Helsingin huippukokouksesta ei tullut uutta Jaltaa, jossa Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit sopisivat keskenään Euroopan uudesta turvallisuusjärjestyksestä. Pahimpien pelkojen laantumista kuitenkin varjostaa suurvaltasuhteiden vastakkainasettelu, joka on kiihtynyt presidentti Donald Trumpin valinnan jälkeen. Helsingissä näkyvimmin esillä olivat suurvaltojen väliset ongelmat, ja Suomessa olisikin varauduttava siihen, että suurvaltojen väliseen liennytykseen on vielä matkaa.

Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien Helsingin huippukokouksesta on vierähtänyt kuukausi ja olemme saaneet lukea arvioita tapaamisen seurauksista. Pahimmat pelot uudesta Jaltan konferenssista, jossa Euroopan turvallisuudesta sovittaisiin muiden päiden yli, näyttäisivät helpottaneen. Helsingin huippukokous ei tästä huolimatta ollut täysin ongelmaton. Yhteisymmärryksen löytymisen sijaan presidentti Trumpin ja presidentti Putinin tapaaminen oli ennen kaikkea suurvaltasuhteiden ongelmien huipentuma. Mitä johtopäätöksiä Suomen olisi tehtävä huippukokouksen pohjalta?

Ensinnäkin, Helsingissä tiivistyi 2000-luvun loppupuolelta lähtien oirehtinut Yhdysvaltain ulkopolitiikan Venäjän kokoinen ongelma, joka on kiteytynyt johdonmukaisen strategian puutteeseen. Kun Yhdysvaltain ulkopolitiikan päähuomion kohteena on jo vuosia ollut Kiina ja Lähi-itä, Venäjän luomat uudet haasteet ovat jääneet huomiotta. Venäjällä tilanne on ollut päinvastainen, sillä Yhdysvaltain vaikutusvallan haastaminen on ollut keskeinen ulkopoliittisen toiminnan lähtökohta jo vuosia.

Trumpin valinnan taustalla muhiva kriisi on kiihdyttänyt Yhdysvaltain Venäjä-ongelmaa. Yhdysvaltain nykyinen hallinto on pyrkinyt tietoisesti vastaamaan Venäjän muodostamaan haasteeseen, mutta hylkimällä Yhdysvaltain liittolaisia ja myötäilemällä Venäjää Trump on tehnyt pitkäjänteisen ulkopoliittisen strategian luomisesta entisestä vaikeampaa.

Toiseksi, huippukokous osoitti käytännön kautta Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaalien trauman. Venäjä on tulenarka teema sekä maan poliitikoille, että kansalaisille. Trumpin Yhdysvallat harjoittaa paraikaa kahden rattaan Venäjä-politiikkaa, jossa hallinto ja presidentti puhuvat eri kieltä. Pahimmillaan kyseinen epäjohdonmukaisuus yhdistettynä Trumpin vaalikampanjan Venäjä-sotkuihin sitoo ja jopa lamaannuttaa Yhdysvaltain ulkopolitiikan kahdeksaksi vuodeksi. Tämä luonnollisesti avaa kansainvälisen politiikan kentällä pelitilaa niille, joilla strategia on selvä.

Kolmanneksi, vaikka Venäjän ja Yhdysvaltain vuoropuhelun käynnistyminen oli toivottava saavutus, huippukokouksessa kirkastui, miksi suurvaltasuhteissa ei tulisi välttämättä odottaa liennytystä vielä lähitulevaisuudessa. Nykypäivän suurvaltasuhteiden yhdeksi kesto-ongelmaksi on muodostunut voimapolitiikka ja suvereniteetin loukkausten yleistyminen. Varovaisista odotuksista huolimatta Trump ei tuominnut Venäjän sekaantumista Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin, Venäjän harjoittamia sotatoimia Ukrainassa tai Krimin laitonta kansanäänestystä Helsingin huippukokouksen päätteeksi järjestetyssä pressitilaisuudessa. Niin kauan kun Venäjä katsoo hyötyvänsä länsimaiden haastamisesta eikä sen aggressiiviselle toiminnalle aseteta rajoja, Venäjälle tuskin syntyy tarvetta pyrkiä aitoon arvopohjaiseen taikka yhteisiin intresseihin nojaavaan yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa.

Neljänneksi, huippukokous osoitti, miten Euroopan turvallisuus kytkeytyy olennaisesti Yhdysvaltain ja Venäjän suhteeseen. Yhtäällä olisi tärkeää, että suurvallat löytäisivät jonkinlaisen yhteisymmärryksen keskinäisistä suhteistaan kansainvälisiä sääntöjä ja monenkeskisyyttä kunnioittaen. Samanaikaisesti on kuitenkin selvää, että muutamat yksittäiset toimijat voivat vavisuttaa kokonaisuutta toisten kustannuksella.

Luoviminen tällaisessa kansainvälisen politiikan todellisuudessa edellyttää Suomelta huolellista jakkaraperformanssia. Huonoimmassa tapauksessa suurvaltasuhteiden vastakkainasettelu kiihtyy, jolloin sääntöperäisyyden merkitys diplomatiassa heikkenee entisestään. Tällöin hybridivaikuttaminen ja voimakeinot muodostavat jatkuvan ongelman, johon Suomen olisi kiinnitettävä ulkopoliittisia resurssejaan pitkäksi aikaa. Parhaimmillaan Suomi kuitenkin kykenee löytämään oma-aloitteisesti keinoja tuoda suurvaltasuhteisiin ja kansainväliseen politiikkaan positiivisia avauksia, jotka vuorostaan tuovat kansainvälisen politiikan osapuolia yhteen.

Huippukokous oli Suomelle isäntämaan roolissa kiitettävä suoritus, joka samalla noudatteli uskollisesti ulkopoliittisen johdon pitkäjänteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia tavoitteita. Kolikon kääntöpuolella on kuitenkin epävarmuus, jota parhaiten kuvaa se, miten nimettömäksi jäänyt amerikkalaissenaattori oli todennut presidentti Niinistölle transatlanttisten toiveiden lepäävän suomalaispresidentin hartioilla.