Sähköverkon toimivuus on pohjoisessa maassa keskeinen osa huoltovarmuutta.

Huoltovarmuuden vaaliminen on osa yhteiskuntamme kokonaisturvallisuuden järjestelmää, jonka juuret juontavat pitkälle historiaan. Tällä viikolla The Ulkopolitistin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimitus luo lyhyiden juttujen sarjassa katseen eräisiin huoltovarmuuteen liittyviin uhkakuviin.

Mitä kaikkea huoltovarmuus oikeastaan pitää sisällään ja kuka on kokonaisuudesta vastuussa? Mikä tekee Suomen järjestelystä poikkeuksellisen? Entäpä kuinka kansainvälistyminen ja globaalit ilmiöt vaikuttavat Suomen kansallisen varautumisen edellytyksiin?

Huoltovarmuudesta määrää laki ja sen tavoitteista valtioneuvosto

Suomessa huoltovarmuuden turvaamisesta on säädetty lailla, jonka tarkoitus on varmistaa väestön elinmahdollisuudet, yhteiskunnan toimivuus sekä maanpuolustuksen materiaaliset edellytykset vakavien poikkeusolojen varalta.

Huoltovarmuuden käsite on meillä verrattain laaja. Se pitää sisällään materiaalisen varautumisen, kuten polttoaineen varastoinnin, kriittisen infrastruktuurin suojelun, viestintäjärjestelmien ja tietoverkkojen ja turvaamisen, logistisen varautumisen, vesi- ja ruokahuollon, kriittisten lääkkeiden ja terveydenhuollon palveluiden saatavuuden turvaamisen sekä sotilaallisen varautumisen.

Kiristynyt turvallisuustilanne on tehnyt Suomen kokonaisturvallisuuden konseptista ja huoltovarmuudesta ennennäkemättömällä tavalla kiinnostavia kotona ja maailmalla. Kun varautumisessa on perinteisesti ollut kyse yhteiskunnan riittävän omavaraisuuden turvaamisesta ja varautumisesta mahdolliseen sotaan, on globalisaation ja digitalisoitumisen myötä varauduttava nykypäivänä paljon monipuolisempiin riskeihin ja uhkakuviin myös yksilöiden tasolla ja arjessa.

Huoltovarmuuden yleisistä tavoitteista päättää valtioneuvosto noin viiden vuoden välein päivitettävässä tavoitepäätöksessään. Viimeksi tavoitteet uudistettiin vuonna 2013. Keskeisenä pidettiin tuolloin erityisesti varautumista sähköisten tietojärjestelmien häiriöihin, energiaverkon häiriöihin, väestön terveyteen liittyviin uhkiin sekä ympäristöuhkiin. Siksi myös The Ulkopolitist pureutuu juuri näihin teemoihin viikon aikana julkaistavissa lyhyissä artikkeleissa.

Vakavin ulkoinen uhka oli vuoden 2013 arvioissa kuitenkin edelleen sellainen kriisitilanne, jossa Suomelle kriittisten tuontitavaroiden tai palveluiden saatavuus vaarantuisi. Pienelle mutta pinta-alaltaan suurelle ja maantieteeltään kaupan keskuksista syrjäiselle maalle riippuvuus kansainvälisistä yhteyksistä on suuri, ja tämä riippuvuus on globalisaation myötä entisestään kasvussa. Tasapainoilu riittävän omavaraisuuden, kustannustehokkuuden ja kansainvälisen yhteistyön välillä on keskeinen kysymys, joka koskettaa edellä mainittujen alueiden lisäksi myös sotilaallista huoltovarmuutta.

Yksityisen ja julkisen vastuun rajamaastossa

Huoltovarmuuslain nojalla on perustettu Huoltovarmuuskeskus, joka suunnittelee, toteuttaa ja koordinoi alan toimintaa. Keskus on hallinnollisesti työ- ja elinkeinoministeriön alaisuudessa, mutta rahoituksensa puolesta se on riippumaton toimija.

Huoltovarmuustoiminnan rahoitustapa onkin monelle yllätys – toiminta rahoitetaan erillisellä energiaverojen yhteydessä kannettavalla huoltovarmuusmaksulla. Siten esimerkiksi jokaisen bensatankillisen hinnasta huoltovarmuuden hyväksi menee muutama kymmenen senttiä. Rahat kerätään niin kutsuttuun huoltovarmuusrahastoon, jonka tuotto on noin 45 miljoonaa euroa vuodessa.

Nykypäivän vapaassa markkinataloudessa yhä useammat yhteiskunnan kriittiset toiminnot ovat riippuvaisia yrityksistä. Näin ollen huoltovarmuuskeskuksen tehtävänä on sitouttaa yrityksiä toimintaansa eri sektoreilla esimerkiksi alakohtaisten ”poolien” tai verkostojen kautta.

Vaikka tietyillä yhteiskunnan kannalta kriittisillä sektoreilla yritystoiminta on vahvasti säännösteltyä, suurelta osin yritysten varautumistoiminta perustuu vapaaehtoisuuteen eikä pakkoon. Suomen perinteinen vahvuus onkin ollut pieni väestö ja tiiviit henkilökohtaiset suhteet, jotka ovat mahdollistaneet kattavan ja joustavan kumppanuuden julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Yritykset kokevat varautumistoiminnan osaksi yhteisöllistä vastuutaan ja hyvää yrityskansalaisuutta.

Kansainvälistymisen myötä yritysten sitoutumisen paikallisyhteisön hyvinvoinnin turvaamiseen on pelätty heikentyvän. Samalla on hankaloitunut myös viranomaisten mahdollisuus puuttua yritysten toimintaan pakkokeinoin esimerkiksi ottamalla haltuun ulkomailla sijaitsevaa infrastruktuuria. Huoltovarmuuskeskuksessa uskotaan silti edelleen paljon vapaaehtoisen kumppanuuden voimaan.

Mikä sitten saa liikevoittoa tavoittelevat yritykset mukaan paikallista yhteisöä hyödyttävään varautumistoimintaan, joka ei välttämättä noudata markkinatalouden lakeja?

Huoltovarmuuskeskus tarjoaa usein selitykseksi liiketoimintaedellytysten turvaamista. Kun yritys on tehnyt suuria investointeja alueelle, tuotanto ja markkinat halutaan turvata myös mahdollisten kriisi- ja poikkeustilanteiden varalta. Varautumisen kautta tarkastellaan liiketoiminnan jatkuvuuteen vaikuttavia uhkia ja arvioidaan riskejä, joten toiminnan voi katsoa tuottavan myös liiketoimintahyötyä.

Suomi on monen muun maan tavoin poliittisesti linjannut, että kriittinen infrastruktuuri ja palvelut toteutuvat normaalioloissa tehokkaimmin, kun niitä tuottavat ja ylläpitävät liikevoittoa tavoittelevat yritykset. Esimerkiksi ulkopoliittisen instituutin viime vuonna julkistaman huoltovarmuusselvityksen mukaan julkisen ja yksityisen puolen välisestä työnjaosta – liiketoimintariskin ja yhteiskunnallisen riskin rajanvedosta – on kuitenkin jossain määrin myös epäselvyyttä.

Kun yritysten riskienhallinta perustuu liiketoiminnan lähtökohtiin, ei vastuuta poikkeusolojen huoltovarmuudesta voi yksityistää. Yritysten riskiarvioissa esimerkiksi Suomen talousnäkymiä koskevat riskit painottuvat perinteisiä geopoliittisia uhkakuvia enemmän.

Ulkopoliittisen instituutin tekemän raportin mukaan etenkin yritykset ovat toivoneet vastuunjakoon selkeyttä. Tulevaisuudessa suomalainen huoltovarmuusjärjestelmä painottaakin todennäköisesti yhä enenevissä määrin myönteisiä kannustimia ja porkkanoita yrityselämälle.

Tasapainoilua omavaraisuuden ja kansainvälisen verkottumisen välillä

Entäpä sitten se kansainvälisen yhteistyön ulottuvuus? Suomen tuonti ja vienti ovat maantieteellisen sijaintimme vuoksi riippuvaista haavoittuvasta Itämeren kauppamerenkulusta. Meillä onkin historian saatossa satsattu verrattain avokätisesti omavaraisuuteen ja kansallisiin tuotantotukiin. Kansainvälisen kaupan avautuminen ja muun muassa digitalisoituminen ovat kuitenkin haastaneet perinteisen omavaraisuuden ihanteen.

Tänään yhteiskunnan kannalta keskeisistä tehtävistä vastaavat usein ulkomaiset yritykset, ja toiminnan osia on vähintäänkin helppoa siirtää ulkomaille. Kaupallisella puolella kyse on rahasta. Olennainen kysymys kuuluu, kuinka paljon yhteiskunta on valmis maksamaan huoltovarmuudesta.

Esimerkiksi finanssialalla kaikki keskeiset prosessit ovat kansainvälisten tietojärjestelmien varassa. Jos vaikka maksuliikenne jostain syystä katkeaisi, suomalaisen yhteiskunnan toimintakyky häiriintyisi vakavasti kertaheitolla. Kaatuneen järjestelmän varalle ei ole kenties kannattavaa hankkia kalliita, kansallisia varajärjestelmiä, sillä niistä ei olisi hyötyä, elleivät yhteydet ulkomaailmaan toimisi. Toisaalta pelkkä yhteys ei meitä lämmitä, jollei järjestelmän kaatumiseen kotimaassa ole varauduttu.

Nykypäivän Suomi on kiistatta yhä riippuvaisempi taloudellisista, poliittisista ja jopa sotilaallisista yhteyksistä ulkomaailmaan. Huoltovarmuudesta huolehtiminen merkitsee tässä kontekstissa tasapainoilua paitsi yksityisen ja julkisen vastuun rajamaastossa myös riittävän omavaraisuuden ja kannattavien kansainvälisten yhteyksien välillä.

Suomen on myös huoltovarmuutta ajatellen yhtäältä pyrittävä kansainvälisten poliittisten ja taloudellisten yhteyksien ja päätöksenteon ytimeen varmistamaan omalta kannalta suotuisat järjestelyt poikkeusolojen varalle. Toisaalta Suomi ei voi, etenkään sotilasliittoon kuulumattomana maana, laskea tosipaikan tullen pelkästään ulkopuolisen avun varaan.

Lue lisää huoltovarmuudesta ja Suomen uhkakuvista The Ulkopolitistin uhkakuvaviikon julkaisuista!