Vieraskynän kirjoittaja Juho Takkunen työskentelee Yle Uutisissa ulkomaantoimittajana. Hän on opiskellut vuoden ajan kansainvälistä politiikkaa Sciences Po Toulousessa ja romaanista filologiaa eli ranskan kieltä ja kulttuuria Jyväskylän yliopistossa. Kesällä 2016 hän seurasi Ranskan kuohuntaa Suomen Pariisin-puolustusasiamiestoimiston suojista.

Keltaliiviliike on monella tapaa uudenlainen yhteiskunnallisen liikehdinnän muoto Ranskassa. Protestien etulinjassa eivät tällä kertaa marssi ammattiliitot, vaan unohdetun Ranskan periferian järjestäytymätön kansanjoukko, jonka tavoitteet eivät ole selkeitä. Liike on uudistanut Ranskan mielenosoituskulttuuria ja ravistellut yhteiskunnan rakenteita.

Ranskalaisen yhteiskunnan liikehdintä on levinnyt viime kuukausina täysimittaiseksi kapinaksi. Kyseessä on globalisaation ja liberaalin politiikan syrjimien ranskalaisten kapina Emmanuel Macronin liberaalia ja rikkaita suosivaksi koettua politiikkaa vastaan, demokraattisemman päätöksenteon puolesta.

Sadat tuhannet ihmiset ovat joka lauantai barrikadeilla yllään keltaiset liivit eli gilets jaunes. Uutiskuviin ovat päätyneet Ranskan pikkukaupunkien liikenneympyrät, joita mielenosoittajat ovat sulkeneet liikenteeltä. Presidentti Emmanuel Macron on saanut kuulla kunniansa raikuvien eronpyyntöjen muodossa ja joutunut tekemään keltaliiviliikkeelle myönnytyksiä.

Ranskalainen yhteiskunta on perinteisesti muuttunut vallankumouksen ja katujen yhteiskunnallisen liikehdinnän kautta, jo vuoden 1789 suuresta vallankumouksesta lähtien. Keltaliiveissä on kuitenkin jotain hyvin poikkeuksellista.

Väkivaltaiset työlakimielenosoitukset

Politiikan tutkija Yves Sintomer vertaa keltaliivien mielenosoitusten mittakaavaa vuoden 1995 suurlakkoihin. Tuolloin kaksi miljoonaa ranskalaista lakkoili ammattiliittojen johdolla kolmen viikon ajan sosiaaliturvan heikennyksiä vastaan. Junat ja metrot eivät kulkeneet, ja yhteiskunta oli käytännössä pysähdyksissä.

Mielekkäin vertailukohta keltaliiviliikkeeseen löytyy kuitenkin lähempää historiasta, vuoden 2016 työlakimielenosoituksista. Kun työlaki päätyi median valokeilaan maaliskuussa 2016, kaduille lähti satoja tuhansia ranskalaisia. Laajoissa katuprotesteissa vastustettiin työministeri Myriam El Khomrin esittelemää lakia, joka muun muassa lisäsi yritysten mahdollisuuksia sopia työehdoista paikallisesti yleissitovien työehtosopimusten sijaan.

Pääministeri Manuel Vallsin johdolla hallitus lopulta hyväksyi lain harvoin käytetyllä poikkeusmenettelyllä, jossa kansanedustajat eivät saaneet äänestää hallituksen lakiesityksestä. Noustuaan valtaan syksyllä 2017 Emmanuel Macron halusi vielä tiukentaa lakia, mikä johti uusiin mutta mittakaavaltaan vuotta 2016 pienempiin protesteihin.

Vaikka Ranskan yhteiskunta on perinteisesti muuttunut katujen liikehdinnän kautta, on keltaliiviliikkeessä jotakin poikkeuksellista. Klikkaa twiitataksesi!

Yhteistä molemmille mielenosoitusliikkeille on ollut alttius väkivaltaan, etenkin Pariisin protesteissa. Vuonna 2016 “rikkojiksi” mediassa nimetyt häiriköt sytyttivät roskakoreja ja heittelivät poliiseja polttopulloilla, ja samat lieveilmiöt ovat toistuneet keltaliiviliikkeen mielenosoitusten yhteydessä. Mukana on ollut niin anarkisteja, äärioikeistolaisia kuin paikallisia pikkurikollisiakin. Uusi ilmiö ovat kuitenkin olleet rikosrekisterittömät ja työssäkäyvät nuoret maakuntien miehet, joita on tuomittu virkavallan vastustamisesta. Poliisi on tarvinnut Champs-Élysées’llä jälleen kyynelkaasua. Pienempi puheenaihe tänä vuonna on ollut poliisin mielenosoittajia kohtaan käyttämä väkivalta, joka nousi kolme vuotta sitten arvostelun kohteeksi.

Vaikea paikka ammattiliitoille

Ranskan viidennen tasavallan, eli nykyisen perustuslain aikana radikaalit ammattiliitot ovat yleensä olleet etulinjassa johtamassa muutosta vaativia kansanjoukkoja. Viime syksynä ammattiliittojen Macron-protestit olivat kuitenkin vaisuja, eivätkä ne saaneet kaduille läheskään yhtä suuria massoja kuin keltaliivimielenosoitukset. Ammattiliittojen on ollut vaikeaa suhtautua keltaliiviliikkeeseen, vaikka vihollinen on yhteinen.

Macronin hallituksen liberaalia politiikkaa vastustavat jyrkimmin samat radikaalit ammattiliitot kuin Hollanden sosialistihallituksen ja työlakiprotestien aikaan: useiden ministerien häirikkönä pitämä teollisuus- ja logistiikkaduunareiden CGT, opetusalan liitto FSU ja esimerkiksi sote- ja media-aloja edustava Solidaires. Solidaires kehottaa jäseniään osoittamaan mieltä suoraan keltaliivien kanssa ja tarjoaa jopa tilojaan heidän käyttöönsä. CGT:n puheenjohtaja Philippe Martinez halusi ensin ottaa etäisyyttä keltaliiviliikkeeseen sen verotusvastaisuuden ja mukaan soluttautuneiden äärioikeistolaisten takia. Joulukuun puolessavälissä keltaliivien “viidennen näytännön” aikana hän kuitenkin käänsi yllättäen kelkkansa ja toivoikin CGT:läisten ja keltaliivien yhdistävän voimansa.

Myös keltaliivit ovat suhtautuneet välillä torjuvasti ammattiliittoihin. Jotkut ovat jopa uhkailleet väkivallalla, jos CGT:n punaliivejä ilmaantuu heidän liikenneympyräprotesteihinsa. Monet keltaliiveistä kokevat epäluuloa poliittisen järjestelmän lisäksi myös perinteikästä ay-liikettä kohtaan, sillä osa katsoo sen suhtautuneen vallanpitäjiin liian myötäsukaisesti. Laajemmaksi syyksi on esitetty esimerkiksi ammattiliittojen heikentynyttä asemaa, sillä ranskalaisten järjestäytymisaste on enää kahdeksan prosenttia, eivätkä kaikki pidä perinteistä lakkoilua nykyaikaisena työtaistelukeinona.

Maaseutukaupungin yksinhuoltajaäiti tyyppiesimerkkinä

Työlaki- ja keltaliivimielenosoitusten keskeinen ero on tapa, jolla liikehdintä sai alkunsa. Työlakimielenosoituksia masinoivat ammattiliitot, mutta liikenneympyröiden valtaussuunnitelmat syntyivät ranskalaisten pikkupaikkakuntien Facebook-ryhmissä. Siinä missä vuosien 2016-17 protestit olivat organisoituja ja tapahtuivat suurissa kaupungeissa, keltaliivit ovat maaseudun ja pikkukaupunkien kapinaa eliittiä vastaan.

Globalisaation häviäjiksi itsensä kokevat keltaliivit haluavat muutosta asemaansa. Klikkaa twiitataksesi!

Sosiologi Benoît Coquardin mukaan keltaliivit olivat varsinkin liikkeen alkuvaiheessa tekemisissä vain oman lähialueensa ihmisten kanssa. Globalisaation häviäjiksi itsensä kokevat maaseudun ja köyhtyvien entisten teollisuuspaikkakuntien pienituloiset ihmiset – petites gens – haluavat muutosta asemaansa ja poliittista vaikutusvaltaa. Syrjäytymisen taustalla on esimerkiksi työelämän muutos, jossa perinteiset vakituiset työsuhteet ovat korvautuneet alihankintafirmojen käytöllä ja pätkätöillä, sekä teollisuuden ja kaivostoiminnan alasajo etenkin Pohjois-Ranskassa. Duunarityöt, kuten monet teollisuusammatit, ovat Ranskassakin tehneet tilaa tietotyölle, palveluille ja kaupallisen alan tehtäville. Näin on käynyt esimerkiksi pohjoisessa Belgian rajalla sijaitsevissa Tourcoingin ja Roubaix’n kaksoiskaupungeissa, joihin tekstiiliteollisuuden alasajo 1970-luvun lopulta lähtien on jättänyt ankean jälkensä. Kaupunkien työttömyysluvut ovat nykyisin Ranskan kärkiluokkaa: 25–31 prosenttia.

Keltaliiviliikkeeseen mukaan lähteneet ihmiset ovat pettyneitä nykyiseen politiikkaan ja valtaeliittiin. Luottamusta politiikkaan on heikentänyt Ranskan politiikan korruptio ja lukuisat skandaalit, kuten kohut entisen pääministerin François Fillonin valtion varojen väärinkäytöstä ja ex-valtiovarainministeri Bernard Cahuzacin rahanpesutapaus. Kyse on myös kyllästymisestä alempaa keskiluokkaa ja pienituloisia kurittavaan veropolitiikkaan, sekä polttoaineiden hintojen nousuun, joka oli mielenosoitusten puhkeamisen välitön syy. Presidentti Emmanuel Macronin politiikassa hiertää lisäksi etenkin päätös korvata rikkaimpien varallisuutta kurittanut solidaarisuusvero kiinteistöverolla.

Toinen mielenosoitusten keskeinen taustasyy on sosiologi Alexis Spiren mukaan liikkuvuudessa. Ranska on yhä maaseutuvaltainen maa, jonka maaseudulla auto on usein välttämätön. Samalla kun kylien pikkuliikkeiden lopettaminen on lisännyt työttömyyttä, se on pakottanut ihmiset asioimaan isoissa automarketeissa. Maaseudulla paikallisjunayhteyksiä on vähennetty. Kun luotijunayhteyksiä Pariisin ja muiden suurkaupunkien välillä on samalla kehitetty, liikkuvuuden eriarvoistuminen on herättänyt vihaa kaupunkilaisia kohtaan. Alueellinen eriarvoisuus on laajemminkin aiheuttanut epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Maaseudun ihmiset kokevat, ettei valtio tee heidän hyväkseen mitään, kun esimerkiksi lääkekorvauksia on Ranskassa pienennetty ja sosiaalipalvelujen aukioloaikoja lyhennetty.

Ihmisten motiivit vallata liikenneympyröitä eivät ole kuitenkaan liittyneet pelkästään tyytymättömyyteen ja poliittisen muutoksen haluun. Ranskalaisten sanomalehtien reportaaseista välittyy viesti, että liikehdintä tarjoaa yhteiskunnan syrjäytyneille mielekästä tekemistä. Mukana on paljon työttömiä ja eläkeläisiä, jotka iloitsevat siitä, että saavat tehdä asioita yhdessä sen sijaan, että katsoisivat kotona televisiota.

Sosiologi Coquardin mukaan keltaliiviliikkeen vetovoima perustuukin juuri yhteisöllisyyden tunteeseen ja mahdollisuuteen olla osana jotain isompaa. Mukana ovat Ranskan periferian, eli maaseudun, pikkukaupunkien, kehyskuntien ja keskikokoisten maaseutukaupunkien duunarit ja keskiluokka. Coquard on havainnut liikkeen yhdistävän eri sukupolvia ja olevan hyvin naisvaltainen: hänen mukaansa keltaliivien yleinen profiili on pikkukaupungissa asuva yksinhuoltajaäiti.

Hallitus on joutunut taipumaan

Laajuutensa, pitkäkestoisuutensa ja maantieteellisen kattavuutensa takia keltaliiviliike on saanut osakseen paljon huomiota. Ranskan poliittinen johto on joutunut antamaan keltaliiviliikkeelle jonkin verran periksi, toisin kuin työlakimielenosoittajille aikoinaan. Presidentti Macron lupasi ensin lykätä ja sitten perua polttoaineen hinnankorotukset, joista koko keltaliiviliike sai alkunsa. 10. joulukuuta Macron piti televisiopuheen, jossa hän ilmoitti vähimmäispalkan korottamisesta sadalla eurolla, vuoden päätteeksi maksettavista bonuksista ja ylityökorvausten verovapaudesta.

Tammikuussa alkoi Macronin jo aiemmin lupaama grand débat national, suuri kansallinen debatti. Paikalliset yhteisöt ja kunnanjohtajat järjestävät joka puolella Ranskaa keskustelutilaisuuksia, joissa ihmiset saavat esittää muutoksia nykypolitiikkaan. Alueelliset kansalaiskomiteat muodostavat käytännön ehdotuksia, jotka Macronin esikunta on luvannut käydä läpi. Dialogi on hallituksen vastaus keltaliivien vaatimukseen siitä, että kansan syvien rivien on päästävä mukaan päätöksentekoon.

Keltaliivien johtajana usein esiintyville rekkamies Éric Drouet’lle ja nettiaktivisti Maxime Nicollelle tämä ei riitä, eivätkä protestit ole lopahtaneet Macronin lupauksiin. Miehet vaativat koko poliittisen järjestelmän muuttamista sellaiseksi, että päätökset tehtäisiin “kansalaisaloitekansanäänestyksissä”. Niissä jokainen Ranskan kansalainen saisi äänensä kuuluviin internetissä toteutettavien mielipidekyselyjen ja aloitteiden kautta. 700 000 allekirjoitusta keränneet aloitteet tulisivat parlamentin käsiteltäviksi, ja kaikki ranskalaiset saisivat äänestää lakiesityksiä. Se, miten kansanäänestyksiin perustuva päätöksenteko käytännössä toimisi, on kuitenkin jäänyt epäselväksi.

Selkeät tavoitteet puuttuvat

Keltaliiviliikkeen keskeisin ongelma tavoitteiden saavuttamisen kannalta on se, ettei liikkeellä ole rakennetta, johtamisjärjestelmää tai yhteisiä tavoitteita. Macronin hallituksen on vaikea neuvotella, kun se ei tiedä, keitä neuvottelupöytään pitäisi kutsua – eikä keltaliiviliike edes halua neuvotella, koska se ei tunnusta Ranskan nykyistä poliittista järjestelmää. Liikkeen keulahahmojen vaatimus kansanäänestyksistä on lisäksi sellainen, ettei sitä voitaisi täysin toteuttaa Ranskan nykyisen perustuslain pohjalta. Perustuslaillisesti kansanäänestykset ovat mahdollisia vain merkittävien poliittisten, sosiaalisten, taloudellisten tai ympäristöä koskevien uudistusten kohdalla.

Keltaliiviliike on jälleen yksi esimerkki mielenosoituksista, joissa ihmiset arvostelevat poliittista eliittiä ja vastustavat parlamentaariseen päätöksentekoon pohjautuvaa poliittista järjestelmää. Valtio-opin tutkija Ivan Krastev nostaa 2010-luvun taitteen Occupy Wall Street -liikkeen ja arabikevään esimerkeiksi protesteista, joihin osallistuvat eivät kuitenkaan tarjoa vaihtoehtoa nykyjärjestelmälle. Keltaliivien kohdalla kyse on hieman samalla tavoin poliittista eliittiä vastustavasta toiminnasta, jossa mielenosoittajat identifioituvat kaduilla muutosta nykymenoon vaativaksi liikkeeksi. Kritiikin kohteena on järjestelmä itse, mutta sitä ei haluta muokata sisältäpäin vaan protestointi on osin itsetarkoituksellista. Samalla mielenosoittajat vaativat presidentti Macronin eroa ja tämän hallinnon suunnittelemien uudistusten perumista.

Tammikuun puolessavälissä julkaistun mielipidekyselyn mukaan keltaliiviliikkeen toiminnan hyväksyntä ranskalaisten keskuudessa on laskenut noin 70 prosentista 56 prosenttiin. Vaikka mielenosoitukset ovat yhä koonneet yhteen tuhansia ihmisiä esimerkiksi lentokoneteollisuus- ja opiskelijakaupunki Toulousessa, osallistujamäärät ovat laskeneet liikkeen alkuvaiheesta marraskuusta selvästi. Taustalla on mahdollisesti kansalaisten väsyminen mielenosoituksiin ja tuntemus siitä, että Macronin hallitus on tullut mielenosoittajia vastaan riittävästi.

Syksyllä 2017 työlainsäädännön vastaiset protestit hiipuivat, kun hallitus ajoi uudistuksensa läpi ja ihmiset alkoivat olla huolissaan toimeentulostaan pitkittyneen lakkoilun seurauksena. On todennäköistä, että keltaliivien liikehdinnälle käy ajan myötä samoin. Liike ei kuitenkaan ole ollut turha, vaikka se ei saisikaan tavoitteitaan läpi. Samalla tapaa kuin vuonna 2016 työlakimielenosoitusten yhteydessä syntynyt Nuit debout -liike ja Lotin departementissa 1950-luvulla veropolitiikkaa vastustanut poujadismi, keltaliiviliike on tuonut esille sellaisia ääniä, joita ei tavallisesti Ranskan yhteiskunnassa juuri kuulla. Katujen vallankumous on ollut näkyvä ja kuuluva, ja poliitikot eivät ole voineet ohittaa liikehdintää olankohautuksella. Samalla keltaliiviliike on pakottanut Pariisin korkeakouluissa koulutetun valtaeliitin pohtimaan toimintatapojaan ja huomaamaan, että Ranska ei tarkoita vain Pariisia, Lyonia ja Bordeaux’ta.