São Paulon kaupungin ja osavaltion operaation jälkiä ”Crâcolandiassa”. Kuva: Governo do Estado de São Paulo / Flickr.

Amerikkojen huumebisnestä käsittelevän kirjoitussarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat keskittyneet huumeiden valmistukseen ja kuljettamiseen. Tässä kolmannessa ja viimeisessä osassa on aika keskittyä lopputulemaan, eli huumausaineiden käyttöön. Mitä huumeita kaksoismantereella käytetään ja kenen toimesta? Millaisia seurauksia käytöllä on? Entä miten käyttöön liittyviä ongelmia on pyritty ratkaisemaan?

Maailman 15-64-vuotiaasta väestönosasta noin viiden prosentin arvioidaan käyttäneen huumeita vähintään kerran. Näin laskettuna huumeiden käyttäjien määrä on pysynyt vakaana viimeisen viiden vuoden aikana. Maailmanlaajuisesti ylivoimaisesti eniten käytetty huume vuonna 2015 oli kannabis arviolta 183 miljoonaa käyttäjällä. Toiselle sijalle yltävät erityisesti Pohjois-Amerikassa ongelmaksi muodostuneet opioidit noin 35 miljoonalla käyttäjällä. YK:n huumeiden ja rikollisuuden vastainen virasto UNODC arvioi, että Pohjois-Amerikassa kuolee noin neljäsosa koko maailmassa opioideihin kuolevista käyttäjistä.

Latinalaisen Amerikan “päätuotteella” kokaiinilla on maailmanlaajuisesti vähemmän käyttäjiä, noin 17 miljoonaa. Kuten aiemmin kirjoitimme, kokaiinimarkkinat ovat viime vuosina olleet taas nousujohteiset, ja samoin on käynyt myös kuluttajamarkkinoilla. Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa kokaiinin käyttö on jälleen lisääntymään päin viime vuosien laskusuhdanteen jälkeen.

Kokaiinin käytön vaihtelut paitsi maailmanlaajuisesti myös Latinalaisessa Amerikassa lienevät kytköksissä erityisesti Kolumbiassa ensin vähentyneeseen ja sittemmin taas kasvaneeseen tuotantoon. Amerikoissa huumeiden käytön lisääntyminen onkin näkynyt viime vuosina selkeimmin juuri kokaiinin käytön lisääntymisenä. Vaikka Pohjois-Amerikka on edelleen maailman suurin kuluttajamarkkina kokaiinille, Etelä-Amerikka on kirinyt pohjoista naapuriaan kiinni kovalla tahdilla. Tästä huolimatta kannabis kuitenkin pitää edelleen pintansa eniten käytettynä huumeena koko Latinalaisen Amerikan alueella.

Huumeiden käytössä on nähtävillä myös selkeitä alueellisia trendejä: kokaiini on huomattavasti suositumpaa Etelä-Amerikassa, kun taas Pohjois- ja Keski-Amerikassa sekä Karibialla kannabis pitää ykkössijaa.Yhdysvalloissa kannabiksen käyttö onkin viime vuosina lisääntynyt etenkin niissä osavaltioissa, joissa sen viihdekäyttö on sallittua. Tästä ei kuitenkaan voida vetää suoraa johtopäätöstä siitä, että laillistaminen olisi lisännyt käyttöä, sillä trendi on ollut kasvava kaikissa osavaltioissa jo ennen laillistamista, aina vuodesta 2008 lähtien.

Huumeiden saatavuutta Latinalaisessa Amerikassa helpottaa valtava paikallistuotanto. Paikallisilla markkinoilla liikkuukin paljon edullisia, mutta huonolaatuisia huumeita ja muun muassa Uruguayssa kokaiinin markkinahinta on pysynyt samana noin 20 vuoden ajan. Erityisesti kokaiinin tuotannon viimeaikainen lisääntyminen heijastuu käyttäjämääriin myös naapurimaissa. Brasiliassa, joka on kokaiinin tuottajamaiden suurin naapuri ja tärkeä kauttakulkumaa, kokaiinin käyttö on tuplaantunut sitten vuoden 2005. Kulutuksen kasvava trendi on tehnyt Brasiliasta paitsi maailman toiseksi suurimman kokaiinin kuluttajamarkkinan myös suurimman kokaiinista valmistettavan crack-huumeen kuluttajan.

Crackin suosio konkretisoituu Brasilian “crackmaissa”

Kokaiinin käytössä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli pitkään laskeva trendi, minkä on arveltu johtuvan ensisijaisesti kokaiinin tuotannon vähentymisestä maailmanlaajuisesti. Tämä trendi on viimeisimmän World Drug Reportin mukaan jälleen kääntynyt ja sen myötä kokaiinin käyttö on lisääntymässä. Brasiliassa kokaiinin käyttö onkin tuplaantunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämän on arveltu johtuvan edellä mainitun huumeiden saatavuuden lisääntymisen lisäksi siitä, että 2000-luvun alusta lähtien Brasilian kaupunkiväestö on kasvanut ja vaurastunut.

Vaikka Brasilia onkin vielä toistaiseksi löydettävissä kokaiinin kuluttajien kakkossijalta, sen yhteiskunnallinen tilanne on muuttunut dramaattisesti viime vuosina. Brasilialaisten vaurastuminen on hidastunut ja ihmisiä on pudonnut takaisin äärimmäiseen köyhyyteen syvän talouskriisin johdosta sekä poliittisen kriisin myötä. Onkin todennäköistä, että brasilialaisten kokaiinin kulutus on pysynyt näissä lukemissa ennen kaikkea johtuen maan sijainnista maailman suurimpien kokaiinintuottajamaiden naapurissa sekä mm. Kolumbian viime vuosien kokaiinintuotannon lisääntymisestä.

Kokaiinin kulutuksen kasvu on tasaista kautta Brasilian, mutta siitä valmistettavan crackin kulutuksen kasvu on ollut kivikkoisempaa. Crackia on myyty ja käytetty mm. São Paulossa ja Belo Horizontessa jo 1990-luvulta lähtien, mutta Rio de Janeirossa huumetta ei näkynyt juurikaan ennen 2000-luvun alkua. Syynä tälle ei suinkaan ollut tehokkaampi lainvalvonta, vaan riolaisten rikollisjärjestöjen päätös kieltää crack-kauppa alueellaan. Syiksi on esitetty paitsi sitä, että crack-kauppa ei ollut riittävän tuottavaa, myös crackin äärimmäisen tuhoisia seurauksia käyttäjilleen. Nämä seuraukset näkyivät luonnollisesti myös suhteellisen heikossa liikevaihdossa.

Vuodesta 2001 alkaen crack-kauppa on kuitenkin kukoistanut myös Rio de Janeirossa, sillä sãopaulolainen ja koko maan vaikutusvaltaisin rikollisjärjestö PCC (Primeiro Comando da Capital) kieltäytyi myymästä riolaisille kokaiinia ilman, että he samalla ostavat crackia. Se, mitä huumeita missäkin käytetään, onkin suoraan kytköksissä rikollisjärjestöjen päätöksiin ja niiden välisiin valta- ja reviiritaisteluihin. 2000-luvulla Brasiliasta onkin vuonna 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan muodostunut maailman suurin crackin kuluttajamarkkina – siellä käytetään 20 prosenttia koko maailman crackista.

Brasilian suurimmissa kaupungeissa kuten São Paulossa on crackin käytön myötä syntynyt niin sanottuja crackmaiksi (Cracolândia) kutsuttuja alueita. Crack-huumeeseen koukussa olevat ihmiset asettuvat alueelle, jolla huumetta myydään ja jolla muut käyttäjät liikkuvat. Näitä alueita on esimerkiksi São Paulossa pyritty voimakeinoin kitkemään, koska ne koetaan häiritseviksi. Huumekauppaan liittyville lieveilmiöille tyypilliseen tapaan ongelmat eivät ole hävinneet pakkokeinoja käyttämällä, vaan huumekauppiaat ja niiden käyttäjät ovat ensisijaisesti siirtyneet muualle. Toimivien ja pitkäjänteisten sosiaalipalveluiden puute lieneekin ongelman taustalla vaikuttava tekijä, jolla olisi mahdollista puuttua ongelman juurisyihin – yhteiskunnallisen eriarvoisuuden aiheuttamaan mahdollisuuksien puutteeseen sekä luokkayhteiskuntaan.

Lääkeyrityksistä heroiinikauppiaisiin: Yhdysvaltain opioidikriisin monet taustatekijät

Kuten jo kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa on tuotu esille, huumeet ja niihin liittyvät ongelmat ovat olleet Yhdysvalloissa tapetilla jo pitkään. Nixonin huumeiden vastaisen sodanjulistuksen jälkeisen ajan ensimmäisiä megatrendejä oli 1980-luvulla tapahtunut crackin maahantulo sen syntysijoilta Karibialta. Crack-aallossa huomiota herätti sen käyttäjilleen aiheuttamien ongelmien lisäksi kaupankäynnin kytkeytyminen usein, etenkin alkuvaiheissa, jamaikalaisiin jengeihin, kuten pahamaineiseen Shower Posseen, sekä niiden keskinäisiin välienselvittelyihin.

Kaikista ongelmistaan ja lieveilmiöistään huolimatta crack-epidemia ei kuitenkaan vedä vertoja nykyhetken opioidikriisille. Viime heinäkuussa ex-presidenttiehdokas Chris Christien vetämä opioidikomissio kehotti presidentti Trumpia julistamaan opioidiepidemian kansalliseksi hätätilaksi. Termi alleviivaa asian vakavuutta, sillä se on yleensä varattu luonnonkatastrofien tai kulkutautien kaltaisille ilmiöille. Tilastojen valossa kehotus on kuitenkin täysin ymmärrettävä: huumeiden yliannostukseen kuolee nyt kolme kertaa enemmän yhdysvaltalaisia kuin vuosituhannen vaihteessa. Eniten huumekuolemia aiheuttavat opioidit vievät yksinään hengen sadalta amerikkalaiselta päivässä, ja pitkälti opioidien seurauksena Yhdysvaltain elinajanodote on kahden viime vuoden ajan ollut laskussa, mikä on ainutlaatuinen trendi teollisuusmaalle. Myös taloudelliset vaikutukset ovat mittaluokaltaan astronomiset: vuonna 2013 julkaistu tutkimus arvioi opioidien aiheuttavan kansantaloudelle 78,5 miljardin dollarin eli noin puolentoista Suomen valtionbudjetin suuruiset tappiot. Erityisen tuhoisaa jälkeä opioidit ovat tehneet Yhdysvaltain sydänmaiden pikkukaupungeissa.

Syitä opioidikriisille on lukuisia: viime kesänä valmistunut raportti – jonka julkaisi ironista kyllä kaikista maailman tahoista Goldman Sachs – mainitsee mm. finanssikriisin todennäköisesti pahentaneen tilannetta. Merkittävin syy löytyy kuitenkin 1990-luvulla yleistyneistä kipulääkkeresepteistä, ja ennen kaikkea yhden lääkefirman, perheyritys Purdue Pharman, harvinaisen aggressiivisesta ja ongelmallisia faktoja tietoisesti sivuuttaneesta lippulaivatuotteensa, oksikodonipohjaisen kipulääkkeen OxyContinin markkinoinnista. OxyContinia markkinoitiin vaikutuksiltaan pitkäkestoisempana ja sivuvaikutuksiltaan lievempänä kuin muita vahvoja kipulääkkeitä, minkä seurauksena sille myös kirjoitettiin pidempiä kuureja. Lopputulos oli kuitenkin sekä lisääntyneen riippuvuuden aiheuttama krooninen liikakäyttö että suora väärinkäyttö: lääkekapselit jauhamalla ja jauheen nuuskaamalla tai nesteeseen sekoittamalla ja injektoimalla koko puoleksi vuorokaudeksi tarkoitettu oksikodonimäärä oli mahdollista saada vaikuttamaan kehossa välittömästi. Tämä lisäsi lääkkeen kysyntää myös mustassa pörssissä.

Purdue Pharma puuttui väärinkäyttöongelmaan vasta kymmenen vuotta sen ilmenemisen jälkeen lanseeraamalla OxyContinista uuden version, jossa jauhaminen oli tehty mahdottomaksi. Liikakäyttöä tämä ei tietenkään estänyt, ja tiettyjä epäilyksiä Purdue Pharman tarkoitusperien vilpittömyydestä aiheuttaa myös se, että uusi versio lanseerattiin sopivasti juuri ennen vanhan version patentin umpeutumista. Samoin tein firma alkoi lobata menestyksekkäästi vielä äsken valmistamansa vanhan version kieltämistä sen väärinkäyttömahdollisuuksiin vedoten vieden siinä sivussa mahdollisuudet rinnakkaislääkkeiden valmistukseen.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana opioidien väärinkäyttö oli kuitenkin noussut jo sellaiselle tasolle, että muokatut reseptilääkkeet tai tilanteeseen heränneiden liittovaltion viranomaisten rajoitustoimenpiteet eivät sitä juuri auttaneet. Ne opioidien liikakäyttäjät, joilla on varaa ja mahdollisuus saada reseptilääkkeitä, käyttävät niitä edelleen. Ne taas, joille reseptejä ei kirjoiteta tai joilla ei ole varaa apteekkituotteisiin, ovat siirtyneet opiaattihuumeisiin, kuten heroiiniin, jota markkinat menestyksekkäästi haistavaaat meksikolaiskartellit alkoivat tuoda enenevässä määrin Yhdysvaltain markkinoille juuri samaan aikaan oksikodonilääkkeiden (väärin)käytön muuttuessa haastavammaksi, tai kovien huumeidenkin mittapuulla erityisen vaaralliseen fentanyyliin. Kun markkinat olivat muodostuneet, niitä ei enää käynyt hillitseminen.

Latinalaisen Amerikan maat kansainvälisen huumepolitiikan edelläkävijöinä

Huumeiden tuotantoon, kauppaan ja käyttöön liittyvien ongelmien lisäksi Amerikkojen kaksoismanner on noussut maailmalla otsikoihin myös huumeiden laillistamiseen liittyvän keskustelun kautta.  Huumeiden tuottaminen ja käyttö ei suinkaan ole ollut Latinalaisessa Amerikassa aina laitonta: Perussa ja Boliviassa kokaiinin kasvattaminen ja nauttiminen ovat osa maiden pitkiä perinteitä ja kulttuuria, ja huumeiden laillistamisesta on käyty keskustelua siitä saakka kun ne huumeiden vastaisen politiikan myötä muuttuivat laittomiksi.

Latinalaisen Amerikan ja koko maailman edelläkävijä huumeiden laillistamisessa ei kuitenkaan löydy kokan viljelyalueilta vaan Uruguaysta, jossa kaikkien huumeiden käyttö on dekriminalisoitu. Lisäksi kannabis on ollut vuodesta 2013 lähtien täysin laillistettu huume. Laillistamisella tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä, että kannabiksen käytön sallimisen lisäksi kannabismarkkinat, huumeen tuottaminen ja myyminen, ovat säädeltyjä. Näin ollen kannabista voi ostaa apteekeista, terveysministeriöstä tai kannabiskerhon jäsenyyden kautta. Lisäksi kannabista saa myös kasvattaa omaan käyttöön, jonka rajaksi on laissa määritelty enintään 40 gramman hallussapito.

Uruguay ei ole suinkaan ainoa eteläamerikkalainen valtio, jossa huumeiden eriasteista laillistamista on kokeiltu. Huumelainsäädännön vyyhtiin kietoutuvat Latinalaisessa Amerikassa käyttäjien ja järjestäytyneen rikollisuuden lisäksi viljelijät ja tuottajat, joiden rinnastaminen yhtäläisiksi rikollisiksi huumekartellien jäsenten kanssa on ongelmallista. Meksikossa tähän on pyritty vastaamaan lieventämällä huumeiden kasvattamisesta ja viljelemisestä seuraavia rangaistuksia, ja koventamalla puolestaan kuljettamisen, myymisen, välittämisen ja varastoimisen seuraamuksia. Brasiliassa puolestaan vuonna 2006 voimaan astuneen huumelain mukaan huumeiden hallussapito on rangaistavaa, mutta omaan käyttöön tarkoitetun määrän hallussapito ei enää johda vankilatuomioon. Vankilatuomion sijaan käyttäjät kiinnijäädessään tulisi ohjata erilaisten sosiaali- ja koulutuspalvelujen piiriin. Palveluista kieltäytyminen voi johtaa sakkorangaistukseen, mutta huumeiden käyttö ei enää johda pakkohoitoon.

Brasiliassa lainsäädännöllä on paitsi pyritty vastaamaan huumeongelmaan ensisijaisesti terveysongelmana, myös helpottamaan liian täysien vankiloiden ongelmaa maassa. Etenkin jälkimmäisen voidaan kuitenkin katsoa epäonnistuneen, sillä uusi laki samalla myös tiukensi huumekaupasta langetettavia vankeustuomioita. Lisäksi se jättää avoimeksi tulkinnan siitä, mikä määrä huumeita voidaan katsoa omaan käyttöön tarkoitetuksi. Näin ollen vankeustuomioiden määrä onkin kasvanut, sillä useat tuomarit ovat olleet innokkaita tulkitsemaan omaan käyttöön tarkoitetun huumemäärän rangaistavaksi huumekaupaksi. Huumeiden käyttäjiä, joilla ei ole aiempia tuomioita eikä kytköksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen, on tämän seurauksena tuomittu pitkiin vankeustuomioihin.

Brasilian huumelait heijastelevat myös laajemmin huumepoliittisen keskustelun keskiössä olevia vastakkainasetteluita, kuten vankilatuomioita ja hoitoon ohjaamista sekä sitä, tuleeko huumeisiin suhtautua ensisijaisesti sosiaalisena, terveydellisenä vai rikosoikeudellisena ongelmana. Onkin nähtävissä, että mitään yksiselitteistä kansainvälistä konsensusta ei huumepolitiikan suhteen ole saavutettu, mikä ilmenee myös erilaisina paikallisina kokeiluina. Erityisesti Latinalaisessa Amerikassa kokeiluinnokkuuteen vaikuttavat todennäköisesti huumeiden tuotannon, kaupan ja käytön valtavan laajamittaiset vaikutukset: huumesodat, järjestäytyneen rikollisuuden kehittyminen, ylikansoitettujen vankiloiden väkivaltaiset mellakat sekä yleisesti huumeidenkäytön vakavat terveydelliset seuraukset. On selvää, että nykyisellä huumepolitiikalla ja lainsäädännöllä ei pystytä vastaamaan näin moniulotteisiin ongelmiin, jolloin Uruguayn kaltaiset kokeilut voivat tuoda arvokkaita vaihtoehtoisia näkökulmia huumepolitiikkaan.

Uruguay on poikkeuksellisen huumepolitiikkansa ansiosta saanut merkittävän aseman kansainvälisessä huumepolitiikassa ja sen eri foorumeilla. Maa on viime vuosina ajanut voimakkaasti mm. ihmisoikeuksien sisällyttämistä kansainväliseen huumepolitiikkaan. Käytännössä tällä pyritään siihen, että ihmisoikeudet tulisi integroida osaksi kansallista ja kansainvälistä huumepolitiikkaa. Uruguayta on kuitenkin myös kritisoitu voimakkaasti kansainvälisillä areenoilla sen avoimesta kannabispolitiikasta. Kansainvälisen YK:n alaisen International Narcotics Control Boardin (INCB) puheenjohtaja on syyttänyt maata kansainvälisen dialogin estämisestä, kansalaistensa terveyden laiminlyönnistä sekä kansainvälisten sopimusten rikkomisesta.

INCB:n mandaattiin kuuluu YK:n kansainvälisten huumepolitiikkaa koskevien sopimusten valvominen. Näin ollen se ymmärrettävästi on reagoinut kärkkäästi maihin ja alueisiin, joissa on kokeiltu löysempää huumepolitiikkaa. INCB:n näkökulmasta esimerkiksi Uruguay on kannabiksen laillistamisen myötä rikkonut allekirjoittamiaan kansainvälisiä sopimuksia. On kuitenkin myös esitetty, että jopa vuosikymmeniä vanhat sopimukset perustuvat vanhentuneeseen tietoon eikä niissä ole huomioitu tällä hetkellä saatavilla olevaa päivitettyä tutkimustietoa. Uruguayn kaltaisilla kokeiluilla on näin ollen myös kansainvälistä merkitystä, sillä ne voivat tarjota arvokasta tietoa, jonka pohjalta vastaisuudessa voidaan sekä kansallisesti että kansainvälisesti toteuttaa parempaa ja tehokkaampaa, terveyttä edistävää huumepolitiikkaa.

Yksinkertaisia ratkaisuja ongelmiin ei ole

Tässä ja aiemmissa sarjan kirjoituksissa on pyritty tuomaan esille, kuinka monisyinen teema huumeet Amerikkojen kaksoismantereella ovat. Juuri näistä syistä myös aiheeseen liittyvät ongelmat ovat hyvin monimutkaisia, eikä juuri mihinkään niistä ole osoitettavissa yksinkertaisia tai selkeitä patenttiratkaisuja. Sen toteaminen, että nykyisissä menettelytavoissa on paljon pielessä ei vaadi suurta asiantuntijuutta, mutta paljon vaikeampaa on toimivien vaihtoehtojen löytäminen.

Yksi useasti esille nousevista ratkaisuvaihtoehdoista paitsi huumeiden käytön, myös siihen liittyvän rikollisuuden ongelmiin on huumeiden laillistaminen joko kannabiksen osalta tai laajemmin. Huumerikollisuuden ehkäisemiseen tämä olisi eittämättä tehokas ratkaisu siitä yksinkertaisesta syystä, että mikäli jokin asia laillistetaan, siihen liittyvä laiton toiminta vähenee automaattisesti. Samoin huumeiden laillistaminen leikkaisi varmasti tällä hetkellä huumekauppaa valvovien tahojen tekemiä voittoja siksi, että osa tuotteista tällä hetkellä saatavasta katteesta perustuu juuri toiminnan laittomuudelle.

Sitä vastoin on liioiteltua ajatella, että huumekaupan laillistaminen koituisi kuoliniskuksi sitä nykyään hallussaan pitäville tahoille. Monet huumekaupan nykyisistä tai viimeaikaisista pääpelureista, kuten Brasilian Comando Vermelho, Kolumbian FARC tai Keski-Amerikan MS-13 ja muut alueen rikollisjengit eivät ole syntyneet huumebisnekseen, vaan ovat ottaneet alan haltuunsa laajentaakseen jo olemassa ollutta rikollista ja/tai aseellista toimintaansa. Vastaavasti monet Meksikon kartelleista, joiden alkuperä on huumebisneksessä, ovat laajentaneet toimintaansa myös lukuisille muille aloille – esimerkiksi surullisenkuuluisa “Temppeliritarien” kartelli oli loistonsa päivinä Michoacanin osavaltiossa mukana mm. rautamalmikaivoksissa, karjankasvattamisessa, rakennus- ja kiinteistöbisneksessä, limettien ja avokadojen viljelyssä sekä kaikki edellä mainitut alat mahdollistaneessa järjestelmällisessä kiristyksessä ja lahjonnassa. Huumetulojen menettäminen olisi niistä nauttiville tahoille takaisku, mutta kuolinisku se ei missään tapauksessa olisi. Mikäli Amerikkojen järjestäytyneeltä rikollisuudelta halutaan leikata siivet, se vaatii puuttumista rikollisuuden taustalla oleviin juurisyihin. Aivan sama pätee myös huumeiden käytön aiheuttamiin ongelmiin mantereella.

Mannerta leimaavat eriarvoisuus, varallisuuserot, köyhyys ja näköalattomuus sekä valtioiden kyvyttömyys tarjota kansalaisilleen edes kohtuullisen tason yhteiskunnallista turvaverkkoa ovat kaikki syitä, jotka edesauttavat huumebisneksen kaltaisen ilmiön kukoistamista. Korruptio ja rankaisemattomuuden kulttuuri taas helpottavat ilmiön syventymistä. Kun valtioon suhtaudutaan epäluuloisesti, on ratkaisujen usein löydyttävä yksilön näkökulmasta laillisten keinojen ulkopuolelta. Kun monenlaisia toimia ongelmien pienentämiseksi on yritetty, jääkin nähtäväksi, pystyvätkö maat suurempiin rakenteellisiin uudistuksiin. Monissa alueen maissa on kuluvana vuonna vaalit, joten nähtäväksi jää, pystyvätkö uudet hallitsijat ratkomaan näitä ongelmia lähitulevaisuudessa.