Sosialidemokraattien ulkopoliittisen valta-aseman katoaminen on yksi viime vuosien merkittävistä kehityskuluista Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Romahduksella on vaikutuksensa myös maan ulkopoliittiseen linjaan.

Presidentinvaalien yhteydessä sosialidemokraattien ulkopoliittinen alavire on saanut osakseen huomiota. Ulkopolitiikan entisen mahtipuolueen vaikeudet asettaa turvallisuuspolitiikan salat taitava ehdokas olivat silmiinpistäviä. Puolueen ehdokkaaksi valittu Tuula Haatainen on kampanjadebateissa parhaansa mukaan pyrkinyt kääntämään keskustelua hänen vahvuusalueisiinsa kuten sosiaali- ja terveyspolitiikkaan sekä laajaan turvallisuuteen, esimerkiksi köyhyyteen ja osattomuuteen. Keskustelu päivänpolttavista kovan turvallisuuden kysymyksistä on taas ollut vaikeampaa.

SDP:n haasteet turvallisuuspolitiikassa eivät kuitenkaan pelkisty näihin presidentinvaaleihin. Demarien ulkopoliittisen valta-aseman rapautuminen on pidemmän aikavälin kehitys. Mitä oikein on tapahtunut SDP:n ulkopolitiikalle?

Paitsiosta pelin ytimeen

Jotta viime vuosien muutosta sosialidemokraattien ulkopoliittisessa asemassa voidaan ymmärtää, on ensin tarkasteltava sitä, miten valta-asema alun perin rakentui.  1960-luvulla SDP alkoi puolueen aktiivisella työllä ja myöhemmin Kekkosen myötävaikutuksella hiljalleen murtautua ulos ulkopoliittisesta paitsioasemastaan, johon se oli sotien jälkeen ajautunut. 1970-luvulla sosialidemokraatit ohitti vaikutusvallassa aiemman ulkopoliittisen mahtipuolueen keskustan, ja puolueet kävivät kovaa vääntöä asemista esimerkiksi ulkoministeriössä. Demarien nousevan ulkopoliittisen mahdin keskiössä oli Kalevi Sorsa, jonka ympärille puoleen kohonnut ulko- ja turvallisuuspoliittinen aktiivisuus pitkälti rakentui.

Puolueen sisällä oli lisäksi jo 1960-luvulla aktivoitunut joukko nuoremman polven ulkopoliittisia kommentaattoreita, joista osa ajoi näkyvästi niin kutsuttua uutta ulkopolitiikkaa, joka kritisoi erityisesti Kekkosen luottovirkamiesten – ”everstijuntan” – tapaa lähestyä kansainvälisiä suhteita. Mukana oli tutkijoita, tulevaa virkamiehistöä ja poliittista johtoa aina Osmo Apusesta, Jaakko Blombergista ja Jaakko Kalelasta Paavo Lipposeen. Joukosta kasvoikin SDP:n ulkopolitiikan eräänlainen kultainen sukupolvi, joka oli vaikuttamassa Suomen ulkosuhteisiin vielä 2000-luvulla.  

Nuoren polven suhtautuminen Suomen puolueettomuuden korostamiseen oli paikoin varauksellista. He huolehtivat erityisesti siitä, että Neuvostoliitto luottaisi Suomen noudattavan YYA-sopimuksen puolustusvelvoitteita mahdollisen kriisin sattuessa. Uuden demarisukupolven vahvistumisella ja nousemisella ulkopolitiikan eturintamaan oli lopulta vaikutuksensa myös Suomen ulkopoliittiseen linjaan. Suomen aseistariisuntadiplomatia tehostui, monenkeskisen yhteistyön roolia painotettiin ja kehityskysymykset nousivat aiempaa vahvemmin tapetille.

SDP:llä oli lisäksi poikkeukselliset kansainväliset kontaktit, jotka loivat demareille yhden ulkopoliittisen pelikentän, jossa myös edellä mainittuja tavoitteita voitiin ajaa. Kalevi Sorsa oli aktiivinen toimija Sosialistisessa internationaalissa, ja puolue veljeili ahkerasti pohjoismaisten toverien kanssa. Puolueen kurssi nousi myös Neuvostoliiton kommunistisen puoleen silmissä, ja SDP petasi asemiaan idänpolitiikan avainpuolueena. Puolueen likeinen kanssakäyminen Neuvostoliiton – ja myös Itä-Saksan – kanssa onkin jälkeenpäin asetettu kyseenalaiseen valoon.

Demarien ulkopoliittinen kulta-aika 1990-luvulla

SDP:n ulkopoliittisen vaikutusvallan huippukohta osui 1990-luvulle. Tuolloin SDP:n hallussa oli vaikuttava määrä ulkopolitiikan avainpaikkoja. Lisäksi turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtui mullistuksia, jotka ajoivat Suomea valintojen äärelle. Tämä oli omiaan lisäämään demarien valtaa.

Unto Hämäläisen joulukuussa 1990 Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli SDP:n ulkopoliittisesta ”täyskädestä” on kuvaava. Hämäläinen totesi tuolloin seuraavaa: 

”Korkeimmassa päätöksenteossa, ministeriön toteuttamisportaassa, ulkopolitiikan tutkimuksessa ja myös tärkeimmässä kansalaisjärjestössä istuu sosiaalidemokraatteja niin paljon, että Sdp:n puoluetoimikunnassa, kansainvälisessä toimikunnassa ja sen jaostoissa voitaisiin tehdä kaikki merkittävimmät ulkopoliittiset päätökset.”

Vuonna 1990 SDP todellakin miehitti keskeisiä ulkopoliittisia positioita niin hallinnon sisällä kuin sen ulkopuolella. Presidenttinä toimi Mauno Koivisto ja hänen kansliapäällikkönään Jaakko Kalela. Ulkoministerin virkaa hoiti puolestaan Pertti Paasio. Myös Merikasarmin virkamieskunnassa oli vahva demariedustus. Poliittista osastoa johti Jaakko Blomberg, ja entinen valtiovarainministeri Erkki Liikanen luotsasi Suomen silloista EY-edustustoa sekä nousi myöhemmin ensimmäiseksi suomalaiseksi Euroopan komission jäseneksi. Toimittaja Hämäläinen kiinnitti huomiota demarien vahvaan asemaan myös tutkimus- ja kansalaisjärjestökentässä. SDP:n riveistä löytyi kaksi kansainvälisen politiikan professoria, Raimo Väyrynen ja Osmo Apunen, ja Ulkopoliittisen instituutin johtajana oli Paavo Lipponen.

Kärjistäen voi sanoa, että Suomi siirtyi demarien johdolla uuteen Eurooppaan. Heidän kädenjälkensä näkyi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutoksissa ja jatkuvuuksissa. Esimerkiksi Lipposen johdolla Suomi rakensi EU-politiikan linjaa, joka pääpiirteissään jatkui aina eurokriisin vuosiin ja perussuomalaisten nousuun suureksi puolueeksi. Tarja Halonen taas oli ulkoministerinä erityisen aktiivinen laajan turvallisuuden kysymysten juurruttamisessa osaksi Suomen ulkopolitiikkaa.

Mitä tapahtui 2000-luvulla?

SDP:n ulkopoliittinen vaikutusvalta pysyi huomattavana aina pitkälle 2000-luvulle. Koivistoa seurasi presidenttinä ensin Martti Ahtisaari ja sitten Tarja Halonen. Lisäksi pääministeri Paavo Lipponen oli ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä erittäin aktiivinen, ja myös ulkoministerin salkku oli pääosin demarien käsissä. Lähestyttäessä 2010-lukua SDP:n ulkopoliittinen asema alkoi kuitenkin pelkistyä pääasiassa kahden henkilön – Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan – ympärille.

Demarien päädyttyä oppositioon vuoden 2015 eduskuntavaaleissa SDP:n ulkopolitiikan todellinen tola alkoi viimeistään tulla yhä selvemmin esiin. Tuomiojan (ja Halosen) varjossa ei ollutkaan kasvanut uutta aktiivista ulkopolitiikan vaikuttajasukupolvea, vaikka sosialidemokraatteja onkin edelleen joillakin merkittävillä virkamiespaikoilla ja vaikka puolueella on yhä yksittäisiä aktiivisia keskustelijoita. Ulkopolitiikasta puhuttaessa äänessä on yleensä joko Tuomioja tai Eero Heinäluoma. Viimeiseksi merkittäväksi sosialidemokraattien ulkopoliittiseksi kädenjäljeksi on jäänyt – ja jälleen puheenaiheeksi noussut – liittyminen Ottawan sopimukseen.

Ulkopoliittinen matalasuhdanne näyttää olevan SDP:n tiedossa. Vuosi sitten demaritaustainen Kalevi Sorsa ­-säätiö ilmoitti rekrytoivansa kirjoittajia turvallisuuspoliittista keskustelua elävöittämään. Säätiö ei kuitenkaan tähän mennessä näytä onnistuneen kannatettavassa yrityksessään.

Demarien laskeneelle ulkopoliittiselle harrastuneisuudelle löytyy ainakin kaksi mahdollista syytä. Ensinnäkin kultaisen sukupolven vahva asema saattoi vaikuttaa siihen, että nuoremmilla sukupolvilla ei ollut haluja saati tarvetta vihkiytyä turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin. 1990- ja 2000-luvuilla noussut demarisukupolvi käänsi katseensa muihin politiikan lohkoihin ulko- ja turvallisuuspoliikan jäädessä varjoon. Samaa on tapahtunut myös muissa puolueissa.

Toiseksi demarien tilaa ei voi tarkastella kansainvälisessä tyhjiössä. Sosiaalidemokratia on Euroopan laajuisesti vaikeuksissa, eikä vanhan mantereen sosiaalidemokraateilla ole jaettua kansainvälispoliittista visiota tai työkenttää, joista SDP voisi ammentaa myös Suomen ulkosuhteisiin. Näkyvät kansainvälisen politiikan demarikommentaattorit ovatkin vähissä. Saksan SPD-taustainen liittopresidentti ja entinen ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier on kenties ainoa raskaassa sarjassa painiva ulkopoliittinen demarivaikuttaja, vaikka hänen valtaoikeutensa tällä hetkellä vaatimattomat ovatkin.    

Ote lipsuu

Tänä päivänä SDP on koko lailla erilainen toimija ulko- ja turvallisuuspoliittisella kentällä kuin ennen. Teemat ovat jokseenkin tutut, mutta puhti on poissa. Otteen lipsuminen näkyy useassa asiakysymyksessä, ja ne ovat omiaan paljastamaan puolueen heikenneen kompetenssin.  

Haatainen on kritisoinut presidentti Sauli Niinistön ulkopoliittista linjaa muun muassa vaisusta YK-politiikasta. Hän on vaatinut Suomelle feminististä ulkopolitiikkaa ja penännyt Suomen liittymistä ydinaseet kieltävään sopimukseen. Jälkimmäiseen kysymykseen hän on saanut taustatukea puoluetovereiltaan, esimerkiksi Eero Heinäluomalta, jonka mukaan ydinaseet kieltävän sopimuksen edistämisestä pitäisi tehdä Suomen ulkopolitiikan kärkihanke.

Globaalien asiakysymysten esiintuomisessa ei sinänsä ole mitään kritisoitavaa, päinvastoin. Myös istuva presidentti näyttää auliisti myöntävän, että sillä saralla olisi parantamisen varaa. Sen sijaan, että Haataisen ja hänen edustamansa puolueen kommentit olisivat varteenotettavia ulkopoliittisia ehdotuksia, ne lähinnä kielivät SDP:n vaikeasta ulkopoliittisesta tilanteesta.

Ensinnäkin feministisestä ulkopolitiikasta puhuminen kopioi häpeilemättä Ruotsin sosiaalidemokraattisen ulkoministerin Margot Wallströmin huomiota herättänyttä linjaa. Tukholmalla tuskin on yksinoikeus brändätä ulkopolitiikkaansa feministiseksi, mutta järin omaperäistä feministisen ulkopolitiikan vaatiminen ei Suomen demareilta ole.

Toiseksi ydinaseet kieltävän sopimuksen suhteen demarit ovat auttamattoman myöhään liikkeellä, mikä pitkälti vie SDP:n kritiikiltä pohjan. Sopimusprosessi sai alkunsa 2010-luvun alussa, ja siitä äänestettiin lopulta heinäkuussa 2017. Suomi ei tunnetusti osallistunut neuvotteluihin, eikä se näillä näkymin ole allekirjoittamassa sopimusta.

Haatainen on vaalien tuoksinassa ihmetellyt, miksi sopimusasiaa ei käsitelty Suomessa kunnolla. Yhtä hyvin voi kysyä – riippumatta siitä, pitääkö Suomen liittymistä sopimukseen kannattavana tai ei – miten ihmeessä merkittävä asevalvontapoliittinen kysymys pystyi lipumaan aiemmin aseistariisunta-asioissa profiloituneen puolueen silmien ohitse. Neuvotteluiden aikana demarit eivät nimittäin mitenkään kunnostautuneet sopimukseen liittymisen puolestapuhujana, ja Suomen linja alkoi kiinnostaa puoluetta vasta heinäkuisen YK-äänestyksen ja presidentinvaalien yhteydessä. On sanomattakin selvää, että sopimuksen edistämistä ei tässä vaiheessa voi uskottavasti ajaa ulkopolitiikan kärkihankkeeksi.

Suhteessa Euroopan tämänhetkiseen turvallisuustilanteeseen ja Suomen turvallisuuspoliittiseen linjaan ovat SDP:n painotukset olleet kaksijakoisia. Yhtäältä puolueen piiristä on tuettu presidentti Niinistön linjaa varsinkin niissä tapauksissa, kun se on pelannut kokoomusta vastaan ja kun kyseessä on ollut presidentin kahdenvälisiä suhteita ylläpitävä Venäjän-politiikka. Toisaalta demareiden tuntuu olevan vaikea sulattaa Niinistön turvallisuuspolitiikan toisia muita keskeisiä pilareita kuten lisääntyvää puolustusyhteistyötä ja kansainvälisiä sotaharjoituksia. Puolue on erikoisesti vyöryttänyt kyseisestä politiikasta vastuuta puolustushallinnon suuntaan, aivan kuin Suomen turvallisuuspolitiikassa olisi tapahtunut viime vuosina jotain presidentti Niinistön hyväksymättä.

Lisäksi demaripoliitikot ovat tuoneet takaisin keskusteluun periaatteen Suomen alueen käyttämättömyydestä naapureita vastaan. Kansainväliseen oikeuteen perustuva periaate ei itsessään ole mitenkään erityinen, mutta sen tuominen puolustusyhteistyön asiayhteyteen ikään kuin yhteistyötä rajoittavana periaatteena kalskahtaa YYA-ajoilta tutulta Moskovan “legitiimien turvallisuusetujen” huomioimiselta. On perin kummallista, että alueen käyttämättömyyden periaatteeseen viitataan aikakautena, jolloin edes teoreettista Venäjään kohdistuvaa sotilaallista uhkaa ei ole ja jolloin nimenomaan Venäjä on vuorostaan Euroopan turvallisuuden periaatteita ja vakautta haastava toimija.

Lopuksi

Reiluuden nimissä on todettava, että yksikään suomalainen puolue ei loista turvallisuuspoliittisella aktiivisuudellaan ja että puolueiden ulkopoliittiset voimahahmot ovat järjestään poliittisen kentän kokeneempaa kaartia. SDP:n ulkopoliittinen vajoaminen on maan lähihistorian valossa kuitenkin sen verran silmiinpistävä kehityskulku, ettei sitä voi jättää huomioimatta puhuttaessa viime vuosien suomalaisista ulko- ja turvallisuuspoliittisista muutoksista.

Se, onko demarien vaikutusvallan lasku hyvä vai huono trendi, riippuu siitä, keneltä kysytään. Selvää on kuitenkin, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa näkyy entistä pienempi sosialidemokraattinen kädenjälki. Aikana, jolloin Suomen on ollut vaikea löytää selvää globaalin ulkopolitiikan painopistettä ja jolloin myös maan EU-politiikkaa moititaan visiottomuudesta, demareilta sopisi toivoa todellisia vaihtoehtoja ja herätteitä Suomen politiikalle. Lisäksi on huomioitava, että SDP:n tiiviillä kontakteilla Ruotsin sosiaalidemokraatteihin on yhä käyttöä. Onhan sosiaalidemokraattinen työväenpuolue portinvartija-asemassa Ruotsin turvallisuuspolitiikan tulevaisuuden suhteen.