Kuva: Johanna Suhonen

Samaan aikaan kun toukokuisessa Kiovassa laulettiin euroviisuja, harjoiteltiin ja marssittiin Itä-Ukrainassa voitonpäivän paraateja. Voitonpäivää vietettiin toki perinteiseen tapaan Kiovassakin, mutta Donetskin ja Luhanskin separatistisissa “kansantasavalloissa” (DPR/LPR) juhlinnassa on tänä päivänä toisenlainen sävy. Modernin europopin ja marssilaulujen välinen kontrasti ilmentää osuvasti Ukrainan konfliktin ideologista ulottuvuutta “vapaan Ukrainan” ja “venäläisen maailman” välillä, jossa lopulta on kyse arvoista, suurvaltapolitiikasta ja kuulumisesta Euroopan unionin, Naton tai Euraasian unionin kaltaisiin yhteisöihin.

Ideologisen kamppailun lisäksi konfliktia määrittää kaksi muuta ulottuvuutta. Karkeasti jaotellen toinen ulottuvuus on kolme vuotta jatkunut sota itsessään. Kolmannessa on kyse rahasta ja resursseista. Nämä kolme yhdistyvät Itä-Ukrainan tapahtumissa ja ilmiöissä, jotka ovat johtaneet konfliktin muutokseen mutta joista kirjoitetaan uutiskynnyksen satunnaisesti ylittäviin väkivaltaisuuksiin verrattuna vain vähän: asteittainen valtionrakennus, symbolinen siirtymä kohti Venäjää sekä viimeisimpänä kapinallisalueiden ja Ukrainan hallituksen väliset kauppakiistat, joista saattaa muodostua merkittävä käännekohta.

Neuvostonostalgiaa ja valtionrakennusta

Luhanskissa ikänsä asuneet paikalliset muistelevat, miten koululaisilla oli tapana viedä kukkia voitonpäivän kulkueeseen osallistuneille. Tapahtuma oli luonteeltaan muistopäivä, tankkeja he näkivät vain tv-lähetyksissä Punaiselta torilta. Konfliktin alkamisen jälkeen sotilaskalusto on ollut osa arkipäivää Itä-Ukrainan kaduilla. Nyt ne kuuluvat myös jo entuudestaan ideologisesti latautuneeseen voitonpäivään, josta on tullut osa kansantasavaltojen propagandaa ja Venäjän voimannäyttöä. Samaan aikaan LPR ja DPR ovat menettäneet alkuaikojen johtajiaan ja keskittäneet valtaa Igor Plotnitskylle ja Alexandr Zakharchenkolle. Tämä on riisunut kansantasavaltoja “itsenäisyytensä” alkuperäisistä kasvoista ja mahdollistanut vuoden 2014 merkittävien päivien historian uudelleenkirjoittamisen ja käytön nykyisen johdon propagandan välineenä.

Vaikka kapinallisjohtajat Plotnitsky ja Zakharchenko ovat ilmoittaneet olevansa sitoutuneita Minskin sopimusprosessiin, edetään molemmissa kansantasavalloissa sekä valtionrakennuksessa että lähentymisessä kohti Venäjää. Esimerkiksi LPR:llä on turvallisuudesta vastaavia viranomaisia, oman kansanneuvostonsa hyväksymää lainsäädäntöä ja se kerää tuloja verotuksen ja tullien kautta. LPR:n ja DPR:n narratiiveista ja toiminnasta on alusta asti välittynyt niin Neuvostoliittoa ja kommunismia romantisoiva nostalgia, venäläisen nationalismin ja imperialismin ihailu, johtajakultti kuin vahva ortodoksisuus. Tämän lisäksi symbolisella tasolla Venäjää on lähestytty muun muassa muuttamalla koulujen opetussisältö vastaamaan venäläistä, antamalla kaduille Neuvostoliiton aikaisia nimiä ja järjestämällä Neuvostoliitto- ja Venäjä-teemaisia konsertteja. Konkreettisemmin yhteys näkyy talouden alalla; Venäjältä virtaa edullista kaasua, polttoainetta, elintarvikkeita ja rahaa.

Missä määrin Venäjä sitten on kiinnostunut Donbasin alueesta? Vaikka todisteita Venäjän osallistumisesta ja roolista Ukrainan sodassa on saatu kiitettävästi konfliktin alkuajoista lähtien, Donbas ei ole Itä-Euroopan eldorado. Ukrainan teollisuus ja maatalous ovat keskittyneet maan itäosiin, mutta Venäjä ei varsinaisesti tarvitse kumpaakaan. Donbasiin verrattuna Venäjän laittomasti alueeseensa liittämät Krim ja Sevastopol ovat selvästi strategisesti ja geopoliittisesti tärkeämpiä, ja niemimaan talous on lisäksi paremmassa kunnossa.

Separatistialueiden yhdistyminen olisi keino parantaa alueen taloutta ja sosioekonomista tilannetta, mutta se olisi päivittäisten tulitaukorikkomusten tapaan räikeässä ristiriidassa Minskin sopimusten kanssa. Itä-Ukraina kuitenkin palvelee Venäjän intressejä juuri nykyisenlaisena jäätyneenä konfliktina Abhasian, Etelä-Ossetian, Transnitrian ja Vuoristo-Karabahin tavoin. Näiden harmaiden alueiden kautta Venäjä sitoo haluamiaan lähialueita vaikutuspiiriinsä ja Ukrainan tapauksessa estää tehokkaasti maan integroitumisen länteen. Konfliktitila siirtää myös huomiota ja resursseja pois kipeästi kaivattavista kansallisista uudistuksista.

LPR:n ja DPR:n itsenäisen lainsäädännön ja “valtioinstituutioiden” kehittäminen näyttää olevan sekä kapinallisille että Venäjälle sopiva tie eteenpäin. Se myös kenties jää kapinallisten ainoaksi tieksi, sillä merkittävää tahtotilaa alueen liittämiseksi osaksi Venäjää ei venäläisten keskuudessa ole havaittavissa. Venäläisen Levada-instituutin huhtikuisen kyselyn mukaan vain 21 prosenttia vastaajista kannatti LPR:n ja DPR:n liittämistä (48 prosenttia keväällä 2014) osaksi Venäjää. Vastaajista 37 prosenttia katsoi, että kansantasavaltojen tulisi saada itsenäistyä, 21 prosenttia kannatti kuulumista Ukrainaan mutta suurempaa autonomiaa ja seitsemän prosenttia oli sitä mieltä, että alueet tulisi palauttaa täysin Ukrainan hallintaan.

On toki huomionarvoista, että Itä-Ukrainan liittäminen Venäjään ei ole ollut julkilausutuissa valtiollisissa intresseissä vuoden 2015 jälkeen, mikä on todennäköisesti ohjannut yleistä mielipidettä. Samalla mielikuvien luominen peruuttamattomasta kehityksestä kasvattaa alueen toimijoiden uskoa itseensä ja vahvistaa sekä kapinallisten että Venäjän neuvotteluasemia. Mainitulla kehityksellä ei lopulta välttämättä tavoitella todellista itsenäisyyttä ja toiveiden täyttymystä, vaan niin sanotusti parannetaan tuotteen vaihtoarvoa.

Donbasin saarto ja yritysten haltuunottoja

Itä-Ukrainassa kulunut vuosi on ollut myrskyisä ja jännitteitä luova pitkän tyynehkön kauden jälkeen. Tammikuun lopulla väkivaltaisuudet yltyivät sekä LPR:n että DPR:n alueella pahimmiksi puoleentoista vuoteen. Tämän ohella joulukuun 2016 lopulla kapinallisten kieltäytyminen sovitusta vankienvaihdosta sai Ukrainan puolella taistelleet uhkaamaan Donbasia kauppasaarrolla. Tammi-helmikuun vaihteessa kansallismieliset ukrainalaisryhmät siirtyivät sanoista tekoihin ja pysäyttivät kontaktilinjan ylittävän juna- ja maantieliikenteen neljässä kohtaa. Tiesulkuja ylläpitävät mielenosoittajat vaativat hallitusta lopettamaan kapinallisjohdon ja ukrainalaisten oligarkkien toimintaa rahoittavan kaupan ja tavaraliikenteen.

Tilanne kiristyi helmikuun lopulla Zakharchenkon ja Plotnitskyn uhatessa Kiovaa vastatoimilla, jos hallitus ei laittaisi saarrolle loppua: ukrainalaisten yritysten haltuunotolla, hiilentoimituksen lakkauttamisella ja kaiken tuotannon suuntaamisella Venäjän ja muiden maiden markkinoille. Yritysten haltuunotto käynnistyikin maaliskuun alussa. Ilmapiiri kiristyi entisestään maaliskuun puolivälin tienoilla, kun Ukrainan kansalliskaartiin kuuluvan Azov-pataljoonan vapaaehtoiset pystyttivät leirinsä venäläisen Sberbankin toimipisteen edustalle Kiovassa kritiikkinä sille, että pankki hyväksyi laittomien kansantasavaltojen myöntämiä passeja. Maaliskuun 15. päivä Ukrainan kansallinen turvallisuus- ja puolustusneuvosto päätti sulkea humanitaariset kuljetukset mukaan lukien kaiken liikenteen kapinallisalueille. Presidentti Poroshenkon mukaan päätös kumottaisiin vain, jos kapinalliset palauttaisivat yritysten hallinnan laillisille omistajille ja kunnioittaisivat Minskin sopimusten sisältöä.

Rintamalinja ja osapuolten toimet ovat kolmen vuoden ajan rajoittaneet erityisesti kapinallisalueilla asuvien elämää monin tavoin. Kauppasaarto murentaa kuitenkin merkittävintä osapuolia vielä yhdistänyttä siltaa. Hallituksen kontrolloimat ja kapinallisalueet ovat monin tavoin riippuvaisia toisistaan energian ja talouden alalla. Monet Ukrainan neuvostoaikaisista tuotantolaitoksista käyttävät kivihiiltä; niiden vuosittain kuluttamasta 24,5 tonnista 9,2 on Itä-Ukrainasta louhittavaa antrasiittia. Vastaavasti hallituksen kontrolloimilta alueilta on toimitettu sähköä ja vettä itään. Saarrolla on jo nyt ollut negatiivisia taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia sekä yritysten että kapinallisalueiden väestön näkökulmasta yritysten joutuessa ajamaan toimintaansa alas ja lomauttamaan ihmisiä. Se on vaikuttanut myös koko Donbasin alueelle merkityksellisten oligarkkien liiketoimintaan. Ukraina kartoittaa parhaillaan mahdollisuuksia hankkia antrasiittia jatkossa Yhdysvaltojen ja Etelä-Afrikan markkinoilta.

Jäätyneen konfliktin syväjäädytys

Kuten Etyjin tarkkailuoperaation päivittäisistä raporteista ja tulitaukorikkomuksista voi huomata, yksikään konfliktin osapuolista ei ole kyennyt noudattamaan Minskin sopimuksia. Toisaalta – vähättelemättä yhdenkään konfliktista kärsineen kohtaloa – voidaan havaita, että sodan uhriluku on melko alhainen suhteessa tulitaukorikkomusten määrään. Tämä kertoo jotain konfliktin luonteesta. Sitä pyritään ennen kaikkea pitämään yllä, ennemmin kuin saavuttamaan lopullista voittoa sotilaallisesti. Kauppakiistat ovat kuitenkin laadullinen muutos jäätyneessä konfliktissa ja voivat muodostua sen käännekohdaksi katkoessaan yhteyksiä hallituksen ja kapinallisalueiden välillä tehokkaammin kuin yksikään tulitaukorikkomus.

Vuodenajat vaihtuvat, mutta tilanne Ukrainassa tulee todennäköisesti pysymään entisenlaisena toimien tosielämän harjoituskenttänä hybridisodassa. Samalla se tarjoaa tilaisuuden toteuttaa itseään niin paikallisille rikollisille, toimeentulon heikkouteen turhautuneille kuin ympäri maailmaa saapuneille vierastaistelijoille, joiden motiivit vaihtelevat venäläisen imperialismin kannatuksesta kotiseuturakkauteen ja kommunismiin.

On sinänsä ymmärrettävää, että monen itäukrainalaisen henkinen koti on Venäjä. Monet historialliset ja kulttuuriset tekijät sekä perhesiteet ovat muokanneet identiteettejä tähän suuntaan. Donbasin alueella puhutaan pääsääntöisesti venäjää. Varallisuus ei ole jakautunut tasaisesti, ja idän teollisuusalueet ovat saaneet ränsistyä rauhassa jo useamman vuosikymmenen. Monen toimeentulo perustuu – nykytilanteessa korostuneesti – maan itärajan ylittävään tavara- ja henkilöliikenteeseen. Kynnelle kyenneet ovat lähteneet idästä. Jääneiden joukossa on sodasta hyötyvien rikollisten ja kapinallisjohtajien ohella paljon iäkkäitä ihmisiä, joiden kohdalla Neuvostoliiton kulta-aikojen haikailu on ymmärrettävää; kaivostyöläisen eläke on moninkertainen verrattuna keskivertoeläkkeeseen. Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.