“Jos emme onnistu tässä, Euroopan unionin suurena ongelmana ovat tulevaisuutta pelkäävät kansalaiset. He ovat alttiimpia ääriajattelulle, populismille ja nationalismille”, Ruotsin pääministeri Stefan Löfven totesi uutistoimisto TT:lle hiljattain.

Löfven viittasi EU:n sosiaalisten oikeuksien pilariin, jonka merkeissä jäsenvaltiot kokoontuvat tänään perjantaina Ruotsin Göteborgiin sosiaalialan huippukokoukseen.

EU on käyttänyt vuosia ja kuluttanut miljardeja pankkien ja velkaantuneiden euromaiden nostamiseksi jaloilleen. Sama omistautuminen tulisi löytyä köyhyysrajan alapuolella elävien nuorten ja eläkeläisten tukemiseen, Löfven sanoo.

Komissiosta on kuultu jo pidemmän aikaa samansuuntaisia ääniä. Puheenjohtaja Jean-Claude Juncker puhui luottoluokitustermiä käyttäen ”kolmen A:n sosiaalisen Euroopan” tavoitteesta jo vuonna 2014. Seuraavana vuonna unionin tilaa käsittelevässä puheessaan Juncker ilmoitti haluavansa perustaa Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin. Valmistelu alkoi maaliskuussa 2016 ja esitys valmistui tämän vuoden huhtikuussa.

Göteborgin kokous on prosessin huipentuma. Kokouksen pääteemoina ovat oikeudenmukainen työ ja talouskasvu. Uusi sosiaalipilari painottaa Euroopan luonnetta sosiaalisena markkinataloutena, jossa ihmisille pitää tarjota riittävä suojelu, kohtuulliset työolot ja mahdollisuuksien tasa-arvo. Pilari perustuu kaikkiaan 20 pääkohtaan.

Samalla jäsenmaille luodaan uusi seurantalista, johon kirjataan sosiaaliolojen kehitystä sitä kuvaavilla indikaattoreilla. Se antaa komissiolle työkalun nostaa esiin yksityiskohtaisia uudistustarpeita jäsenmaissa.

Komissio perustaa lisäksi Euroopan työvoimaviranomaisen ensi vuonna. Sen tavoitteena on vahvistaa työmarkkinaviranomaisten välistä yhteistyötä ja hallita paremmin rajat ylittäviä tilanteita. Suunnitelmissa on eurooppalainen sosiaaliturvatunnus, jonka avulla oikeudesta sosiaaliturvaan halutaan tehdä aiempaa näkyvämpi.

Neuvostossa saavutettiin yhteisymmärrys myös työntekijöiden lähettämistä koskevan poliittisen sopimuksen periaatteista. Komissio haluaa kansalaisille saman palkan samasta työstä, samassa paikassa. Tavoitteet ovat kunnianhimoisia, mutta eivät sitovia. Niiden toteutuminen on siksi kaikkea muuta kuin selvää, vaikka nimet ovat paperissa.

Kun jäsenvaltioiden työministerit siunasivat komission suunnitelmat lokakuussa, esityksen artiklat menivät jäsenvaltioista koostuvassa Eurooppa-neuvostossa sellaisenaan läpi. Jäsenvaltiot pitävät kuitenkin kiinni siitä, ettei uusi sosiaalisten oikeuksien pilari yllä niiden itsenäisen toimivallan tontille.

Jäsenmaissa on yhä merkittävää vastahakoisuutta jäsenmaiden sosiaalialan ja työmarkkinapolitiikan yhdenmukaistamiseen. Hyvinvointimalleja on useita ja niiden monimuotoisuudesta pidetään kiinni. Euroopan keskustaoikeistossa ja liike-elämässä sosiaalisesta agenda ei juuri innosta.

Erilaiset sosiaaliturvajärjestelmät ja niiden erojen kasvu ovat unionin sisämarkkinatavoitteen kannalta ongelma. Ne antavat mahdollisuuden halvempien järjestelmien hyväksikäyttöön yritysten ja työntekijöiden liikkuessa vapaasti maasta toiseen. Edelleen työsuojeluun liittyvät erot altistavat väärinkäytöksille.

Euroopan ammattiyhdistysliike ETUC painottaa, että sisämarkkinoihin kuuluvan taloudellisen vapauden sekä tavaran, pääoman, ihmisten ja yritysten vapaan liikkuvuuden rinnalle olisi otettava mukaan myös rajat ylittävät sitovat sosiaaliset oikeudet. Sisäänrakennettu epätasapaino sisämarkkinoiden talous- ja sosiaaliasioissa heikentää sen kannatusta kansalaisten keskuudessa.

Huippukokousta isännöivä Ruotsin Löfven totesi keskiviikkona Politicon haastattelussa, että liian monien eurooppalaisten työntekijöiden huolena on se, että tuotantoa siirretään toiseen EU-maahan.“Ihminen ajattelee silloin maksavansa siitä, että on EU:n jäsenmaan kansalainen. Se heikentää unionin legitimiteettiä”, Löfven argumentoi.

Eurobarometreissa on nähty, että suurin osa jäsenmaiden kansalaisista haluaisi EU:lle lisää toimivaltaa sosiaali-, terveys- ja tasa-arvopolitiikassa. Hyvinvointiin ja heikossa asemassa olevien kansalaisten auttamiseen liittyvien tavoitteiden nostaminen vahvemmin yhteiselle agendalle voidaan siten perustellusti yhdistää Euroopan unionin nauttimaan hyväksyttävyyteen. Sama koskee tavoitetta edistää työllisyyttä ja taistella työttömyyttä vastaan.

Ongelmana EU:n talous- ja sosiaalipolitiikan rakenteellinen solmu

EU:n talous- ja sosiaalipoliittisen koordinaation epäsymmetria on synnyttänyt jännitettä jo vuosikymmeniä. Jännite on kummunnut komission budjettivalvonnan ja sosiaalisten tavoiteohjelmien sitovuuseroista. Sosiaalipolitiikan kannalta on ollut ongelmallista, etteivät kyseisen politiikanalan edustajat ole suoraan päässeet vaikuttamaan sisämarkkinoita koskeviin päätöksiin, vaikka niillä on tosiasiallista vaikutusta myös sosiaalipolitiikkaan jäsenmaissa. Euroopan unionin kasvu- ja vakaussopimuksen jäsenmaita sitovien ehtojen ja toisaalta itsenäisen sosiaalipolitiikan yhteensovittaminen on ollut hankalasti toimiva kokonaisuus.

Vaikka jäsenmaiden julkistaloudelle asetettuja rajoja on katsottu myös sormien läpi, ne ovat tuottaneet merkittävän taustapaineen karsia ja tehostaa suurimpia menoeriä eli sosiaalipalveluja. Näin kävi ennen kaikkea velkaisimmissa maissa kuten Kreikassa eurokriisin puhjettua.

Komission sekä Euroopan keskuspankin näkemyksissä ovat pitkään korostuneet työn tarjonnan lisääminen, työmarkkinoiden sääntelyn purkaminen ja toisaalta eläkkeiden ja sosiaalimenojen aiheuttamien kustannusten hillitseminen. Tässä talousdiskurssissa ensisijaisia ongelmia olivat julkisen talouden velkaantuminen ja talouskasvun hiipuminen. Tilanteen korjaamiseksi tehtävät kansalaisten sosiaaliturvaa heikentävät leikkaukset nähtiin pakollisina väliaikaisina uhrauksia kasvun ja työllisyyden edistämiseksi.

Jälkeenpäin on tunnustettu, että virheitä tehtiin. Finanssikriisin ensivaiheen jälkeen yhteiseurooppalaisten instituutioiden vaatiman säästöpolitiikan suoria ja sosiaalisten seurausten kautta epäsuoria vaikutuksia kansantalouksien kasvupotentiaaliin on tutkittu jo laajalti. Kreikassa kansantulon laskusuunnan voidaan katsoa syventyneen entisestään ankarien leikkausten seurauksena.

Kasvu- ja vakaussopimuksen asettamien raamien on siis arvioitu heikentäneen euroalueen kasvupotentiaalia, vaikka niiden alkuperäinen tarkoitus oli juuri päinvastainen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sopimuksen asettamista raameista varoiteltiin jo vuonna 2005. Ne nähtiin ongelmallisina etenkin pari vuotta myöhemmin finanssikriisin tilanteessa, jossa taantumaan painuneet kansantaloudet tarvitsivat kasvua elvyttäviä investointeja.

Investoinnit ovat yhä avain. Sosiaalisten ongelmien ehkäisy ja korjaaminen vaativat investointeja. Saksa on ollut yhä tiukasti budjettikurin säilyttämisen kannalla, kun taas toiset isot maat kuten Ranska ja Italia ovat liputtaneet säästökuurille jo loppua. Jonkinlainen keskitie tuntuu olevan tähtäimessä.

Myös Juncker on todennut, että Euroopan kasvu- ja vakaussopimuksen sääntöjä tulisi noudattaa tervettä järkeä käyttäen, siis kenties löyhemmin, jotta paine julkisen talouden säästöille helpottaisi.

Sopeutuspainetta helpottaa toki automaattisesti talouden kasvun kiihtyminen euroalueella. Merkittäviä lisäpanostuksia tuskin kuitenkaan nähdään unionin tulevissa budjeteissa. Britannia jättää EU:n vuonna 2019 ja jättää suuren aukon yhteiseen kassaan. Sosiaalirahaston kasvattaminen on epätodennäköistä, varsinkin kun mahtimaa Saksan tiedetään suhtautuvan sosiaalisen agendan tavoitteisiin varauksella.

Perimmäinen kysymys: mikä on ongelma?

Euroopassa modernisoidaan hyvinvointivaltiota jälkiteolliseen tietoyhteiskuntaan ja sen sosiaalisiin riskeihin sopivaksi. Samalla pyritään varmistamaan hyvinvointimallin taloudellinen ja poliittinen kestävyys. Tavoitteiden yhteensovittaminen on haastava tehtävä.

Ulkoisiin ja sisäisiin paineisiin haetaan yhteistä ratkaisua. Yhtäältä on varmistettava Euroopan kilpailukyky suhteessa johtaviin talousalueisiin ja näin varmistaa maanosan kansainvälinen merkitys ja vaikutusvalta tulevaisuudessa. Toisaalta on vastattava globalisaatiosta riippumattomiin haasteisiin, jotka liittyvät ennen kaikkea väestön vanhenemiseen ja sitä seuraavaan huoltosuhteen heikkenemiseen sekä teknologisen kehityksen kiihdyttämään muutokseen.

Osaajien on ollut helpompaa omaksua aiempaa eurooppalaisempi, jaettuihin arvoihin pohjaava kansainvälinen identiteetti. Murroksessa aiempaa heikompaan asemaan joutuneiden kohdalla tilanne on toinen. Globalisaation ja sen tuoma murroksen kokeminen kielteisenä on vahvistanut kansallisia identiteettejä valtioiden rajat ylittävän eurooppalaisen identiteetin kustannuksella. Viitteitä tästä on alkanut näkyä vahvemmin vasta hiljattain, mutta sen siemen voidaan perustellusti arvioida sijoittuvan jo vuosituhannen alun hapuilevaan optimismiin.

Kiire saada työllisyyttä kohennettua on painottanut pitkällä aikavälillä tuottavien investointien sijasta nopeita toimia. Näiden Euroopassa nähtyjen uusliberaaliin suuntaan kallistuvien toimenpidesuosituksien kyvyttömyys vastata tuloerojen kasvuun ja eriarvoistumisen lisääntymiseen voidaan nähdä keskeisenä syynä unionin nauttiman legitimiteetin heikkouteen.

Palkansaajien etuja leikkaavien uudistusten paineessa on ymmärrettävästi kysytty, miksi saavutetuista eduista tinkiminen on ylipäänsä tarpeellista. Selitys, jossa oikeutus syntyy globaalista kilpailusta ja ulkoisesta kansainvälisen markkinatalouden paineesta, ei ymmärrettävästi ole tyydyttänyt kaikkia.

Tällöin ongelma on pyritty muotoilemaan uudelleen, hallitsevan diskurssin määrittämä ongelmanasettelu on sivuutettu. Kansalaisten itse määrittelemät ongelmat harvoin katsovat omaan napaan, vaan saattavat syyllistää syyttömiä tahoja. Populisteille syntyy tilausta.

Haaste muistuttaa kansalta tulevan legitimiteetin tärkeydestä demokraattisessa yhteiskunnassa. Sosiaalisen koheesion heikkeneminen ja sitä kautta yhteiskuntien yhteisten projektien legitimiteettien mureneminen on vakava uhka Euroopassa.

Tutkimuskirjallisuudessa (esim. Morel, Palier & Palme 2012) ratkaisua on tarjottu uudenlaisesta sosiaalisen investointivaltion mallista, joka ottaisi etäisyyttä hallitseviin uusliberalistiseen ja uuskeynesiläiseen talousajatteluun ja niiden vastakkainasettelusta syntyvään taakkaan. Siinä missä keynesiläisessä paradigmassa työttömyys ja hidas kasvu johtuvat yksinkertaistettuna työvoiman riittämättömästä kysynnästä, uusliberaalissa paradigmassa työttömyys on työvoiman liian vähäisen tarjonnan seurausta.

Uusi investointimalli näkee työttömyyden perimmäisenä syynä työelämässä tarvittavien taitojen ja tietojen puutteen. Osaamisen ja valmiuksien puuttuminen johtaa siihen, ettei nykypäivän työpaikkoihin riitä tekijöitä ja toisaalta siihen, että tulevaisuuden uusia työpaikkoja ei tahdo syntyä vanhojen tilalle.  

Sosiaali- ja koulutusmenot pitää siksi nähdä yksilöitä ja yhteiskuntaa pitkällä aikavälillä tukevina investointeina. Näin ollen niitä tulisi myös valtiontaloudessa käsitellä investointeina eikä kulutuksena.

Edelleen, yksi avain muutokseen olisivat uudet sosioekonomiset indikaattorit mittaamaan yhteiskuntien menestystä ja hyvinvointia. Mittarit määrittävät päätöksentekoa ja jos ne ovat puutteellisia, myös poliittiset päätökset saattavat olla vääristyneitä. Bkt-mittaria hallitsevana päätöksenteon taustalla olevana tietona on jo pitkään pidetty liian kapeakatseisena nykypäivän haasteisiin nähden.  

Tämän hetken merkittävimpiä eurooppalaisia kysymyksiä on se, kulkeeko tie kohti parempaa lisäämällä yhteistyötä vai purkamalla yhteisiä rakenteita. Muutostarve on yhteinen nimittäjä.

Toimiva eurooppalainen sosiaalinen malli tarvitsee lisää unionin sosiaalipolitiikan alan yhteistyötä, koordinaatiota ja integraatiota. Brysselissä ollaan pitkälti yhtä mieltä, mutta jäsenmaiden kesken hajonta on laajaa. Komission halu vahvistaa unionin otetta sosiaalisten ongelmien korjaamisessa viittaa siihen, että kyvyttömyys tällä alalla koetaan merkittäväksi unionin vaikeaa tilannetta ja jäsenmaiden kansalaisten tyytymättömyyttä määrittäväksi taustaksi.

Koska tavoitteet eivät olleet jäsenmaita sitovia, niiden vaikutus riippuu ennen kaikkea ongelmanasettelujen ja niitä kuvaavien diskurssien kautta toimivasta pehmeästä vallasta. Agendan painotusten määrittely on jäsenmaihin kohdistuvaa vaikutusvaltaa.

Eurokriisin vuosina komissio painotti sosiaalipolitiikan kasvua ja työllisyyttä tukevaa roolia ajoittain kovillakin kansallisilla uhrauksilla ja kustannuksilla. Nyt sävy on toinen. Jokainen kansalainen halutaan pitää mukana. Tällaisen mallin ja mielikuvan rakentaminen on kuitenkin vaikea ellei mahdoton tehtävä. Se vaatisi merkittäviä kansallisia ja unionin tason uudistuksia. Perussopimuksen muutokseen ei unionissa tunnu olevan rahkeita.

Hyvin paljon riippuu siten jäsenmaiden omasta halusta viedä eteenpäin komission esillä pitämiä suosituksia. Tässä taas keskeistä on se, mitä poliittisia voimia kansalaiset äänestävät valtaan jäsenmaissa. Oikeiden ongelmien tunnistaminen ja esillä pitäminen on siksi erityisen tärkeää ja toisaalta kansalaisille helppoja ratkaisuja tarjoavien populistien uhka on suuri.