Tervetuloa kylmän sodan aikaiseen Suomeen, jossa KGB-agentit lounastavat suomalaispoliitikkojen kanssa ja sosialistinen nuoriso herättää mielenkiintoa kansainvälisesti. Suomalaisia sotavankeja värvätään suoraan neuvostovankiloista vakoilijoiksi. Ministerinimitykset, taloudelliset ja sotilaalliset liittoumat sekä Suojelupoliisi ovat Neuvostoliiton vaikutusyritysten alaisia – monet menestyksekkäästi itänaapurin näkökulmasta.

Jukka Seppisen teos Suomi vakoilun maailmassa 1945-2018 ei ole aivan nimensä mukainen, sillä se keskittyy ennen kaikkea Suomeen neuvostovakoilun kohteena. Tätä historiaa avataan erittäin yksityiskohtaisesti, henkilöhistorioita ja järjestöjä esittelemällä. Seppinen tuo kirjaan muistelmiaan sekä havaintojaan Neuvostoliiton ja Suomen suhteista ajaltaan ulkoministeriössä, jossa hän toimi aina 1980-luvun lopulle asti.

Kirja piirtää kuvan Suomesta Neuvostoliiton tiedustelun pelikenttänä. Klikkaa twiitataksesi!

Kirja piirtää ennen kaikkea kuvan Suomesta Neuvostoliiton ja sen siviili- ja sotilastiedustelun pelikenttänä, jonka poliittinen kehitys oli kansainvälisesti katsottuna tärkeässä roolissa. Hän painottaa, että länsimaiden tiedustelutoiminta ja vaikutusyritykset Suomessa olivat minimaalisia verrattuna KGB:hen. Seppisen mukaan Supo oli kylmän sodan aikana ja etenkin 1980-luvulla Seppo Tiitisen aikakaudella vahvasti neuvostovaikutusten alainen.

Kommunistien miehittämä valtiollinen poliisi Valpo muuttui sodanjälkeisessä Suomessa suojelupoliisiksi, joka aloitti toimintansa vuonna 1949. Seppinen painottaa, että Supo oli kommunistien valvomaa edeltäjäjärjestöään neutraalimpi poliittinen toimija.

Sodan jälkeen Suomen talouselämä avautui nopeasti länteen, ja vienti ja työllisyys elpyivät nopeasti sotaa edeltäneelle tasolle. YYA-sopimus vuodelta 1948 sisälsi sotilaallisia velvoitteita, jotka käytännössä liittivät Suomen osaksi Neuvostoliiton puolustusjärjestelmää.

Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB oli syventänyt läsnäoloaan Suomessa 1970-luvulle tultaessa todella merkittävästi. Neuvostoliitto pyrki rajoittamaan Suomen integroitumista länteen. Seppinen kuvailee kirjassaan, kuinka neuvostotiedustelu pyrki vahvistamaan kommunistien poliittista toimintaa Suomessa ja hankkimaan tiedustelutoiminnallaan poliittista tilannekuvaa esimerkiksi suomalaisten suhtautumisesta kysymykseen Karjalan palauttamisesta.

Suomen kommunistinen puolue toimi toisen maailmansodan loppuun asti maan alla. Vuonna 1944 perustettu Suomen Kansan Demokraattinen Liike oli kahteen otteeseen eduskunnan suurin puolue ja toimi kymmenessä hallituksessa. 1950- ja 60-luvut tarkoittivat Suomen kommunisteille venäläisen kulttuurin ja marxismi-leninismin levittämistä muun muassa ystävyysseurojen ja lehdistön avulla. SKP oli puolestaan koko kylmän sodan ajan Supon Neuvostoliittoa vastaan harjoittaman vakoilun keskiössä.

Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 Neuvostoliiton sisäinen valtapoliittinen tilanne johti siihen, että kansainvälisissä suhteissa vallitsi muutaman vuoden hengähdystauko. Niin kutsuttu Geneven henki avasi tietä myös Suomen kansainvälisen puolueettomuuspoliittisen aseman kehittämiselle. Suomi saavutti Pohjoismaiden Neuvoston täysjäsenyyden sekä YK:n jäsenyyden vuonna 1955. Lisäksi Neuvostoliitto luopui Porkkalan vuokra-alueesta tammikuussa 1956.

Seppinen keskittyy erityisen tarkasti kuvailemaan KGB:n kytkentöjä Suomeen. Kansainvälisessä politiikassa mielellään puolueettomana esiintynyt Suomi oli todellisuudessa myös suomettunut, Neuvostoliittoa ei kritisoitu. Seppinen muistuttaa, että historiallisten kipupisteiden selvittäminen on tärkeää työtä. Siihen lukeutuvat niin tiedustelutoiminta kuin vuoden 1918 tapahtumat.

Asiasisältö on mielenkiintoista, mutta värittynyt kielenkäyttö ja mielipiteelliset kannanotot häiritsevät. Klikkaa twiitataksesi!

Vaikka teoksen asiasisältö on mielenkiintoista, häiritsee lukijaa Seppisen hyvin värittynyt kielenkäyttö ja mielipiteelliset kannanotot, jollaisia odottaisi enemmän omaelämäkerrassa kuin historiatieteellisessä teoksessa. ”KGB-kytkentöihin törmääminen niin Helsingin yliopistossa kuin ulkoministeriössä ja julkisessa hallinnossa ylipäätään on johtanut minut päättäväiseen toimintaan näiden syöpäilmiöiden kitkemiseksi Suomesta”, hän kirjoittaa. Seppinen kuvailee myös “neuvostovastaisuus”-sanan leviämistä sosialististen puoluetoimijoiden ja KGB:n ansiosta suomalaisessa politiikassa.

Kirjailijan ote Suomen ulkopoliittiseen historiaan on vähintäänkin värittynyt, ellei suorastaan ylimielinen. Hän lähteistää useita kohtia kirjastaan omilla muistiinpanoillaan ja julkaisuillaan. Lukijalle ei jää epäselväksi, että Seppiselle ulkoministeriön vaiheet ovat äärimmäisen henkilökohtaisia:

”Mikä viha pursui Blombergista! Tämä sivusta tullut dogmaattinen KGB-verkostoitunut tuhosi urani. Supo piti Blombergiä vaarallisena turvallisuusuhkana. Supo oli kovin oikeassa. Uskomaton tunneviha minua kohtaan näkyi hänestä kilometrien päähän.”

Lukijalle syntyykin moneen otteeseen kuva, että Seppisen historiantutkimukselliset tavoitteet sekoittuvat ajoittain kirjoittajan omiin antipatioihin. Hän kirjoittaa ulkoministeriön työntekijöistä: “On lisäksi tunnistettavissa eräitä jo nuoresta KGB-koulutuksen saaneita, joista tuli suoranaisia KGB-robotteja ja selvästikin sen käskyjen ehdottomia toteuttajia.”

Seppinen nimeää tutkimuksessaan useita tunnettuja suomalaisia poliitikkoja ja mielipidevaikuttajia, kuten entiset ulkoministerit Ahti Karjalaisen ja Paavo Väyrysen, joiden KGB-kontakteista hän kirjoittaa useissa kirjan luvuissa.

Erittäin yksityiskohtaisesti käsitellyn kylmän sodan kauden jälkeen teos hyppää hieman oudosti Yhdysvaltain ja Ranskan tiedustelutoimintaan 2000-luvulta alkaen. Seppinen kertaa Edward Snowdenin tietovuodon ja Ranskaan vuodesta 2015 kohdistuneet terrori-iskut, muttei tarjoile näihin liittyen uutta tietoa. Seppinen palaa vielä lopuksi  käsittelemään Venäjää ja sen uuden ajan tiedustelutoimintaa, nyt Putinin vallan alla. Hyppäyksiä ja kyseisten maiden valintaa tarkemman tarkastelun kohteeksi ei liiemmin perustella.

Vuoden 1990 jälkeisen ajan pintapuolinen käsittely selittyy Seppisen siirtymisellä pois ulkoministeriön aitiopaikalta. Teoksen parhaaksi anniksi jäävä kylmää sotaa käsittelevä aika olisi kannattanut ottaa koko kirjan lähtökohdaksi. Nyt niin pakolaiskriisiä koskevan tiedustelun, Suomeen esitetyn tiedustelulainsäädännön kuin eurooppalaisen tiedusteluyhteistyön käsittelyt jäävät kaikki puutteellisiksi. Esimerkiksi Suomen kansainvälistä tiedusteluyhteistyötä kuvaillessaan Seppinen jättää Bernin klubia seuranneen Counter Terrorism Groupin, 30 Euroopan maan tiedusteluyhteistyöelimen, kokonaan mainitsematta.

Kirja paljastaa loppujen lopuksi hyvin vähän Suomen omasta tiedustelutoiminnasta. Klikkaa twiitataksesi!

Teosta voi suositella ennen kaikkea Neuvostoliiton ulkopolitiikasta sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteista kiinnostuneille, sekä Suomen kylmän sodan aikaisia sisäpoliittisia suhdanteita kertaaville. Kirja paljastaa loppujen lopuksi hyvin vähän Suomen omasta tiedustelutoiminnasta ja raottaa auttavasti neuvostotiedustelun strategioita ja toteutusta. Se tarjoilee silti mielenkiintoisia huomioita ulkoministeriön pitkän linjan virkailijan näkökulmasta.

The Ulkopolitistilta on aiemmin ilmestynyt Jukka Seppisen teoksen Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa 1917-1945 arvostelu, jonka voi lukea täältä.