Rajamuutokset Tyynenmeren sodan jälkeen. Nykyiset rajat on merkitty mustalla viivalla, sotaa edeltäneet rajat värein. Kuva: Wikimedia Commons.

Maailman kuivin paikka, olosuhteiltaan äärimmäinen Atacaman aavikko Etelä-Amerikassa Tyynenmeren rannikolla toimii pelilautana eräälle nykyajan pisimpään jatkuneista rajakiistoista. Tällä hetkellä aavikko kuuluu kokonaisuudessaan Chilelle, joka miehitti alueen vuosina 1879–1883 käydyn Tyynenmeren sodan jälkeen. Vaikka hieman Islantia suurempi Atacama on pääosin asuinkelvotonta hiekkaerämaata, se on ollut kolmen valtion kiistelyn kohteena kohta 200 vuotta. Miksi ja kenen aloitteesta kiista on vuonna 2018 päätynyt Haagin tuomioistuimeen?

Luonnonvaroiltaan runsaan Atacaman aavikon pitkäaikainen geopoliittinen kiista tuli jälleen ajankohtaiseksi vuonna 2013, kun Bolivia vei presidentti Evo Moralesin johdolla asian Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen. Tavoitteena oli saada Chile samaan neuvottelupöytään keskustelemaan sopimuksesta, joka lopettaisi Bolivian eristämisen sisämaavaltioksi. Haagin tuomioistuin otti asian käsittelyyn vuonna 2015, ja valtioiden edustajien suulliset kuulemiset käytiin maaliskuussa 2018. Tuomioistuimen on tarkoitus vastata vielä tänä vuonna siihen, onko Chilen neuvoteltava Bolivian kanssa uudesta sopimuksesta.

Rajakiistan pitkä historia

Läntisen Etelä-Amerikan naapurivaltiot Chile, Peru ja Bolivia itsenäistyivät Espanjan siirtomaavallasta 1810–20-luvuilla. Juuri itsenäistyneet valtiot päättivät sopia rajoistaan uti possidetis juris -periaatteen mukaan, toisin sanoen rajat olisi vedettävä vanhojen siirtomaa-aikaisten rajojen mukaan. Ongelmaksi muodostui Espanjan epämääräisesti määritellyt hallintoalueet varsinkin harvaan asutuilla ja asumattomilla alueilla kuten Atacamassa.

Vuonna 1842 Peru löysi rannikoltaan Atacamasta runsaasti kerrostunutta linnun ulostetta eli guanoa, josta valmistetaan muun muassa lannoitteita ja ruutia. Esiintymät saivat  myös Chilen viimein kiinnostumaan pohjoisrajastaan, joka oli jäänyt määrittelemättä maan vuoden 1833 perustuslaissa. Chile lähetti Atacamaan tutkimusryhmän kartoittamaan alueen luonnonvaroja. Se julisti lopulta pohjoisrajansa kulkevan 23. leveyspiiriä pitkin Mejillonesin rannikkokaupungissa ja kaiken rajan eteläpuolelta löytyvän guanon kuuluvan Chilelle. Ongelmallista oli, että Bolivia oli jo aiemmin julistanut oman rajansa kulkevan 26. leveyspiirillä, huomattavasti etelämpänä kuin Chilen uusi pohjoisraja. Chile miehitti Mejillonesin vuonna 1847, ja kiista jäi kytemään lähes 20 vuodeksi.

Vuonna 1866 valtiot saivat solmituksi rajasopimuksen, jossa maiden välinen raja määriteltiin kulkemaan 24. leveyspiiriä pitkin. Sopimuksessa 23. ja 25. leveyspiirin välisestä alueesta tehtiin “yhteisen edun alue”, jonka luonnonvarojen myynnistä saatavat verotulot jaettaisiin tasan valtioiden kesken.

Jatkuvat sopimuskiistat johtivat uusiin neuvotteluihin. Vuonna 1874 solmittu Sucren sopimus korvasi vuoden 1866 rajasopimuksen. Se oli Bolivialle suotuisampi, sillä Chile luopui oikeudestaan yhteisen edun alueen kaivannaisiin guanoa lukuun ottamatta ja raja sementointiin uudestaan 24. leveyspiirille. Chile sai Bolivialta vakuutuksen, että sen taloudellisiin intresseihin ja vientituotteisiin ei kohdistuisi seuraavaan 25 vuoteen veronkorotuksia, mikä paljastui myöhemmin Bolivian kannalta kohtalokkaaksi pykäläksi.

Sopimuksen solmimisen aikaan Bolivia neuvotteli chileläisen Antofagastan nitraatti- ja rautatieyhtiön (Compañía de Salitres y Ferrocarril de Antofagasta) kanssa yhtiön toimiluvasta Boliviassa. Sopimus sisälsi 10 centavon veron jokaista sataa nitraattikiloa kohden, joka oli hieman suurempi vero kuin Sucren sopimuksessa oli sovittu. Tämä vero muodostui ongelmaksi, sillä se yksiselitteisesti rikkoi sopimusta, mikä lopulta käynnisti Chilen ja puolustusliitossa olleiden Perun ja Bolivian välisen Tyynenmeren sodan. Sota kesti aina vuoteen 1883 saakka, jolloin Chile ja Peru solmivat Ancónin rauhansopimuksen, jossa Peru antautui Chilelle ehdoitta.

Chilen voitto Perusta ja Boliviasta muutti Etelä-Amerikan länsirannikon geopoliittista tilannetta pysyvästi. Chile otti hallintaansa rannikon aina perulaiseen Arican kaupunkiin saakka ja sulki Bolivian sisämaavaltioksi. Chilen ja Bolivian väliset suhteet ovat olleet siitä lähtien ikiroudassa, eikä naapurivaltioilla ole edustustoja toistensa pääkaupungeissa. Tyynenmeren sodan jälkimainingeissa vuonna 1904 tehty rauhansopimus takaa kyllä Bolivialle pääsyn ja rautatieyhteyden Pohjois-Chilen satamiin, mikä on Bolivian viennin ja tuonnin elinehto. Maiden välejä hiertävät kuitenkin myös Atacaman laajat luonnonvarat, joista köyhä ja taloudeltaan melko yksipuolinen Bolivia on jäänyt paitsi. Samaan aikaan Chile on perustanut talouskasvunsa juuri kaivosteollisuuden varaan ja kaivanut Atacamasta aluksi lannoitteena ja räjähteissä käytettyjä nitraattia ja guanoa ja myöhemmin kuparia ja litiumia.

Chilen voitto Perusta ja Boliviasta Tyynenmeren sodassa muutti Etelä-Amerikan länsirannikon geopoliittista tilannetta pysyvästi.

Klikkaa twiitataksesi.

Bolivian pyrkimykset avata väylä Tyynellemerelle kariutuivat Chilen ja Perun väliseen rajasopimukseen vuonna 1929. Chile ja Peru sopivat kahden kiistanalaisen provinssin jaosta, joista eteläisempi Arica jäi Chilelle ja pohjoisempi Tacna pysyi Perulla. Valtiot päättivät myös, että provinssien aluetta ei saisi luovuttaa kolmannelle osapuolelle ilman toisen hyväksyntää. Ennen sopimuksen solmimista Bolivia yritti käyttää avointa tilannetta hyväkseen, ja se painosti Perua sopimaan Tacnaa ja Aricaa koskevan kiistan luovuttamalla alueen Bolivian hallintaan. Peru kuitenkin kieltäytyi ehdotuksesta ja ilmoitti, ettei se koskaan harkitsisi alueiden luovutusta Bolivialle. Kansainliittokaan ei tapojensa mukaisesti saanut neuvoteltua ratkaisua konfliktiin 1920-luvulla.

Pystyykö Haag ratkaisemaan kiistan?

Chilen ja Bolivian köydenveto rajasta jatkui myös seuraavina vuosikymmeninä, mutta mitään konkreettista muutosta ei saatu aikaan enää viime vuosituhannen puolella. Vuonna 2000 valtiot käynnistivät neuvottelut bolivialaisen maakaasun viennistä kaasuputkea pitkin Chilen kautta Tyynenmeren rannikolle. Kuusi vuotta myöhemmin vasemmistopresidentit Evo Morales ja Michelle Bachelet sopivat kolmentoista kohdan ohjelmasta maiden suhteiden normalisoimiseksi. Ohjelman kuudes kohta koski Bolivian pääsyä Tyynellemerelle. Neuvottelut ohjelman ehdoista kuitenkin keskeytyivät vuonna 2010, kun Chile lopetti ne oikeistopresidentti Sebastián Piñeran presidenttikauden alussa. Siitä lähtien neuvottelut olivat pysähdyksissä, kunnes vuonna 2013 Bolivia otti järeämmät keinot käyttöönsä.

Bolivia vei vuosikymmeniä kestäneen rajakiistan Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen ja vaatii Chileä aloittamaan neuvottelut Bolivian suvereenista pääsystä merelle. Käytännössä tämä tarkoittaisi alueluovutusta. Bolivian ehdotus uusista rajoista palauttaisi sille Tyynenmeren sotaa edeltävät rajat. Tämä tarkoittaisi sitä, että Bolivian merikäytävän pohjoispuolelle jäävä osa irtoaisi muusta Chilen valtion alueesta. Ehdotuksella Bolivia sekä yrittää vedota sen historiallisten rajojen palauttamiseen että kiertää Chilen ja Perun välistä sopimusta, joka kieltää entisten Peruun kuuluneiden alueiden luovuttamisen kolmannelle valtiolle. Ehdotusta tuskin pystyy hyväksymään kukaan muu kuin Bolivia, sillä Chilen alueen kahtiajako loisi yhden ongelman lisää ja syventäisi siten maiden välirikkoa entisestään. Maaliskuussa 2018 käydyissä viimeisissä suullisissa kuulemisissa Haagissa Chilen edustajat kieltäytyivät kaikista Bolivian vaatimuksista. Tällä hetkellä ei näytä siltä, että rajakiistaan olisi vieläkään tulossa ratkaisua.

Joidenkin arvioiden mukaan tunnelin päässä saattaa kuitenkin olla valoa. Bolivian maakaasuvarannot saattavat houkutella Chilen neuvottelupöytään uudestaan. Maakaasu on Bolivian tärkein vientituote, joka kattaa 27 % maan vientituloista, mutta sen tärkeimmät kauppakumppanit Argentiina ja Brasilia ovat tekemässä tulevan vuosikymmenen aikana suuria investointeja omaan maakaasutuotantoonsa. Bolivia joutuu siis etsimään uusia kauppakumppaneita, ja yksi potentiaalisimmista vaihtoehdoista olisi sitä huomattavasti varakkaampi naapurimaa Chile, jonka kansantalous on yli seitsenkertainen Boliviaan verrattuna. Latinalaisen Amerikan köyhimpiin maihin kuuluvalle Bolivialle maakaasun vienti takaa tämänhetkisen nopean talouskasvun. Chile taas on Bolivialle otollinen markkina, sillä maa joutuu ostamaan kaiken maakaasunsa ulkomailta. Tähän mennessä Bolivia ei ole rajakiistan vuoksi suostunut myymään maakaasua Chileen lainkaan, ja Bolivian viennistä vain 1,4 % suuntautuu länsinaapuriin. Maakaasu saattaa siis olla ratkaiseva tekijä, mikäli Haagin tuomioistuin pakottaa Chilen neuvottelemaan Bolivian kanssa.

Maakaasu saattaa olla ratkaiseva tekijä, mikäli Haagin tuomioistuin pakottaa Chilen neuvottelemaan Bolivian kanssa.

Klikkaa twiitataksesi.

Evo Morales takertuu valtaan

Uusimpana särönä valtioiden suhteissa on Silalajokea koskeva kiista, jonka Bolivia on myös vienyt Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen ja vaatinut Chileltä korvauksia joen käytöstä. Bolivian korvausvaatimuksella on seurauksia myös rajakiistalle, sillä Chile keskeytti maiden yhteisen rajakomitean kokouksen sen jälkeen, kun presidentti Morales esitti vaatimuksensa. Chilen mukaan rajakomitean toiminta ei ole mahdollista nykyisessä poliittisessa ilmastossa ja Bolivian vaatimukset Silalajoen tapauksessa ovat ”hyvin outoja ja epäjohdonmukaisia”. Bolivia kommentoi kokouksen peruuttamista hyökkäykseksi Moralesin persoonaa kohtaan.

Evo Moralesin persoonaa ei voi sivuuttaa Bolivian politiikkaa tarkasteltaessa. Maan ensimmäinen alkuperäiskansaan kuuluva presidentti aloitti ensimmäisen viisivuotiskautensa vuonna 2006. Hän on asettumassa ehdolle jo neljännelle kaudelleen vuoden 2019 vaaleissa siitä huolimatta, että Bolivian vuoden 2009 perustuslaki rajoittaa presidenttikaudet kahteen. Boliviassa järjestettiin kansanäänestys vuonna 2016 siitä, saisiko Morales hakea vielä neljännelle kaudelle. 51 % äänestäjistä oli ehdotusta vastaan, mutta Morales haki luvan perustuslakituomioistuimelta uudelle ehdokkuudelleen vuoden 2019 vaaleissa.

Moralesin hallintokausi on ollut hänen persoonansa tavoin kaksijakoinen. Talous on kasvanut tasaisesti noin 5 % vuodessa, köyhyys ja taloudellinen epätasa-arvo ovat vähentyneet sekä alkuperäisasukkaiden oikeuksia on parannettu. Samalla Moralesin johtama sosialistihallinto on ajautunut yhä kasvavaan autoritarismiin ja korruptioon. Viime presidentinvaaleissa hän keräsi vielä ylivoimaiset 61 % äänistä, nyt kansa protestoi kaduilla Moralesin ehdokkuutta vastaan. Moralesin opportunistinen ja populistinen ulkopolitiikka muun muassa Chile-suhteissa on nähty varsinkin ulkomailla yrityksenä kerätä lisää kannatusta kotimaassa. Moralesin läheiset suhteet muihin Latinalaisen Amerikan sosialistijohtajiin, kuten Nicaraguan Daniel Ortegaan ja Venezuelan Nicolás Maduroon, ovat eristäneet Boliviaa entisestään muusta maailmasta. Huhtikuussa kuusi Latinalaisen Amerikan valtiota erosi Etelä-Amerikan valtioiden unioni UNASURista Bolivian puheenjohtajakauden aluksi.

Moralesin hallintokausi on ollut hänen persoonansa tavoin kaksijakoinen.

Klikkaa twiitataksesi.

Rajojen siirto epätodennäköistä

Aluemuutosten on vaikea nähdä toteutuvan, vaikka maat saataisiinkin neuvottelupöydän ääreen. Bolivia pitää pääsyä Tyynellemerelle vielä 130 vuoden sisämaasaarron jälkeenkin kansallisena elinehtona eikä aio antaa periksi vaatimuksistaan. Chile on vuoden 2010 jälkeen kaivautunut yhä syvemmälle poteroonsa, eikä ehdoton kieltäytyminen neuvotteluista anna vaikutelmaa kannan muuttumisesta tulevinakaan vuosina. Presidentti Sebastián Piñeran toinen nelivuotiskausi alkoi viime maaliskuussa, ja ainakaan hänen hallintokautenaan tilanteessa ei nähtäne muutoksia, kun otetaan huomioon Piñeran ensimmäisen kauden penseä suhtautuminen Bolivian neuvottelupyrkimyksiin.

Chile on toistuvasti argumentoinut, että Bolivialla on jo pääsy Chilen satamiin Aricassa ja Antofagastassa eivätkä Bolivian vaatimukset ole siten perusteltuja. Bolivialla on omat tullivirkailijansa näissä satamissa, ja se voi itse määrittää tuontitullit Boliviaan saapuvalle rahdille. Lisäksi Chile tarjoaa Bolivian tuontitavaroille 365 päivän ja vientituotteille 60 päivän ilmaisen varastoinnin satamissaan. Bolivialaiset yritykset vastaavat jo 80 %:sta Arican sataman kautta kulkevasta rahdista, kun chileläisten yritysten osuus on vain 17 %. Tästä huolimatta Bolivia vaatii edelleen suvereenia meriyhteyttä.

Herää kysymys, kuinka kauan sodan jälkeen menetettyjen alueiden palautusta voidaan vielä vaatia. Chilen ja Bolivian rajasopimus on jo 114 vuotta vanha. Bolivian halu saada aikaan aluemuutoksia on toki maantieteellisistä ja taloudellisista syistä ymmärrettävä, mutta niin on myös Chilen alueellisen koskemattomuuden pyrkimys sekä halu pitää kiinni kaivosteollisuudelleen ja talouskasvulleen tärkeästä alueesta. Bolivian vaatimukset rajojen palauttamisesta kuulostavat kaiulta menneestä maailmasta, halvalta populismilta ja suorastaan mahdottomalta ajatukselta 2010-luvulla. On vaikea nähdä rajamuutosten toteutuvan Haagissa, kun vuosikymmeniä kestäneet neuvottelut eivät ole tuoneet minkäänlaisia tuloksia.

Bolivian vaatimukset rajojen palauttamisesta kuulostavat kaiulta menneestä maailmasta.

Klikkaa twiitataksesi.