Tämä on kirja Euroopan ja maailman muutoksesta, Venäjästä ja Suomen turvallisuudesta. Suomen kansainvälinen toimintaympäristö on muuttunut merkittävästi ja on muuttumassa edelleen. Suuri epävarmuus leimaa tulevaisuutta.

Näin toteaa yli 40 vuotta Suomen ulkoministeriössä palvellut Hannu Himanen, joka jäi eläkkeelle Moskovan suurlähettiläskautensa päätteeksi alkuvuodesta 2017. Kyseessä eivät ole Himasen muistelmat, vaan teoksen voidaan katsoa olevan yhtäaikaisesti testamentti pitkän linjan diplomaatin kokemuksista sekä kannanotto Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Esseisiin pohjautuva teos ei pohdi yksiselitteisesti vain Venäjää, geopolitiikkaa tai Suomen turvallisuuspolitiikkaa, vaikka otsikko niin antaisi ymmärtää. Himanen tarkastelee myös laajemmin kansainvälisen politiikan trendejä sekä itä- ja länsi-käsitteiden kahtiajaon muutoksia.

Globalisaatio on Himasen mukaan tuuliajolla. Populismin nousu on pikemminkin oire länsimaiden sosiaalipolitiikan ongelmista, joiden lieveilmiöitä rasismi, protektionismi ja nationalismi. Geopolitiikka ei koskaan kadonnut vaan lähinnä jäi hetkellisesti optimistisen globalismin jalkoihin. Himanen nimittää nykyistä aikakautta kansallisvaltion uudeksi tulemiseksi sekä kansainvälisen politiikan murrokseksi. YK ei ole onnistunut globaalihallinnon tehtävässä, kun äärimmäistä inhimillistä tuhoa aiheuttavat konfliktit kytevät ja syttyvät ympäri maailmaa. Yhteistyön sävelet ovat hukassa ilmastonmuutoksen edessä. Trumpin valinta osoitti, että myös teollistuneissa länsimaissa on mahdollista ajautua pois globalisaation tieltä.

Himanen ei eräänlaisena realistina pyri luomaan ylioptimistista kuvaa. Hänen mukaansa teollisuusmaiden poliittinen yhtenäisyys, jota haastetaan nyt monelta suunnalta, olisi paras keino estää kansainvälisen järjestyksen täydellistä rapautumista. Lopullinen arvio on kuitenkin synkkä: ”On todennäköistä, että trendinomainen kehitys on jo peruuttamattomasti kääntynyt nousujohteisen ja talouskasvua tuottaneen globaalistumisen väylältä protektionistisen ja kansallismielisen, merkantilistisen ajattelun polulle.”

Kirjan antoisimpiin osioihin kuuluvat sen Venäjän sisäistä ja kansainvälisen aseman kehitystä käsittelevät esseet, joista välittyy Himasen henkilökohtainen tematiikan asiantuntemus sekä kiinnostuneisuus. Himanen maalaa lohduttoman kuvan Venäjän demokratia- ja oikeusvaltiokehityksestä, jossa korruptio on kiinteä osa Venäjän ”syvää valtiota”. Energiariippuvaisen Venäjän talouden rakenteellisiin ongelmiin ei ole löytynyt ratkaisuja. Samalla alueelliset erot kasvavat ja väestö ikääntyy. Homo sovieticus -mentaliteetti on vahva: lännessä on turha odottaa venäläisten ryhtyvän aktiivisiin toimiin Putinin vastustamiseksi.

Himasen kirja muistuttaa lukijaa myös siitä, ettei Venäjän lännelle luomaa haastetta voida ymmärtää ilman kokonaisvaltaista otetta. Huomiota on kiinnitettävä venäläisen suurvalta-ajattelun pitkään traditioon sekä siihen tapaan, jolla putinismi sitä soveltaa. Muutoksen ja jatkuvuuden rinnakkaiselo on selkeä piirre nyky-Venäjällä. Himasen mukaan Venäjä katsoo olevansa eräänlainen sui generis, valtioiden kesken erityistapaus, joka toimii venäläisten arvojen ja venäläisen maailmankuvan pohjalta. Venäjä ei ole halukas toimimaan läntisten instituutioiden ja normien mukaisesti, sillä se ei katso hyötyvänsä niistä. Venäjälle onkin keskeistä läntisten vaikutusten ja sitä kautta värivallankumousten leviämisen estäminen. Neuvostoliiton hajoamisen trauma vaikuttaa Venäjällä edelleen vahvana. Selvää on myös se, etteivät Venäjän ja lännen suhteet ole normalisoitumassa lyhyellä aikavälillä.

Himasen pitkän diplomaattitaustan vuoksi lukija jää kuitenkin kaipaamaan hänen kuvauksiaan kohtaamisista venäläiskollegojensa kanssa. Etenkin viime vuosien politiikan johtavien venäläistoimijoiden henkilökohtaiset ajatukset olisivat mielenkiintoista luettavaa. Kenties näistä kuulemme enemmän, jos Himanen päättää kirjoittaa muistelmateoksen, ja kun aika on ottanut etäisyyttä nykypäivään.

Kirjan Suomen turvallisuutta käsittelevät osuudet ovat tervetullut puheenvuoro suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun moniäänisyyden puolesta. Himanen ei epäröi esittää näkemyksiään suoraan ja perustellusti. Jo kirjan nimen ilmaisemaan kysymykseen vastakkainasettelusta idän ja lännen välillä Himanen vastaa rivien välissä. Suomen kohdalla kysymys ei ole enää vuosiin ollut siitä, missä viiteryhmässä sen turvallisuuspolitiikkaa rakennetaan. Viimeistään EU-jäsenyys on sitonut Suomen läntisiin turvallisuusrakenteisiin, mikä on käynyt ilmi varsinkin Ukrainan konfliktin yhteydessä.
Suomen turvallisuuspoliittista asemaa on kuvailtu historian saatossa toistuvasti mukautuvaksi pienvaltioksi. Himanen kääntää näkökulman päälaelleen. Sopeutuminen on realiteetti, mutta ei tarkoita, etteikö Suomi olisi osoittanut myös kykyä määritellä omaa suuntaansa. ”Kohtalon hetkillä Suomesta on tullut historian näkijä ja historian tekijä”, Himanen kirjoittaa.

Oman kohtalon määrittely edellyttää Himasen näkemysten mukaan kykyä hahmottaa omat vaikutusmahdollisuudet. Turvallisuuspolitiikassa tämä tarkoittaa paikallisen näkökulman sijaan laajempaa ymmärrystä Suomen asemasta. Suomen turvallisuus ei ole vain kahdenvälinen suhde Venäjään vaan myös alueellinen ja maanosan laajuinen kokonaisuus. Siksi Suomen turvallisuuspolitiikan ratkaisujen pitäisi muodostua tätä kokonaisuutta tukevaksi.

Suomen kiinteä asema lännessä tiedostetaan Venäjällä. Himanen katsoo tämän pudottavan pohjan erityissuhdeajattelulta: “Vaikka Suomi onkin hoitanut kahdenvälistä suhdettaan Venäjään hyvin, perusasetelma ei muutu”. Ongelmat Venäjän ja EU:n suhteissa tarkoittavat siis ongelmia myös Venäjän ja Suomen suhteissa. Himasen mukaan Venäjän kahdenvälisiin suhteisiin sisältyy räätälöidyt toimintamallit, jotka pyrkivät lännen yhtenäisyyden hajottamiseen. Entisen Moskovan suurlähettilään toteamana viesti muuttuu painavaksi.

Himanen ei pelkää myöskään haastaa suomalaisen ulkopolitiikan toimijoita ja keskustelijoita toteamalla, että Nato-jäsenyys olisi Suomelle luontainen ja toivottava asia. Muut puolustuspolitiikan ratkaisut, kuten kahdenvälisyys Ruotsin kanssa ja EU:n yhteinen puolustus sen sijaan ovat tärkeitä, mutta niiden tukemisella vältellään Himasen mukaan olennaisia kysymyksiä Suomen aluepuolustuksesta ja liittoutumisesta.

Himasen kirja on asiantuntevalla otteella kirjoitettu kannanotto Suomen tämänhetkiseen turvallisuuspolitiikkaan. Sen vahvuuksiin kuuluu maltillinen kokonaisvaltainen lähestymistapa, jossa kansainvälisen politiikan ajankohtaisia ilmiöitä on pyritty selittämään ja avaamaan niiden taustatekijöitä. Teoksen tilannekuva-arviot maailmanpolitiikan suunnasta, Venäjästä ja Suomen turvallisuuden haasteista eivät ole kaunisteltuja vaan realistisella otteella maalattuja. Himanen nostaakin esille useita vaikeita aiheita ja teemoja tarjoten siten hyvän esimerkin siitä, miten niistäkin on pystyttävä puhumaan. Ajoituksensa puolesta kirja osuu sopivasti Suomen presidentinvaalien alle, ja se voisikin avata uusia suuntia keskusteluun ulkopolitiikasta.

Diplomatian taustansa puolesta Himanen lukeutuu niihin turvallisuuspoliittisiin asiantuntijoihin, jotka ovat olleet Suomen viime vuosien ajankohtaisten turvallisuuspoliittisten kysymysten ytimessä. Siksi hänen arvionsa ovat erityisen tervetullut lisä suomalaiseen keskusteluun. Olisikin toivottavaa, että myös poliitikoilta löytyisi vastaavanlaista tahtoa osallistua syvälliseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun perinteisten jakolinjojen ulkopuolella. Henkilökohtaisesti luen tarkkaan yli 40 vuotta ulkoministeriössä palvelleen asiantuntijan näkemyksiä ja suosittelen samaa lukijalle.