tuli Yhdysvaltojen ylin ystävä ja maiden välille muodostui ”erityissuhde”, Ranska otti askeleita itsenäisempään suuntaan. De Gaullen johdolla se vetäytyi Naton sotilaallisista rakenteista ja kehitti oman ydinaseensa. 1960–1970 -luvuilla Vietnamin sota muodosti kiistakapulan osapuolten välillä, ja Yhdysvaltain toimet saivat aikaan voimakkaita reaktioita niin eurooppalaisissa pääkaupungeissa kuin erityisesti kansalaisyhteiskunnissa. 1970–1980 -lukujen taitteessa kuohuntaa aiheutti niin sanottu kaksoispäätös, jossa Yhdysvallat sijoitti keskipitkän kantaman ohjuksia Eurooppaan vastatoimena Neuvostoliiton sijoittamille ohjuksille.

Neuvostoliiton uhkapotentiaali alkoi 1970-luvulla eurooppalaisten silmissä heikentyä. Willy Brandtin johdolla Saksa alkoi harjoittaa niin kutsuttua Ostpolitikia, jonka yhtenä tavoitteena oli keskinäisiä suhteita tiivistämällä saada aikaan muutosta rautaesiripun itäpuolella. Saksan autonomisempi politiikka herätti epäilyksiä erityisesti Washingtonissa. Yhtäältä Richard Nixonin käynnistämä liennytyspolitiikka sekä toisaalta Ronald Reaganin ja Mihail Gorbatšovin lopulta lämmennyt suhde aiheutti Euroopassa pelkoja ”uudesta Jaltasta”, jossa Washington ja Moskova sopisivat asioista pienempien maiden päiden yli. Sama, pitkälti perusteeton pelko on noussut uudestaan esiin Donald Trumpin tultua valituksi Yhdysvaltain presidentiksi. Sekin on siis vanhaa perua, eikä mitenkään uusi ilmiö transatlanttisissa suhteissa.

Kiistoista ja näkemyseroista huolimatta yhteiset transatlanttiset rakenteet säilyivät ja niissä tapahtuva yhteistyö jatkui sekä vahvistui koko kylmänä sotana tunnetun ajanjakson ajan. Yhteistyön jatkuvuutta eivät selitä pelkästään taloudelliset intressit tai turvallisuuspoliittiset uhkat. Merkitystä oli myös sillä, että suurin osa yhteistyön piirissä toimivista valtioista oli demokraattisia ja että maiden välille syntyi “kollektiivista identiteettiä”.

Thomas Risse on tutkimuksessaan osoittanut, että eurooppalaiset maat itse asiassa kykenivät vaikuttamaan Yhdysvaltojen toimintaan keskeisissä kansallisen turvallisuuden kysymyksissä kuten Korean sodassa tai Kuuban ohjuskriisissä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että eurooppalaisten demokratioiden intressien huomioiminen tuli osaksi Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa. Yhteiset instituutiot loivat viitekehyksen konsultaatioille, ja demokraattiset yhteiskuntajärjestelmät taas saivat aikaan yhteisiä intressejä. Risse toteaakin nasevasti, että ”demokraattiset liittolaiset luovat demokraattisia liittoja”.

Yhteiset uhkat, intressit ja identiteetit synnyttivätkin tilanteen, jossa Yhdysvallat pystyi harjoittamaan varsin uniikkia suurvaltapolitiikkaa, joka lopulta nautti sen liittolaisten luottamusta.

Hedley Bull on klassikkoteoksessaan käyttänyt Yhdysvaltojen liittolaisiinsa kohdistamasta suurvaltapolitiikasta nimitystä johtoasema tai ensisijaisuus (primacy). Se poikkeaa suurvaltapolitiikan muista muodoista, dominanssista ja hegemoniasta ollen luonteeltaan ”hyväntahtoisempaa”. Yhdysvalloista onkin käytetty nimitystä ”hyväntahtoinen hegemoni” (benevolent hegemon).

Kylmä sota loppui, mutta kutsu säilyi

Kylmän sodan loppuminen aiheutti paljon pohdintaa niin transatlanttisten suhteiden kuin Euroopan turvallisuusjärjestyksen tulevaisuudesta. Yhdysvaltain asema Euroopassa ei lopulta kuitenkaan järkkynyt.

Vapauduttuaan entiset Itä-Euroopan maat alkoivat joukolla pyrkiä läntisten järjestöjen, Naton ja Euroopan unionin, jäseniksi, ja lopulta kylmän sodan aikainen läntinen järjestys laajeni Yhdysvaltojen ja Helmut Kohlin johtaman Saksan johdolla. Entiset sosialistimaat olivatkin innokkaasti uusimassa kutsua Yhdysvaltojen jäämiseksi Eurooppaan. Likipitäen kaikkien eurooppalaismaiden – myös Moskovan – toiveissa oli Yhdysvaltojen jonkinasteinen sotilaallinen läsnäolo Euroopassa. Monien mielestä Eurooppa tarvitsi edelleen rauhoittajaa.

Myös Yhdysvaltojen omissa intresseissä oli sitoutuminen Eurooppaan. Sen ydinaseet saivat jäädä mantereelle, ja yhdistynyt Saksa tuli sitoa tiukasti sen johtamaan järjestykseen. Vaikka mahdollinen idän uhka oli käytännössä kuihtunut pois, Balkanin tapahtuman osoittivat EU:n puutteet turvallisuuspoliittisena toimijana. Yhdysvaltojen voimaa tarvittiin. Lisäksi Clintonin hallinnossa vallitsi näkemys, että entisten sosialistimaiden ottaminen Naton piiriin tuki maiden demokratisoitumista ja täten Euroopan vakautta.

George W. Bushin kauden unilateralismi ja erityisesti Irakin sota horjuttivat transatlanttista yhteisöä pahoin. Yhdysvaltain toimet eivät saaneet sen liittolaismaiden hyväksyntää esimerkiksi Saksan ja Ranskan vastustaessa hyökkäystä Irakiin. Seurauksena ei kuitenkaan ollut transatlanttisten järjestelyiden uudelleenarvioiminen vaan pikemminkin eräänlainen ”strateginen dissonanssi”, jossa transantlanttiset suhteet eivät kukoistaneet mutta eivät romuttuneetkaan. Bushin kausien loppupuolelle tultaessa suhteet kuitenkin paranivat. Yhdysvaltain johtoasema ja legitimiteetti olivat kuitenkin kohdanneet merkittävän kolauksen, eikä sen suurvalta-asema ollut enää kestävällä pohjalla. Antiamerikkalaisuus kasvoi, ja Yhdysvaltain johtoasema asettui kyseenalaiseen valoon. Hyväntahtoinen hegemoni muistutti yhä enemmän pelisäännöistä piittaamatonta arroganttia hegemonia.

Barack Obama onnistui osana ”pitkän pelin” ulkopolitiikkaansa palauttamaan Washingtonille Bushin kaudella menetettyä legitimiteettiä. Obama toi Yhdysvaltain toimintaan uudelleen strategisen itsekurin ja kärsivällisyyden, joita ylisitoutumiseen ja -aktiivisuuteen taipuvainen suurvalta pitkässä juoksussa tarvitsee säilyttääkseen asemansa. Politiikan käytännön sovellutuksista esimerkiksi Syyriassa voidaan kiistellä, mutta päivänselvää on, että maan johtoasema nostettiin Obaman kaudella vankemmalle pohjalle.

Venäjän aggressiivisemmaksi muuttunut toiminta on jälleen alleviivannut Yhdysvaltain johtajuutta ja sen asemaa maan liittolaisten turvaajana. Toisin sanoen Euroopan pienet valtiot – nyttemmin Suomi mukaan lukien – nojautuvat entistä enemmän Yhdysvaltain tukeen ja valta-asemaan turvallisuutensa vahvistamisessa, ja Washingtonin huomiosta sekä resursseista kilpaillaan. Liberaalin maailmanjärjestyksen säilymisen puolesta puhutaan kenties enemmän kuin koskaan.

Rautaesiripun toisella puolen

Toisen maailmansodan jälkeen Moskova ulotti intressipiirinsä syvälle Keski-Eurooppaan. Rautaesiripun laskeutuminen tarkoitti Neuvostoliiton etupiiriin jääneille maille stalinisointia pitkälti Neuvostoliiton oman mallin mukaisesti. Totalitaristinen järjestelmä ulottui niin politiikkaan, talouteen, kulttuuriin kuin turvallisuuteenkin. Sanomattakin oli selvää, että Itä-Euroopan yhteiskuntien järjestys ei perustunut niinkään laajaan kansalaisten hyväksyntään tai legitimiteettiin kuin tiukkaan Moskovasta ohjattuun kuriin.

Myös Neuvostoliiton valtapiiriin syntyi institutionaalisia rakenteita. Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto (SEV) perustettiin vuonna 1949, Varsovan liitto vuonna 1955. Vaikka ”itäblokki” ei ollut yhtenäinen, mistä niin Ceaușescun Romanian kuin Titon Jugoslavian sekä Hoxhan Albanian riippumattomammat politiikat kertoivat, Neuvostoliiton ylivalta alueella oli kiistaton – ja myös käytännössä lännen hyväksymä. Moskovan ylläpitämän järjestyksen pelisäännöt poikkesivatkin merkittävästi läntisen järjestelmän vastaavista. Yksi näistä säännöistä oli niin kutsuttu ”rajoitettu suvereenisuus”.

Rajoitetun suvereenisuuden ajatus kumpusi Marxilais-leninistisestä kansainvälisen politiikan teoriasta. Ajatus valtioiden suvereenisuudesta kieltämättä muodosti esteen bolševistisille maailmanvallankumouksen ambitioille. Rajattu suvereenisuus asetti sosialismin tulevaisuuden ja säilymisen yksittäisten valtioiden kansallisten intressien tai suvereniteetin edelle. Ne olivatkin toissijaisia sosialismin tavoitteisiin verrattuna. Neuvostoliitto varasikin itselleen oikeuden väliintuloihin, mikä ilmeni esimerkiksi Unkarissa vuonna 1956 ja Tšekkoslovakiassa vuonna 1968. Nimenomaan jälkimmäisen väliintulon perustelemiseen Neuvostoliitossa kehitettiin kuuluisa Brezhnevin oppi.

Jo 1980-luvun alkuun tultaessa Neuvostoliiton tosiasiallinen valta-asema oli heikentynyt. Esimerkiksi Puolassa vuonna 1981 tapahtuneeseen poliittiseen liikehdintään ei enää vastattukaan sotilaallisella interventiolla. Neuvostoliiton suhtautuminen liittolaisiinsa muuttui radikaalisti Mihail Gorbatšovin noustua valtaan. Hän ilmoitti, että Neuvostoliiton alusmaat olivat vapaita valitsemaan oman tiensä. Brezhnevin oppi vaihtui Sinatran oppiin. Vuonna 1989 valtapiiri lopulta romahti, ja vuonna 1991 loppunsa sai myös ”viimeinen imperiumi” Neuvostoliitto.

Neuvostoliiton politiikka itse rakentamassaan järjestyksessä oli läntisestä supervallasta poikkeavaa. Maan valta-asema perustui pitkälti pakkovaltaan, jonka legitimiteetti rakoili jo kylmän sodan aikana ja jonka katoaminen sai sen etupiiriin kuuluneet maat muuttamaan niin yhteiskuntajärjestelmiensä perusteita kuin ulkopoliittisia orientaatioitaan. Hedley Bull kutsui Neuvostoliiton politiikkaa intressipiirissään sanan varsinaisessa merkityksessä hegemoniaksi, josta rajoitettu suvereenisuus oli kuvaava esimerkki.

Kuva ei tietenkään ole täysin mustavalkoinen kuten jo mainitut Romanian, Jugoslavian ja Albanian esimerkit osoittavat. Lisäksi monessa Itä-Euroopan maassa elintaso oli imperiumin keskusvaltaa Neuvostoliittoa korkeampi, ja imperiaalinen systeemi oli yksi tekijä, joka lopulta imi Neuvostoliiton itsensä kuiviin. Harvassa kuitenkin ovat Venäjän ulkopuolella ne, jotka näkevät Neuvostoliiton hajoamisen geopoliittisena katastrofina.

Polysentrinen järjestys ja postmoderni imperiumi

Itsenäistynyt Venäjä ei ole ollut samoissa määrin kansainvälinen toimija kuin Neuvostoliitto, vaikka se entisen sosialistisen suurvallan rippeet perikin. Läpi 1990-luvun se oli yksinkertaisesti liian heikko vaikuttamaan Euroopan turvallisuuskysymysten kulkuun: länsi vei ja Venäjä vikisi. Neuvostoliiton entisistä alusmaista yksi toisensa jälkeen ilmoitti halustaan liittyä Natoon ja Euroopan unioniin. Venäjä on henkeen ja vereen vastustanut Naton laajenemista, mutta ei ole pystynyt sitä estämään. Siinä missä vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Venäjä katsoi entisten sosialistimaiden länsi-integroitumista sivusta, viime vuosina se on vahvistuttuaan puuttunut sen etupiirikseen lukevien maiden valintoihin. Vuonna 2008 tämän sai tuta Georgia ja vuodesta 2014 eteenpäin Ukraina, joissa Venäjä on päätynyt käyttämään silkkaa sotilaallista voimaa etujensa ajamiseen.

Kuten tiedetään, Venäjä on hyvin tyytymätön asemaansa eurooppalaisessa turvallisuusjärjestyksessä. Päätöksenteon kannalta Euroopan keskeisimmät järjestöt ovat EU ja Nato, joihin Venäjä ei kuulu. Euroopassa Venäjän viimeaikainen politiikka onkin tähdännyt nykyistä järjestystä hajottavien ja epävarmuutta kylvävien voimien, kuten eri populistipuolueiden, tukemiseen. Washingtonin globaalin johtoaseman heikentäminen on todennäköisesti myös perimmäinen motivaatio Moskovan varsin selvältä näyttävään sotkeutumiseen Yhdysvaltain vaaleihin.

Venäjän intressi onkin vahvistaa suhteellista valta-asemaansa. Tavoitetta palvelisi hyvin niin Yhdysvaltain johtoaseman kuin Euroopan turvallisuusjärjestyksen hajoaminen tai sen käytännön merkityksen laskeminen. Epäyhtenäisessä Euroopassa Venäjän suhteellinen asema olisi luonnollisesti vahvempi niin sotilaallisesti kuin taloudellisesti.

Yhdysvallat ja valtaosa Euroopan maista ovat suhtautuneet hyvin nihkeästi Venäjän aseman vahvistumiseen. Erityisesti tätä ovat kavahtaneet Keski- ja Itä-Euroopan pienemmät maat. Myös Suomi on asettunut vankasti nykyjärjestystä puolustavalle linjalle. Kyse ei ole kuitenkaan ole pelkästään Venäjän aseman vahvistumisesta vaan ennen kaikkea sen seurauksista.

Erinomaisessa Venäjän ulkopolitiikkaa käsittelevässä teoksessaan tutkija Bobo Lo on analysoinut niitä maailmankuvallisia ja sekä kansainväliseen liittyviä lähtökohtia, joista Venäjän ulkopolitiikka sekä sen strategiset päämäärät saavat alkunsa. Lon mukaan Venäjän hallitsevan eliitin maailmankuva on ”uushobbeslainen”. Sen mukaan maailma on pääasiassa vihamielinen paikka, jossa ensisijaista on kova voima ja jossa valtaa käyttävät suurvallat. Venäjälle pehmeä valta (soft power) onkin pikemminkin pehmeää pakottamista (soft coercion). Pienet valtiot ja kansainväliset järjestöt ovat tässä maailmassa suurvaltapolitiikan instrumentteja ja pelinappuloita, eivät autonomisia toimijoita.

Maailman Venäjän nykyjohto hahmottaa moninapaisena tai ”polysentrisenä”, jossa se on yksi suurvalloista – ei niistä kuitenkaan voimakkain. Maantieteestä ja historiasta rakentunut suurvaltaidentiteetti onkin Venäjän ulkopolitiikan ymmärtämisessä keskeinen tekijä. Suurvaltaisuuteen perustuva itseymmärrys muokkaakin maan ulkopolitiikkaa. Länsi ja Eurooppa edustavat sille tietynlaista mittatikkua, jota vasten se identiteettiään rakentaa ja jolta se hakee asemalleen tunnustusta.

Venäjän ”napa” rakentuu Moskovan näkemyksessä entisen Neuvostoliiton alueelle, jossa on tapahtunut myös institutionaalista kehitystä. Merkittävin projekti on Euraasian unioni, jonka lisäksi alueella toimii myös turvallisuusjärjestö CSTO. Lo katsoo, että Venäjä näkee itsensä entisen Neuvostoliiton alueella ”postmodernina imperiumina”. Se on kiinnostunut alueen kontrolloimisesta, ei niinkään sen valloittamisesta. Moskova tutkailee intressipiirikseen katsomaansa aluetta rajoitetun suvereniteetin näkökulmasta. Venäjälle tärkeimmät maat alueella ovat Ukraina, Valko-Venäjä ja Kazakstan, ja alue onkin eräänlainen puskurivyöhyke, joka suojelee sitä niin sotilaallisilta uhkilta kuin myös nykyhallintoa potentiaalisesti horjuttavilta sosiaalisilta voimilta kuten demokratiakehitykseltä. Venäjällä on alueella kiistatta niin taloudellista kuin kulttuurillista valtaa, jonka moni alueen toimija esimerkiksi Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa myös hyväksyy realiteettina.

Venäjä katsoo, että entisen Neuvostoliiton alueella, sillä on suurvaltana erioikeus määrittää alueen kehityksen suunnan. Se ei hyväksy läntisten institutionaalisten järjestelyiden, erityisesti Naton, laajenemista intressipiiriinsä. Tämä aiheuttaa merkittävää kitkaa sen ja lännen välille jälkimmäisen korostaessa valtioiden oikeutta valita omat turvallisuusjärjestelynsä.

Vaikkei Venäjän ensisijaisena tavoitteena todennäköisesti ole laajentaa postmodernia imperiumiaan laajemmalle Eurooppaan, on sen tavoitteena ollut vahvistaa muilla keinoin asemaansa. Se haluaa olla paljon nykyistä suurempi tekijä Euroopan turvallisuudessa. Tämä näkyy muun muassa maan aloitteissa ja ulostuloissa.

Dmitri Medvedevin presidenttikaudella Venäjän diplomatian ykköshankkeita oli uuden eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen ajaminen, josta maa käytti myös nimeä “Helsinki-plus” viitaten vuoden 1975 Etyk-sopimukseen. Venäjän halajama arkkitehtuuri olisi merkinnyt uutta normistoa, jossa ”jakamattoman” tai ”tasa-arvoisen” turvallisuuden periaatteet olisivat käytännössä tarkoittaneet Venäjän turvallisuusintressien huomioimista muiden, vähäväkisempien maiden intressien kustannuksella. Aloite verhottiin inklusiivisuuden kaapuun, mutta sen ytimenä oli Venäjän suhteellisen aseman vahvistaminen. Vaikkei lännessä aloitetta suoraan tyrmättykään, siihen suhtauduttiin varauksellisesti.

Putinin kolmannen kauden myötä aloite kuitenkin hautautui. Tällä hetkellä Venäjä haastaakin läntistä järjestystä täysin avoimesti, ja se pyrkii ajamaan strategisia tavoitteitaan kiihdyttämällä liberaalia järjestystä murentavia dynamiikkoja. Münchenin turvallisuuspoliittisessa konferenssissa helmikuussa 2017 Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puhui ”jälkiläntisen järjestyksen” puolesta. Jo aiemmin hän oli moittinut nykyistä Yhdysvaltain johtamaa järjestystä ”tylsäksi”, ja teki selväksi, että Euroopassa ei voida saavuttaa turvallisuutta ilman Venäjää.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, miksi Yhdysvallat ja pääosa eurooppalaismaista suhtautuvat kielteisesti Venäjän aseman vahvistamiseen. Jos ja kun vahvistuminen tarkoittaa myös Venäjän suurvaltapoliittisen ja järjestyksellisen vision jonkinasteista toteutumista nykyisen järjestelmän kustannuksella, haurastuttaisi se yksinkertaisesti monien, erityisesti Venäjän läheisyydessä sijaitsevien valtioiden suhteellista asemaa. Venäjän suurvaltanäkemysten ja niiden mukanaan tuomien ”oikeuksien” hyväksyminen ei ymmärrettävästi houkuta, eikä maan suurvaltapolitiikkaa nähdä läntisten demokratioiden piirissä legitiiminä. Viime vuodet ovat myös osoittaneet, miten entisen Neuvostoliiton alueen valtioilla on halua murtautua Venäjän etupiiristä kohti läntistä järjestystä, mihin Venäjä on puuttunut voimakeinoin.

Euroopan turvallisuuden perusongelma tuskin poistuu lähitulevaisuudessa

Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa on ollut kahden eri suurvallan ja kahden hyvin erilaisten periaatteiden pohjalta toimivien järjestysten temmellyskenttä. Yhdysvallat on onnistuneesti luonut legitiimin järjestyksen, joka kylmän sodan loputtua laajeni entisestään. Neuvostoliiton järjestys taas perustui Moskovan hegemoniaan, ja kylmän sodan loputtua Venäjän asema heikkeni ja sen johtama järjestys kutistui olemattomiin. 2000-luvun puolivälistä Venäjän itsevarmuus ja ambitiot ovat kasvaneet. Se haluaa muodostaa intressipiiriksi katsomalleen alueelle oman järjestyksensä sekä vahvistaa asemaansa myös laajemmin Euroopassa. Lännessä tätä ei hyväksytä, ja länsimaiden Venäjä-käsitysten sekä Venäjän oman itseymmärryksen välillä on merkittävä ero. Tämä ero on Euroopan tämänhetkisten turvallisuuspoliittisten ongelmien perussyy.

Ongelmien juurisyy voi käytännössä poistua kahdella tavalla. Ensimmäinen mahdollisuus on se, että Venäjän itseymmärrys – identiteetti – muuttuu. Tämä tarkoittaisi sitä, että Venäjä luopuisi suurvaltaidentiteetistään tai arvioisi sen uudelleen tavalla, joka saisi maan politiikan näyttämään legitiimimmältä. Käytännössä tämä vaatisi erityisesti johtavan eliitin maailmankuvan muutosta sekä koersiivisesta vallankäytöstä luopumista. Tähänastiset yritykset ovat Venäjällä epäonnistuneet. Esimerkiksi osa Gorbatšovin niin kutsuttua ”uutta ulkopolitiikkaa” oli muuttaa Neuvostoliiton suurvaltaprofiilia ja statusta kylmän sodan jälkeisessä uudessa maailmanjärjestyksessä. Neuvostojohtaja halusi maansa olevan moraalinen – ei enää niinkään sotilaallinen – suurvalta uudessa globaalissa ja keskinäisriippuvaisessa maailmassa. Käytäntö oli kuitenkin lopulta jotain ihan muuta Gorbatšovin joutuessa antamaan periksi murentuvan imperiumin konservatiivisille voimille.

Suurvaltaidentiteetti on juurtunut vahvasti venäläiseen yhteiskuntaan, eikä maan tulevaisuus ainakaan poliittisen kehityksen osalta näytä kaksiselta. Venäjän itseymmärryksen muuttuminen vaatisi käytännössä maan merkittävää liberalisoitumista, joka voisi saada aikaan sekä positiivista yhteiskunnallista kehitystä että lisääntyvää yhteistyötä lännen välille. Venäjän tulisi kyetä uudistamaan yhteiskuntaansa ja vallankäyttöään tavalla, joka saisi muut valtiot hakeutumaan yhteistyöhön ja läheiseen suhteeseen sen kanssa. Niin kauan kuin Venäjä ei kykene tuottamaan muille maille turvallisuutta, taloudellista hyötyä tai statusta, sen asema ei vahvistu, ja se jää yhä enemmän poliittiseen paitsioon. On myös hyvä tuoda esiin, että ennen muutosta Venäjän itseymmärryksessä, ehdotukset Euroopan turvallisuusjärjestyksen muuttamisesta ovat jokseenkin naiiveja, eivätkä ne ratkaise itse perusongelmaa.

Toinen reitti Venäjän vahvistumiseen on lännen rappeutuminen ja epäliberalisoituminen, jota, kuten todettua, Venäjä itse tällä hetkellä pyrkii edistämään. Tämä tarkoittaisi sitä, että sodan jälkeen vallassa olleen maltilliset transatlantismia tukevat voimat ajautuvat pois vallasta, mikä rapauttaisi vuosikymmeniä toiminnassa olleen institutionaalisen rakenteen. Esimerkiksi Ranskan presidentinvaaleissa toiselle kierrokselle päässeen Marie Le Penin ajatukset maailmasta ja maailmanpolitiikasta ovat varsin yhteneväisiä Venäjän visioiden kanssa, ja monien muiden eurooppalaispopulistien tavoitteisiin kuuluu Naton ja EU:n heikentäminen.

Venäjä-myönteisiä kommentteja antaneen Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei ole vielä muuttanut transatlanttisten suhteiden perustekijöitä, mutta se on ilman muuta asettanut Yhdysvaltain johtoaseman kyseenalaiseen valoon. Yhdysvallat suhtautuu liittosuhteidensa transaktionaalisemmin, ja Trumpin hallinnon arvopainotukset eivät saa Länsi-Euroopassa vastakaikua. Kuten tekstissä on tullut ilmi, osa uuden hallinnon vaatimuksista sekä liittolaisten kokemista peloista eivät ole uusia. Nähtäväksi jää, jääkö Trumpin kausi historiankirjoihin vain yhtenä uutena haasteena, vaiko aikana, jolloin vuosikymmeniä vanhat rakenteet ja yhteistyö muuttuivat. Selvää on, että jatkuvuudelle on niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa vahva kannatus.

Joka tapauksessa – ja valitettavasti – ensimmäinen reitti vaikuttaa kahdesta vaihtoehdosta todennäköisemmältä. Kaikkein todennäköisin vaihtoehto lienee kuitenkin se, että vallitseva tilanne, status quo, jatkuu muodossa tai toisessa. Se tarkoittaa sitä, että Venäjän ja lännen näkemyserot eivät katoa, mikä ilmenee eriasteisina poliittisina ja jopa sotilaallisina konflikteina niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella. Pahimpien skenaarioiden toteutumista voidaan pyrkiä estämään läpinäkyvyyden lisäämisen ja provokaatioiden välttämisen avulla. Elintärkeää on myös se, että Venäjän ja Yhdysvaltain välillä säilyy jonkinasteinen kyky globaalihallintaan – toisin sanoen yhteistyöhön, joka liittyy moninaisiin globaaleihin kysymyksiin aina terrorismista, Iranin ja Pohjois-Korean tapauksiin ja arktiseen alueeseen.

Suomi ei voi luonnollisesti hyväksyä mitään sellaisia ehdotuksia, jotka heikentäisivät pienten valtioiden asemaa. Tästä johtuen sen ja Venäjän välillä on perustavanlaatuinen näkökulmaero Euroopan turvallisuudesta ja tulevaisuudesta. Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomi tavallaan operoi Euroopan kahden järjestelmän välissä. Kylmän sodan jälkeisen ulkopolitiikan suuri trendi on ollut läntiseen järjestykseen sitoutuminen, joka on viime vuosina entisestään kiihtynyt.

Mitä Suomi voi tehdä on se, että se pyrkii omalta osaltaan vahvistamaan vallitsevan turvallisuusjärjestyksen toimivuutta erityisesti Itämeren alueella. Lisäksi se voi parhaansa mukaan tukea läpinäkyvyyden ja luottamusta vahvistavien toimien lisääntymistä lännen ja Venäjän välillä. Presidentti Niinistön esiin nostama lentoturvallisuuskysymys sopii hyvin tähän muottiin. Samoin se voi yrittää tukea globaalihallinnan toimivuutta tietyissä asiakysymyksissä. Arktisen neuvoston puheenjohtajana tähän voi syntyä mahdollisuuksia.