Dar es Salaamin satama Tansaniassa. Afrikan kehityspankin High 5 -kärkiteemat ovat: Afrikan sähköistämisen, teollistamisen, ruokaturvan ja sisäisen integraation lisääminen talouskasvun takaamiseksi. Afrikan Kuva: Rob Beechey / World Bank

Laura Sundblad toimii rahoituksen ohjelmapäällikkönä kansainvälisessä aurinkoenergiayritysten etujärjestössä GOGLAssa. Hän on työskennellyt sähköistämisen, rahoituksen, ja kehitysyhteistyön solmukohdassa neljä viime vuotta. Aikaisempaa kokemusta Lauralla on muun muassa Suomen YK-edustustosta ja YK:n kehitysohjelmasta. Laura on valmistunut julkisen hallinnon maisteriksi Columbian yliopistosta ja opiskellut kansainvälisiä suhteita St. Andrewsin yliopistossa. Tässä tekstissä esitetyt mielipiteet ovat Lauran omia eivätkä edusta GOGLAn kantaa.

Puhe investoinneista on noussut kehitysyhteistyön keskiöön niin maailmalla kuin myös Suomessa. Pasi Nokelaisen ja Esa Salmisen ”Afrikan valloittajat: Yrittäjiä mahdollisuuksien mantereella” tarjoaa katsauksen Afrikan nouseviin markkinoihin suomalaisten yrittäjien näkökulmasta ja ottaa pehmeästi kantaa yksityisen sektorin rooliin Afrikan kehityksen tukemisessa.  

Afrikan taloudellinen kehitys ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat olleet esillä tiuhaan viime kuukausien aikana. Sekä EU että yksittäiset jäsenvaltiot pyrkivät luomaan uudenlaista lähestymistapaa Afrikkaan siirtyen kehitysyhteistyöstä kaupallisiin suhteisiin – ainakin nimellisesti. EU:n komission väistyvä presidentti Jean-Claude Juncker vahvisti viimeisessä puheessaan EU:n ja Afrikan suhteiden siirtymisen pois avunantaja-vastaanottaja-dynamiikasta kohti taloudellista kumppanuutta. Angela Merkel keskittyi kesän Afrikan-vierailuillaan kauppasuhteisiin sekä taloudelliseen kehitykseen ja lanseerasi viime vuonna G20-puheenjohtajakaudellaan uuden Compact with Africa -hankkeen. Hankkeen päämääränä on houkutella lisää yksityistä pääomaa Afrikkaan. Theresa May puolestaan julisti Kapkaupungissa elokuussa haluavansa Iso-Britannian olevan suurin Afrikkaan sijoittava G7-valtio vuoteen 2022 mennessä. Emmanuel Macron kertoi toukokuussa uudesta apupaketista afrikkalaisille start up -yrityksille.

Tämä talouskeskeinen retoriikka ei ole täysin uutta. Esimerkiksi Britannian pääministerinä ollessaan Tony Blair ja johtavista teollisuusmaista koostuva G8 julisti uusia Afrikka-kumppanuuksia jo vuonna 2002, mutta useat globaalit tekijät vaikuttavat ilmiön esiintuloon juuri nyt. Taustalla ovat pyrkimykset muuttoliikkeen hillitsemiseksi, EU:n oman globaalin aseman epävarmuus, Kiinan alati kasvava rooli Afrikassa ja EU:n tarve uusien vientimarkkinoiden löytämiselle perinteisten kauppakumppaneiden jatkaessa ailahteluaan esimerkiksi presidentti Trumpin kauppapolitiikan vuoksi.  

Samat teemat näkyvät myös Suomen kauppa- ja kehityspolitiikassa: Timo Soini kommentoi Afrikan markkinoiden tarjoamia mahdollisuuksia suurlähettiläspäivillä Helsingissä elokuussa ja kutsui Afrikkaa Suomen lähinaapuriksi ja kasvumarkkinaksi. Samalla Suomen kehitysyhteistyö on muuttunut viime vuosina merkittävästi, ja vuodesta 2016 kehitysmäärärahoiksi on laskettu myös kehityspoliittisia finanssisijoituksia eli lainamuotoista tukea. Nykyinen hallitusohjelma ja kehityspoliittinen selonteko nostavat yksityisen sektorin kehityksen tukemisen keskeiseksi osaksi kehitysyhteistyötä.

Ulkoministeriön viestintäsuunnittelija ja Kehitys-lehden päätoimittaja Pasi Nokelaisen ja toimittaja ja kirjailija Esa Salmisen tuore teos “Afrikan valloittajat: Yrittäjiä mahdollisuuksien mantereella” avaa näkökulman siihen, miten nämä globaalit trendit ja Suomen kehityspolitiikan muutokset peilautuvat Afrikan markkinoilla toimiviin suomalaisiin pieniin ja keskisuuriin yrityksiin sekä rahoittajiin.  

Ennakkoluulojen purkamista ja mahdollisuuksien korostamista

Nokelaisen ja Salmisen mukaan kirjalla on kaksi pyrkimystä: havahduttaa suomalaista yritysmaailmaa Afrikan tarjoamiin mahdollisuuksiin ja ottaa kantaa kehitysavun ja yksityisen sektorin rooliin Afrikan kehityksen tukemisessa. Ensimmäisessä pyrkimyksessä kirjoittajat onnistuvat paremmin kuin jälkimmäisessä. Kirjassa esitellyt 15 suomalaista toimivat useilla eri aloilla maataloudesta rahoituspalveluihin, mutta laajasta skaalasta huolimatta he ovat tavalla tai toisella mukana Saharan eteläpuolisen Afrikan megatrendeissä, kuten digitalisaatiossa, keskiluokkaistumisessa ja entistä laajemmissa tuotantoketjuissa.

Digitalisaatio näkyy esimerkiksi kirjan kahdessa Nigeriaan sijoittuvassa firmassa: Tramigo tarjoaa seurantalaitteita ja Ferratum mobiilipohjaisia pienlainoja. Keskiluokkaistuminen näkyy yritysten asiakaskunnissa, mistä esimerkki on Etiopian markkinoilla toimiva Sini Furniture, joka myy skandinaavistyylisiä, Etiopiassa valmistettuja huonekaluja kasvavalle keskiluokalle. Sujuvampien kansainvälisten tuotantoketjujen kehitys taas on olennaista, jotta vähiten kehittyneet maat pääsevät hyödyntämään niitä tukevia kauppasopimuksia. Esimerkiksi EU:n Everything But Arms -sopimus antaa tullivapaan pääsyn vähiten kehittyneiden markkinoiden tuotteille, vaikka käytännössä pääsy EU:n markkinoille on haastavaa esimerkiksi tiukkojen laatu- ja sertifiointivaatimusten takia. Kirjassa esitelty Perunamestarit Oy:n toimitusjohtaja avaa, miten tämä näkyy käytännössä ja kuinka ensimmäiset sertifioidut tansanialaiset luomuavokadot saatiin lopulta Euroopan markkinoille. Markkinoiden laajentuminen ja sertifiointi olivat omiaan parantamaan viljelijöiden avokadoista saamaa katetta.

Kirjan vahvuus onkin laajojen, abstraktien konseptien avaaminen suurelle yleisölle käytännönläheisten kertomusten kautta. Afrikan talouskasvun koviin lukuihin yhdistetty myönteinen ote on omiaan saamaan paatuneimmakin lukijan innostumaan itäisen ja eteläisen Afrikan mahdollisuuksista. Kirjan yrittäjät korostavat, että Afrikan markkinoilla on kehittyneisiin markkinoihin verrattuna suuremmat haasteet, mutta myös enemmän kasvua, vähemmän kilpailua ja usein kovemmat voittomarginaalit kuin Suomessa tai Euroopassa olisi mahdollista saavuttaa. Tätä näkemystä tukee myös kirjassa haastateltu Maailmanpankin investointiyksikössä IFC:ssä Afrikan investointeja vetänyt Jyrki Koskelo, joka pitää Afrikkaan kohdistuvia riskioletuksia ylimitoitettuina.

Saharan eteläpuolisen Afrikan markkinat esitellään siis houkuttelevina, haastavina ja moninaisina, ja kirjan yrittäjät pyrkivät hälventämään niihin kohdistuvia ennakkoluuloja ja pelkoja. Siksi kirjan kolonialismiin vivahtava nimi ja kansi särähtävät pahasti ja tuntuvat erikoiselta valinnalta kahdelta pitkän linjan kehitysyhteistyöammattilaiselta. Kun kirja tuntuu olevan erityisesti suunnattu niille lukijoille, joilla ei ole ennestään Afrikka- tai kehitysmaatuntemusta, kansi ja nimi tuntuvat vahvistavan vanhanaikaisia näkökulmia – toisin kuin kirjan tarkoitus antaa ymmärtää. Tämä on sääli, sillä useimmilla kirjassa esitellyillä yrittäjillä on vuosien, joillakin vuosikymmenten kokemus mantereella ja pitkäaikaisia siteitä niihin yhteiskuntiin, joissa he toimivat. Talouskasvulukujen lomassa onkin virkistävää lukea yrittäjien kokemuksia siitä, kuinka paljon merkitystä verkostoitumisella, luottamuksella ja ymmärryksellä on ja kuinka afrikkalaiset liikekumppanit, työntekijät ja asiakkaat – eli ihmiset – ovat yrityksen menestyksen avain.

Yksityisen sektorin rooli Suomen kehitysyhteistyössä

Kirjoittajien toinen pyrkimys on ottaa kantaa keskusteluun kehitysavulle ja yritystoiminnalle kuuluvista rooleista Afrikan kehityksen tukena. Tämä pyrkimys jää valitettavasti puolitiehen, sillä se vaatisi onnistuakseen laajempaa lähestymistapaa ja kriittisempää otetta. Kun yritystoiminnan tuki tulee kehitysapubudjetista, herää kaksi tärkeää kysymystä: onko yritystoiminta tosiaan kehitystoimintaa ja mistä jäädään paitsi, kun yksityistä sektoria tuetaan julkisen sektorin tai kansalaisjärjestöjen sijasta. Näiden kysymysten ruodinta jää kirjassa vähäiseksi. Hyvänä kumppanina kirjalle toimiikin Kehityspoliittisen toimikunnan vuosiarvio 2017, joka pureutuu näihin teemoihin syvällisemmin, vaatien päällimmäisenä Suomen kehitysyhteistyövarojen käyttöä yksityisen sektorin tukemiseen siten, että niistä hyötyisivät enemmän köyhimmät ihmiset sekä naiset ja tytöt.   

Ensimmäisessä kysymyksessä kirjan lähtökohta vaikuttaa olevan se, että kaikki kehitysmaissa tapahtuva taloudellinen kehitys on suotavaa. Koska kirjan yritykset edesauttavat taloudellista kehitystä, ne voidaan siten laskea kehitysyhteistyötoimijoiksi. Nokelainen ja Salminen korostavat, että yrittäjät itse näkevät yritystoiminnan nostavan ihmisiä köyhyydestä, ja myös kuvailevat kirjan yrittäjiä “nykyajan kehitysyhteistyöntekijöiksi”. Yleisesti ottaen alat, joilla kirjan yritykset toimivat (maatalous, sähköntuotanto, investointi ja rahoituspalvelut, teollinen tuotanto) ovatkin kaikki oleellisia taloudellisen kehityksen moottoreita. Kirjan esimerkit sopivat hyvin myös Afrikan kehityspankin linjaamiin viiteen High 5 -kärkiteemaan: Afrikan sähköistämisen, teollistamisen, ruokaturvan ja sisäisen integraation eli liikkuvuuden ja infrastruktuurin edistämiseen sekä elämänlaadun parantamiseen. Kirjasta ei kuitenkaan saa näkemystä siihen, missä määrin julkinen tuki ohjaa yrityksiä vastuullisempaan tai vaikuttavampaan liiketoimintaan määrittelemällä esimerkiksi tuen odotettavat kehityskriteerit ja seuraamalla niiden toteutusta.

Toiseksi, vaikka olisikin yhtä mieltä siitä, että suomalaisten pk-yritysten toiminnan tukeminen kehitysmaissa voi olla tuloksellista kehitysyhteistyötä – kuten itse olen – on supistuvien kehitysyhteistyövarojen edessä mietittävä, mistä yksityisen sektorin tukeminen on pois. Yritystoiminnan hartioille kun ei voida laskea kaikkea, mitä Suomen kehityspolitiikan tavoitteiden saavuttamiseen eli köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamiseen ja kestävän kehityksen edistämiseen tarvitaan. Tähän tarvitaan sekä eri keinoja, kuten ihmisoikeuksien puolustamista ja vapaan kansalaisyhteiskunnan ja median tukemista, että tukea myös niille alueille ja sektoreille, joissa yritystoiminta ei ole kannattavaa.

Kehitysyhteistyöllä on kuitenkin ollut vahva rooli kirjan yritysten toiminnan käynnistämisessä.  Monessa tapauksessa yritystoiminta on alkanut maissa, joilla on ollut pitkät kehitysyhteistyösuhteet Suomeen ja osa yrittäjistä on alun perin tullut Afrikkaan kehy-projektien kautta. Muutamassa tapauksessa monenkeskiset kehitysjärjestöt ovat kirjan yrittäjien asiakkaita.

Selkeimmin kehitysyhteistyön vaikutus näkyy kuitenkin taloudellisessa tuessa: yli puolet kirjan yrityksistä on hyötynyt Finnpartnershipin myöntämästä liikekumppanuustuesta eli pienimuotoisesta, yleensä alle sadantuhannen euron avustuksesta. Tukea myönnetään yritystoiminnan alussa kattamaan suunnittelu-, kehitys-, koulutus- ja pilotointivaiheita, ja tuettavan toiminnan on edistettävä Finnpartnershipin määrittelemiä positiivisia kehitysvaikutuksia.

Afrikan osuus viime vuonna myönnetystä liikekumppanuustuesta kasvoi 33 prosentista 44 prosenttiin, ja vähiten kehittyneiden maiden osuus noin kolmannekseen. Vastaavaa tukea olisi vaikea löytää yksityiseltä sektorilta, ja näinkin pienillä summilla voi olla suuri vaikutus yritystoiminnan käynnistämiseen. Kirja olisi kuitenkin hyötynyt Nokelaisen ja Salmisen kehitysosaamisen käyttämisestä Finnpartnershipin tarkempaan analyysiin – miten Finnpartnershipiä voisi edelleen kehittää, miten se voisi toimia tehokkaammin, ja kuinka luotettavina he pitävät Finnpartnershipin itse raportoimia kehitysvaikutuksia.

Lupaava alku – mitä seuraavaksi?

Kaikkiaan Nokelaisen ja Salmisen teos toimii helppotajuisena ja lämpimänä johdantona Saharan eteläpuolisen Afrikan markkinoihin, joskin kriittistä näkökulmaa etsivälle kirja tuottaa pettymyksen. Kirjan yrittäjäkeskeinen lähestymistapa ei mahdollista laajempaa pohdiskelua Suomen kehitysyhteistyön suurista linjoista tai tulevaisuudesta. Ehkä se ei ole tarkoituskaan, mutta selkeämpää olisi ollut keskittyä joko Afrikan eri markkinoilla tapahtuvan yritys- ja sijoitustoiminnan kaupalliseen houkuttelevuuteen tai yksittäisten yritysten tarinoiden kautta paneutua syvällisemmin siihen, kuinka pitkälle taloudelliset ja kehitystavoitteet ovat yhdessä linjassa toistensa kanssa.

On selvää, että Afrikassa väestönkasvu ja keskiluokkaistuminen jatkuvat. Niiden myötä kysyntä palveluista, infrasta sekä hyödykkeistä kasvaa, ja suomalaisille yrityksille ja sijoittajille riittää taatusti suurempi siivu kasvavista markkinoista. Jos ja kun tätä “valloitusta” tuetaan kehitysvaroista, niin kehityspoliittista toimikuntaa lainaten on “tärkeää, että kehityspolitiikan perimmäinen tavoite eli köyhyyden vähentäminen ja ihmisten elämänlaadun parantaminen säilyvät koko ajan kirkkaana mielessä”.