Turkin ja Puolan presidentit Recep Tayyip Erdogan ja Andrzej Duda Naton pääsihteeri Jens Stoltenbergin seurassa Varsovassa kesällä 2016. Kuva: Nato, Flickr.

Natolla on päänsärky: mitä tehdä jäsenmaille, joiden sisäpolitiikka sotii sotilasliiton perusperiaatteita vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen läntisen Euroopan turvaksi perustettu Nato on ottanut viralliseksi tavoitteekseen rauhan turvaamisen ja demokratian edistämisen, mutta Turkin ja Puolan toiminta ei ole täysin linjassa näiden periaatteiden kanssa.

Turkki on aina ollut hankala

Naton ja Turkin yhteistyö on aina ollut jännitteinen. Turkki hyväksyttiin sotilasliiton jäseneksi 1950-luvulla, ja kylmän sodan aikana Turkki ja Norja olivat Naton ainoat jäsenvaltiot, joilla oli maarajaa Neuvostoliiton kanssa. Sotilasliiton ensimmäinen vakava sisäinen kriisi nähtiin 1970-luvun alkupuolella, kun Turkki ja toinen Nato-maa Kreikka ajautuivat sodan partaalle. Kreikka yritti Kyproksessa vallankaappausta, minkä jälkeen Turkki miehitti Pohjois-Kyproksen. Nato-maiden sota vältettiin, mutta Kreikka vetäytyi liittokunnan sotilaallisista rakenteista kuudeksi vuodeksi.

Viimeistään Turkin epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeiset puhdistukset jäädyttivät maan suhteet länteen. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan kokee, että Yhdysvallat ja Eurooppa eivät ole tukeneet Turkkia riittävästi vallankaappausyrityksen jälkeen, ja Turkin suhteet tiettyihin Nato-maihin, kuten Yhdysvaltoihin, Saksaan ja Alankomaihin, ovat erittäin tulehtuneet. Lisäksi Turkki on tyytymätön siihen, että Yhdysvallat tekee yhteistyötä syyrialaisen YPG-taisteluryhmän kanssa terroristijärjestö Isisin vastaisessa taistelussa. Turkin mielestä YPG on osa kurdien itsehallintoa ajavaa Kurdistanin työväenpuoluetta PKK:ta, jonka Turkki on määritellyt terroristijärjestöksi. Turkki on mukana Isisin vastaisessa liittoumassa, mutta Turkin väitetään tukeneen Isisin joukkoja taisteluissa Syyrian kurdeja vastaan. Turkki on myöntänyt pommittaneensa YPG:n taistelijoita, eli käytännössä Turkki on taistellut rintamalinjan molemmilla puolilla sekä YPG:tä että Isisiä vastaan. Marraskuun lopussa Yhdysvallat ilmoitti lopettavansa YPG:n tukemisen parantaakseen välejään Turkin kanssa.

Turkkiin on sijoitettu huomattava määrä Nato-maiden kalustoa. Edellä mainitun ohjuspuolustus- ja ilmatorjuntajärjestelmän lisäksi maassa on muun muassa Incirlikin lentotukikohta, joka rakennettiin kylmän sodan aikana Naton avulla. Tukikohtaan on edelleen sijoitettu amerikkalaista hävittäjä- ja rynnäkkökonekalustoa sekä arvioiden mukaan myös ydinaseita. Tukikohta on ollut avainasemassa Yhdysvaltojen ja Saksan ohella myös muiden Nato-maiden tukeutumispaikkana operaatioissa Isisiä vastaan. Yhteistyön vaikeutuminen aiheuttaa käytännön ongelmia Natolle, koska toimintaa on jouduttu siirtämään muihin maihin, kuten Jordaniaan.

Syksyllä 2015 Nato-maissa jäi muutama sydämenlyönti väliin, kun Turkki ampui alas ilmatilaansa loukanneen venäläisen rynnäkkökoneen. Yksi syy Turkin voimakkaaseen reaktioon oli se, että Venäjä tuki Syyrian presidentin Bashar al-Assadin hallintoa, jota Turkki puolestaan vastusti. Pelkona oli, että Nato-maan ja Venäjän mahdollinen konflikti vetäisi mukaansa koko sotilasliiton. Turkkiin sijoitettu Naton ohjuspuolustusjärjestelmä puolestaan on hiertänyt Turkin ja Iranin välejä, etenkin ennen Yhdysvaltojen ja Iranin ydinsopimusta. Iran koki, että ohjuspuolustusjärjestelmä oli tarkoitettu Israelin turvaksi, ja uhkasi iskeä Turkkiin, jos Yhdysvallat tai Israel hyökkäisi Iranin ydinlaitoksia vastaan.

Turkki on kuitenkin löytänyt kumppanit Venäjästä ja Iranista – vastoin kaikkia odotuksia.

Puola jarruttaa poliittisilla virkanimityksillä ja protektionismilla

Puolassa suurta suosiota nauttiva Laki ja oikeus -puolue on pyrkinyt lujittamaan valtaansa. Puolue on lunastanut vaalilupauksiaan ja kiristänyt hallituksen otetta oikeuslaitoksesta, asevoimista ja lehdistöstä. Hallitus on vaihtanut esimerkiksi useita armeijan komentajia nuorempiin ja ilmeisesti puolueen näkökulmasta miellyttävämpiin ihmisiin.

Myös armeijan ylimmän johdon joukkoirtisanoutumiset ovat synnyttäneet vaihtuvuutta. Osa upseereista kokee, että Puolan hallitus toimii maan etujen vastaisesti, kun se ajaa omia sisäpoliittisia tavoitteitaan. Puola kasvattaa lähitulevaisuudessa puolustusmenojaan huomattavasti ja on yksi harvoista Nato-maista, jotka käyttävät puolustukseensa Naton suosittelemat kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta samalla Puolan hankintojen pelätään heikentävän Naton kannalta tärkeää kansainvälistä yhteensopivuutta.

Puolan armeijaa on ärsyttänyt hallituksen protektionistinen politiikka eli puolalaisen teollisuuden suosiminen. Eniten asevoimat ovat arvostelleet lentokonevalmistaja Airbusin kanssa solmitun 50 etsintä- ja pelastushelikopterin kauppasopimuksen perumista. Ranskalaisten kopterien sijaan Puola tilasi kaksi puolalaisella tehtaalla valmistettua Sikorskyn kopteria. Tällä määrällä ei ole mahdollista ylläpitää Naton edellyttämää pelastustoiminnan vasteaikaa, joten lisähankinta on jo meneillään. Myös maavoimat varustetaan pääasiassa puolalaisella materiaalilla. Päätökset tuovat tilauksia etenkin työttömyydestä kärsivän Itä-Puolan tehtaille, mutta pääosa ratkaisuista on tehty poliittisilla perusteilla, nopealla aikataululla ja kuulematta puolustusalan ammattilaisia.

Natoa uhkaa sisäinen hajaannus

Nationalismin nousu Turkissa ja Puolassa ja maiden johdon toiminta aiheuttavat päänvaivaa Natolle. Sotilasliiton näkökulmasta Puolan suurin epävarmuustekijä on aseteollisuuden kasvava protektionismi; Turkin ja Venäjän lähentyminen puolestaan pakottaa tarkastelemaan uudelleen kaikkea yhteistyötä tiedustelutiedon jakamisesta aina operatiivisiin suunnitelmiin.

Jäsenmaiden keskinäinen luottamus ja yhteiset tavoitteet ovat olleet Naton vahvuus. Siksi sotilasliitolla ei ole valmiita kurinpito- tai erottamistyökaluja. Koska Naton päätöksenteko ja toiminta perustuvat yhteisymmärrykseen, voivat ne halvaantua ilman toimenpiteitä. Viitteitä tästä nähtiin viime vuoden lopulla, kun Turkki käytti veto-oikeuttaan ja esti Itävaltaa osallistumasta Naton kumppanuusohjelmaan.

Puola tuskin aiheuttaa suuria ongelmia Natolle, koska Puolan ja Naton tavoitteet ovat pohjimmiltaan samat. Nato-maista juuri Puola tuntee Venäjän läheisyyden aiheuttaman paineen luultavasti voimakkaimmin. Puolan kokemat miehitykset ovat rakentaneet nykyistä nationalismia, joka kuitenkin vie Puolaa entistä kauemmas Venäjän vaikutuspiiristä. Virallisesti Nato ei ota kantaa jäsenmaidensa sisäpolitiikkaan, kunhan maa täyttää velvoitteensa. Puola on hoitanut velvoitteensa mallikkaasti tähän asti ja todennäköisesti myös jatkossa. Puola voi kuitenkin joutua Naton ulkokehälle sisäpoliittisen pelinsä vuoksi aikana, jolloin avoimen konfliktin vaara on korkeimmillaan Euroopassa kolmeen vuosikymmeneen.

Turkki taas pelaa todellista uhkapeliä. Välit liittolaisiin ovat enemmän tai vähemmän jäätyneet. Eristäytyminen länsimaista on lisännyt tarvetta kehittää kansallista, riippumatonta puolustusta, vaikka halukkaita yhteistyökumppaneita on tarjolla entistä vähemmän. Turkki tiedusteli aseistettujen lennokkien hankkimista Yhdysvalloista tuloksetta, ja kesällä 2017 Turkki ilmoitti ostavansa Venäjältä S-400-ilmatorjuntajärjestelmän. Virallisesti Nato kommentoi kaupasta, että venäläisjärjestelmä ei ole yhteensopiva yhteisen ilmapuolustuksen kanssa.

Nato on kuitenkin huolissaan Turkin ja Venäjän lähentymisestä ja yhteistyön tiivistymisestä. Nato-maat ovat ennenkin hankkineet venäläistä kalustoa esimerkiksi taloudellisista syistä, mutta nykytilanteessa kauppa lisää Turkin Nato-liittolaisten epäluuloja – eikä Venäjää varmasti harmita iskeä kiilaa jäsenten välille.

Nato tuskin erottaa jäseniään lähitulevaisuudessa, koska Turkki on geopoliittisesti erittäin tärkeä. Turkin sulkeminen Naton ulkopuolelle vaikuttaisi merkittävästi Lähi-idän poliittiseen tasapainoon. Turkki on rajoittanut pakolaisten pääsyä Eurooppaan, mutta yhteistyön loppuessa sille ei olisi Turkin kannalta mitään perusteita. Pidäkkeiden puuttuminen saattaisi myös lisätä Turkin iskuja Syyriassa ja kurdialueilla sekä vaikeuttaa tilannetta Israelissa ja Libanonissa, joissa Turkki voisi tukea Hamasia ja Hizbollahia.

Todellinen uhka onkin Naton sisäinen blokkiutuminen, mikä tarkoittaisi, että yhteistyö jatkuisi yksinkertaisissa päivittäisissä asioissa ja niissä operaatioissa, joissa jäsenmaiden tavoitteet ovat yhdenmukaiset. Tiedustelu, uudet teknologiahankkeet ja poikkeusolojen suunnittelu taas eriytyisivät, koska arkaluontoista tietoa ei jaettaisi niiden jäsenten kanssa, joihin ei luoteta. Pahimmillaan Turkin ymmärrys demokratian periaatteiden rikkomista kohtaan saattaisi houkutella perässään Naton sisäiseen vastarintaan pieniä Itä-Euroopan valtioita, joiden sisäpolitiikka on aiheuttanut ongelmia EU:n kanssa.