Ruotsin Nato-keskustelu on noussut Suomessa otsikkoihin Sälenin vuosittaisen turvallisuuspoliittisen konferenssin myötä. Maan puolustuspolitiikan perusasetelma on kuitenkin pysynyt samankaltaisena jo muutaman vuoden ajan. Ruotsin Nato-kannatus on alkuvuodesta julkaistujen gallupien perusteella joko laskussa tai nousussa. Syyskuun valtiopäivävaaleista saattaa hyvinkin tulla turvallisuuspoliittiset vaalit, mutta todennäköisesti vähemmän dramaattisessa muodossa, kuin ensisilmäyksellä voisi vaikuttaa. Kansallinen turvallisuus on näet Ruotsissa selvästi enemmän diskuteerauksen kohteena kuin Suomessa.

Ruotsin blokkijärjestelmän vuoksi hallituksenmuodostus eroaa suomalaisista käytänteistä paljonkin. Porvariallianssin kaikki puolueet ovat syksystä 2015 lähtien liputtaneet avoimesti Ruotsin Nato-jäsenyyden puolesta, kun taas vihervasemmisto vastustaa jäsenyyttä. Maltillisen kokoomuksen puheenjohtaja Ulf Kristersson on kertonut aloittavan Nato-jäsenyyteen johtavan prosessin, mikäli porvariallianssi pääsee hallitusvastuuseen. Kristerssonin mukaan Ruotsi on Naton jäsen kymmenen vuoden kuluttua. Allianssipuolueidenkin kesken on toisaalta jonkin verran erimielisyyksiä Nato-jäsenyyshankkeen aikataulusta. Myös puolueettomuusretoriikka on Ruotsissa syvälle juurtunutta ja epämääräisestä sisällöstään huolimatta osa kansallista identiteettiä.

Ruotsin sosiaalidemokraattien sisäiset jakolinjat Nato-jäsenyyden suhteen ovat olleet spekuloinnin kohteena jo muutaman vuoden ajan. Puolueessa on niin pitkän linjan Nato-vastustajia kuin puolustusliittoon pragmaattisesti suhtautuvia. Demareiden vastakkaisten leirien on nähty henkilöityvän feminististä ulkopolitiikkaa ajavaan ulkoministeri Margot Wallströmiin sekä syvenevään puolustusyhteistyöhön muun muassa USA:n, Iso-Britannian ja Suomen kanssa pyrkivään puolustusministeri Peter Hultqvistiin.

Sosiaalidemokraattien sisäisten Nato-jakolinjojen lisäksi myös ruotsidemokraatteihin kannattaa kiinnittää huomiota. Puolueen kannatus on viimeisimpien lukujen mukaan hieman noussut aikaisemmasta kuopastaan ja on tällä hetkellä noin 16,5 prosenttia. Ruotsidemokraatit kannattavat vahvaa kansallista puolustusta ilman Nato-jäsenyyttä, mutta viime vuoden mielipidemittauksissa puolueen kannattajat olivat selvästi Nato-myönteisiä.

Ruotsin strateginen asema Itämerellä on kasvanut merkittävästi. Gotlannista on alle 200 kilometriä Viroon, Latviaan ja Liettuaan – sekä Kaliningradiin. Tällä hetkellä Itämeren strategisesti tärkeintä saarta suojaa osasto, joka kokonsa puolesta soveltuisi paremminkin Lauttasaaren puolustamiseen. Vielä 2010-luvun alussa maan asevoimat keskittyivät kansainväliseen kriisinhallintaan, eikä Ruotsin alueen puolustamista pidetty mitenkään relevanttina. Maanpuolustus ajettiin huomattavan alas, varsinkin verrattuna kylmän sodan aikoihin, jolloin Ruotsi oli varsin merkittävä alueellinen mahti. Puolustusministeri Hultqvist totesi vastikään puolustuksen alasajon perustuneen ”virhearvioille ja naiiville maailmankuvalle”.

Puolustuksen kehittäminen on hidasta ja kallista, eikä Ruotsilla tule vielä vuosiin olemaan merkittävää sotilaallista suorituskykyä. Försvarsmakten on useasti korostanut, että ilman merkittäviä lisäpanostuksia puolustuskyky heikkenee entisestään 2020-luvulla. Tähän on herätty myös kansalaisten keskuudessa – yli puolet ruotsalaisista ei usko maansa puolustukseen. Luku on viime vuoden taloudellisten panostusten (esimerkiksi 1,2 miljardin euron Patriot-ohjuspuolustusjärjestelmä) myötä noussut vuodentakaisesta pohjasta, jolloin peräti kaksi kolmasosaa ei luottanut Ruotsin kykyyn puolustautua. Asevelvollisuudesta luopumisen jälkeen Ruotsin puolustusvoimat ei yhtenäkään vuonna ole onnistunut rekrytoimaan tarpeeksi henkilökuntaa, mikä näkyy suoraan sodan ajan joukkojen vahvuuksissa.

Ruotsin puolustusvoimien sotilasstrategisessa doktriinissa yhteistyö ja ulkopuolinen apu korostuvat. Ruotsin kyky käydä sotaa yksin nähdään niin vähäisenä, että ulkopuolinen tuki ja muiden kanssa tehtävä yhteistyö ovat vakiintuneet kiinteäksi osaksi maan ulkopoliittista liturgiaa. Havahtuminen Ruotsin puolustuksen heikkouteen ja toisaalta maan strategisen aseman tärkeyteen on johtanut hieman yllättäen siihen, että lähes puolet ruotsalaisista uskoo Naton apuun kriisitilanteessa. Toisaalta Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg korosti Sälenissä, ettei Ruotsi Naton ulkopuolella ole turvatakuiden piirissä.

On hyvä pitää mielessä, että Ruotsin aseteollisuus on taloudellisesti varsin merkittävää. Nato-maana Ruotsin olisi helpompi saada tuotteitaan kaupaksi muille puolustusliiton jäsenille. Vuonna 2016 Norja päätyi hankkimaan uusia sukellusveneitä Saabin sijaan saksalaiselta Thyssen Kruppilta. Yhtenä syynä oli se, että Norja halusi tehdä kauppaa Nato-maiden kesken. Vastoinkäymiset etenkin teknisesti monimutkaisten ja paljon kehitystyötä vaativien järjestelmien, kuten sukellusveneiden ja hävittäjien myynnissä lisäävät painetta nostaa Ruotsin niistä maksamaa hintaa.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu Ruotsissa on keskittynyt viime aikoina kokonaisturvallisuuteen. Ruotsin huoltovarmuus kriisissä on varsin heikoissa kantimissa, kuten esimerkiksi turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja Patrik Oksanen on todennut. Tähän tullaan panostamaan tulevaisuudessa vuoden 2020 kansallisen kriisinkestävyysharjoituksen ja valtioneuvoston strategiatyön muodossa. Myös sisäinen turvallisuus puhuttaa. Lähiöiden jengit, maahanmuuttopolitiikka ja koulutuksen heikko taso ovat pääsääntöisesti paljon lähempänä ruotsalaisten arkea kuin Venäjän uhka.

Yhteenvetona voidaan todeta, että Ruotsin turvallisuuspoliittinen keskustelu pyörii useiden eri teemojen ympärillä. Puolustuksen riittävät resurssit, kansainvälinen yhteistyö, sisäinen turvallisuus ja yhteiskunnan kriisinkestävyys ovat keskeisiä kysymyksiä riippumatta siitä, ottaako maa askeleita kohti sotilaallista liittoutumista vai ei. Suomen kanssa tehtävään yhteistyöhön suhtaudutaan positiivisesti, mutta Tukholma katsoo turvallisuuspolitiikassaan huomattavasti vähemmän Helsinkiin kuin Helsinki Tukholmaan.