Neuvostoliiton asetarkastajat valvomassa ohjusten tuhoamista Coloradossa vuonna 1989. Kuva: MSGT Jose Lopez Jr.

Yhdysvallat ilmoitti perjantaina vetäytyvänsä INF-sopimuksesta 2. elokuuta 2019. Ilmoitusta edelsi Venäjälle annettu aikaraja taipua USA:n tahtoon ja kariutuneet neuvottelut Genevessä. Ilmoituksen jälkeen Venäjä irtautui myös sopimuksesta ja kertoi aloittavansa aseiden kehittämisen välittömästi.

Joulukuun alussa Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo ilmoitti Yhdysvaltojen aloittavan vetäytymisen keskipitkänmatkan ohjukset kieltävästä INF-sopimuksesta, mikäli Venäjä ei palaa noudattamaan sopimuksen ehtoja 60 päivän sisällä. Yhdysvallat ja Nato ovat epäilleet, että Venäjä rikkoo sopimusta jo 2000-luvun alusta. Epäilyksiä ovat tukeneet Venäjän johdon kannanotot sopimuksesta: presidentti Vladimir Putin ja hänen hallintonsa korkeat edustajat ovat pitäneet sopimusta liian rajoittavana, ja sen allekirjoittamista jopa virheenä.

Putin ja hänen hallintonsa korkeat edustajat ovat pitäneet INF-sopimusta liian rajoittavana

Klikkaa twiitataksesi.

Aiemmin Venäjä kiisti kehittelevänsä uutta ballistista ohjusta, mutta myönsi lopulta, että uusi ohjustyyppi 9M729 on kokeilukäytössä. Venäjän mukaan se ei kuitenkaan riko INF-sopimusta. Venäjä on taas vastavuoroisesti syyttänyt Yhdysvaltoja sopimusrikkomuksesta, koska sen mukaan Itä-Eurooppaan sijoitettu Aegis-ohjuspuolustusjärjestelmiä voitaisiin käyttää myös kiellettyjen ohjusten laukaisuun.

Vaikka INF-sopimuksen piirissä on ollut vain pieni osa kaikista ydinaseista, on sillä ollut suurvaltojen ydinasevarustelua hillitsevä vaikutuksensa.

INF-sopimus käynnisti aseidenriisunnan

Presidentit Reagan ja Gorbatšov allekirjoittivat INF-sopimuksen vuonna 1987. Sopimus kieltää molempia osapuolia kehittämästä, varastoimasta ja käyttämästä maasta laukaistavia konventionaalisia ohjuksia sekä ydinohjuksia, joiden kantama on 500–5500 kilometriä. Sopimus ei siis rajoita lentokoneista tai sukellusveneistä laukaistavia ohjuksia ja sallii maasta laukaistavat lyhyen kantaman taktiset ja pitkän kantaman strategiset ohjukset.

Vaikka ensi näkemältä sopimus vaikuttaa melko vaatimattomalta, sen merkitys kilpavarustelun hillitsijänä ja Euroopan vakauden edistäjänä on huomattavasti sanatarkkaa sisältöä suurempi. Kyseessä oli ensimmäinen kylmän sodan suurvaltojen välillä solmittu ydinaseita rajoittava sopimus, joka loi maaperän myöhemmille merkittäville sopimuksille, kuten START I ja TAE. Lisäksi sopimuksella oli merkittävä rooli kylmän sodan liennyttäjänä, koska sopimus kielsi ohjukset, joilla olisi ollut merkittävä rooli Naton ja Neuvostoliiton välisen konfliktin päänäyttämöllä Euroopassa.

Koska sopimuksen sallimien mannertenvälisten strategisten ohjusten laukaisupaikat ovat olleet erittäin tarkasti vartioituja ja laukaisu voidaan tehdä vain valtionjohdon hyväksynnällä, sopimus pienensi myös todennäköisyyttä sille, että ydinaseita käytettäisiin väärinkäsityksen, terrorismin tai teknisen häiriön vuoksi. Myös riski ydinmateriaalin varastamiseen väheni kun jäljelle jääneet ohjukset keskitettiin harvempiin tukikohtiin.

Ydinaseet Euroopassa tänään

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Varsovan liiton ja Naton ydinaseet on vedetty pois Euroopasta Venäjää, Isoa-Britanniaa ja Ranskaa lukuun ottamatta. Ison-Britannian ydinpelote on keskitetty neljään Vanguard-luokan ydinohjussukellusveneeseen. Jokaiseen niistä mahtuu 16 ballistista ohjusta, jotka ovat MIRV-tyyppisiä, eli jokaisessa ohjuksessa on kolme taistelukärkeä, jotka voidaan laukaista erillisiin kohteisiin. Teoreettisesti jokainen ydinsukellusvene kykenee iskemään samaan aikaan 48 kohteeseen. Ohjusten kantaman arvioidaan olevan kuormasta riippuen 6000–12000 kilometriä. Ison-Britannian oman ilmoituksen mukaan sillä on noin 220 ydinohjusta. Käynnissä on ydinaseohjelman päivittämishanke, mutta sen rahoitus on kuitenkin epävarmalla pohjalla. Brexitin tuoma epävarmuus ei paranna hankkeen onnistumisen todennäköisyyttä.

Ranskalla on käytössään ydinasetriadin kaksi osaa: ilmasta laukaistavat risteilyohjukset ja sukellusveneestä laukaistavat ballistiset ohjukset. Ilmasta laukaistavat ohjukset muodostavat noin viidenneksen Ranskan 300 ohjuksen ydinasearsenaalista. Ohjukset on jaettu kolmen laivueen kesken, joista yksi kuuluu merivoimille. Merivoimien Rafale MF3 -monitoimihävittäjät kykenevät suorittamaan ydinasetehtäviä myös lentotukialukselta. Ilmavoimat käyttävät ydinasetehtäviin Mirage 2000N- ja Rafale F3 -monitoimihävittäjiä. Risteilyohjukset ovat taktisia eli niiden kantama on noin 600 kilometriä.

Ranskan neljä Triomphant-luokan ydinohjussukellusvenettä on varusteltu Ison-Britannian tapaan MIRV-tyyppisillä ballistisilla ohjuksilla. Yhteen sukellusveneeseen mahtuu 16 ohjusta, joissa kussakin voi olla enintään kuusi taistelukärkeä ohjusta kohden. Triomphant-luokan arvellaan palvelevan vuoteen 2035 asti, mutta Ranska on jo ilmoittanut kehittävänsä uutta sukellusveneluokkaa ydinpelotteen ylläpitämiseksi.

Molemmat maat ovat vähentäneet ydinasearsenaaliaan noin puoleen kylmän sodan huippuvuosista. Maiden ydinasedoktriinit ovat myös puhtaan puolustuksellisia eli ydinaseita käytetään ainoastaan, mikäli vastustaja suorittaa ydiniskun. Myös valmiutta on alennettu huomattavasti, eikä ohjuksille ole määritelty maaleja etukäteen kylmän sodan tapaan – ainakaan maiden omien ilmoitusten mukaan. Sukellusveneiden valmiudesta ei ole tarkkoja tietoja, mutta Ranskan ilmavoimilla on jatkuvassa valmiudessa ydinohjuksella varustettuja lentokoneita.

Edellä mainittujen lisäksi Yhdysvallat on varastoinut Belgiaan, Alankomaihin, Saksaan ja Italiaan B-61-ydinpommeja. Pommeja on varastoitu myös Turkin Incirlikin lentotukikohtaan, mutta on epäselvää, onko Yhdysvallat siirtänyt ne pois maiden suhteiden viilennyttyä parin viime vuoden aikana.

Aseiden ylläpitoa on kritisoitu kahdesta syystä. Kansainvälisten sopimusten näkökulmasta pelkkä ydinaseiden varastoiminen maissa, jotka eivät ole ydinaseiden leviämistä rajoittavan NPT-sopimuksen tunnustamia ydinasevaltioita, rikkoo sopimusta. Sotilaallisesta näkökulmasta Yhdysvallat käyttää miljardeja dollareita vuodessa ylläpitääkseen pommeja, joilla ei ole käytännön merkitystä nykyaikaisessa sodankäynnissä. Pommit suunniteltiin pudotettaviksi kylmän sodan aikana Varsovan liiton itäosien eli nykyisten Itä-Euroopan maiden kaupunkeihin. Nykyaikainen ilmauhka ei mahdollista raskaiden pommikoneiden lentämistä strategisesti tärkeiden kohteiden päällä, joten vapaasti putoavat B-61 -pommit ovat käytännössä käyttökelvottomia.

Yhdysvallat käyttää miljardeja dollareita vuodessa ylläpitääkseen pommeja, joilla ei merkitystä nykyaikaisessa sodankäynnissä

Klikkaa twiitataksesi.

2010-luvun alkaessa ydinaseeton Eurooppa näytti jo hetken realistiselta ja jopa presidentti Barack Obama sanoi puheessaan Yhdysvaltojen tavoittelevan ydinaseriisuntaa. Terrorismi ja talouskriisi koettiin ainakin poliittisella tasolla Venäjää suuremmaksi uhkaksi. Lisäksi pitkään jatkunut tiivis yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa vaikutti tuovan riittävän ydinpelotteen Euroopalle. Ilman Ukrainan kriisiä, Krimin valtausta ja Venäjän lisääntynyttä sotilaallista aktiivisuutta ydinaseiden päivittämiseen liittyviä hankkeita olisi ollut erittäin hankalaa perustella Isossa-Britanniassa ja Ranskassa. 

Vuonna 2013 ajatus siitä, että Saksassa edes mietittäisiin ydinpelotteen hankkimista, olisi ollut liian naurettava edes pakinaksi. Viime heinäkuussa tunnettu politiikkatieteiden professori Christian Hacke kirjoitti kolumnin siitä, kuinka presidentti Donald Trumpin valtaantulon myötä Yhdysvaltojen turvatakuut Euroopalle eivät ole enää itsestäänselvyys ja kuinka Euroopan on tosissaan pohdittava oman uskottavan ydinpelotteen hankkimista. Kirjoitus julkaistiin Die Welt -lehden sunnuntaipainoksessa, jonka etusivulla kysyttiin ”Tarvitsemmeko me pommia?”.

Vaikka Euroopassa onkin  kaksi ydinasevaltiota, varsinainen pelote on kuitenkin ollut Yhdysvaltojen varassa. Nykyinen tilanne vaikuttaa kuitenkin siltä, että Yhdysvaltojen valtionjohto tuskin haluaa riskeerata iskujen laajenemista amerikkalaisia vastaan, mikäli Eurooppaan hyökätään. Ison-Britannian ydinaseet ovat Naton komentoketjun alla eli käytössä myös viidennen artiklan tarkoittamaan yhteispuolustukseen. Ranska taas on pitänyt ydinaseensa pelkästään kansallisessa käytössä. Venäjä tuskin haluaa lähteä käyttämään ydinaseita, mutta yksi iso kynnyksen muodostava asejärjestelmä on Euroopan näkökulmasta pahasti halvaantunut, mikäli vaatimuksia aletaan esittää puolin ja toisin.

Yhdysvaltojen motiivi hämärän peitossa

Jo presidentti Barack Obama oli huolissaan Venäjän sopimusrikkomuksista, mutta hän ei missään vaiheessa uhannut irtautua INF-sopimuksesta. Into sopimuksesta irtisanoutumiseen ei myöskään sovi presidentti Trumpin harjoittamaan turvallisuuspolitiikkaan, koska sopimuksen kieltämillä aseilla ei ole juurikaan merkitystä Amerikan mantereen puolustuksessa ihan jo maantieteen vuoksi. Sen sijaan Euroopassa keskipitkänmatkan ohjukset ilman ydinkärkiä olisivat kantamansa puolesta käyttökelpoisia sekä Natolle että Venäjälle. Venäjälle ohjusten merkitys on kuitenkin suurempi. Ne olisivat kustannustehokas tapa aiheuttaa sietämättömiä tappioita sotilas- ja siviilikohteille Länsi-Euroopassa, koska sen muut asejärjestelmät eivät ole vielä samalla tasolla Nato-maiden kanssa.

Hallinnon lähteiden mukaan vaikuttaakin siltä, että ajatus sopimuksesta irtautumisesta on lähtenyt presidentin turvallisuusneuvonantaja John Boltonilta. Ulkoasiainhallinnossa haukkana tunnettu Bolton on vuosikausia vastustanut kaikkia Yhdysvaltoihin kohdistuvia aserajoituksia, ja INF on vain välitavoite strategisten aseiden rajoittamista koskevien sopimusten lopettamiseksi. Tästä kertoo myös se, että Yhdysvallat hylkäsi Geneven neuvotteluissa suoraan Venäjän ehdotukset ohjusjärjestelmän puolueettomista tarkastuksista ja lisäselvityksistä. Yhdysvalloilla ei ollut aikomustakaan suostua mihinkään muuhun kuin Venäjän täydelliseen nöyrtymiseen, jota tuskin tapahtuisi missään olosuhteissa.

Ulkoasiainhallinnossa haukkana tunnettu Bolton on vuosikausia vastustanut kaikkia Yhdysvaltoihin kohdistuvia aserajoituksia

Klikkaa twiitataksesi.

Ulkopolitiikan ja sotilasasiantuntijoiden lisäksi myös valtaosa presidentti Trumpin omasta hallinnosta vastustaa sopimuksesta vetäytymistä. Eri tahot ovat yrittäneet vuosia saada tietoja Venäjän ohjusohjelmasta, ja nyt tarjoutunut tilaisuus päästä tarkastamaan uusi ohjus olisi ollut ensimmäinen suuri edistysaskel neuvotteluissa.

Fanaattiselle aserajoitusten vastustamiselle on vaikeaa löytää mitään järkisyytä, koska nykyisilläkin sopimuksilla Yhdysvallat on kiistattomasti maailman suurin sotilasmahti lähes kaikilla osa-alueilla. Suurimmat puutteet ja kehittämiskohteet Kiinan ja Venäjän uhkaa vastaan löytyvät paljon alemmilta tasoilta kuin mannertenvälisistä ydinohjuksista. Lisäksi rajoitusten poistuminen aiheuttaisi todennäköisesti suurvaltojen kolmikantaisen kilpavarustelun strategisissa aseissa. Varustelun hintalappua olisi varmasti vaikea perustella kansalaisille, sillä puolustusbudjetti on jo nykyisellään massiivinen.

Yhdysvallat on jo vuosia halunnut saada Kiinaa mukaan INF-sopimukseen. Kiinan hyökkäysvoima sen omilla lähialueilla perustuu suurelta osin juuri keskipitkänmatkan ohjuksiin, ja maa on ollut haluton neuvottelemaan asiasta. On mahdollista, että Yhdysvaltojen päätavoite on painostaa Kiina mukaan neuvotteluihin aserajoituksista, mutta Kiinan taloudellisesti ja sotilaallisesti vahva asema vaatisi vahvempia keinoja.

On mahdollista, että Yhdysvaltojen päätavoite on painostaa Kiina mukaan neuvotteluihin aserajoituksista

Klikkaa twiitataksesi.

Pahin vaihtoehto Euroopan näkökulmasta on, että Yhdysvallat vetäytyy sopimuksesta, mutta ei vastaa sen seurauksena syntyvään strategiseen epätasapainoon kehittämällä keskipitkän matkan ohjuksia ja sijoittamalla niitä Eurooppaan. Silloin Yhdysvallat antaisi Venäjälle taas yhden painostuskeinon lisää, kun se pyrkii toteuttamaan omia tavoitteitaan estämällä entisiä alusmaitaan siirtymästä EU:n ja Naton vaikutuspiiriin. Samalla Euroopan valtioille syntyisi painetta kehittää omia ohjuksia ja aloittaa jopa kansallisia tai Nato-laajuisia ydinaseohjelmia tasapainon saavuttamiseksi.