Mielenosoittajia kokoontuneena Beirutin Martyyrien aukiolla, joka on suosittu mielenosoituspaikka. (Kuva: Flickr / James Gallagher)

Samuli Lähteenaho on sosiaali- ja kulttuuriantropologian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hänen tekeillä oleva väitöskirjansa käsittelee julkisen tilan ja rantaviivan hallinnointia ja niihin liittyviä konflikteja Libanonin pääkaupungissa Beirutissa.

Tämän vuoden tammikuussa Libanoniin muodostettiin uusi hallitus, kahdeksan kuukautta viime toukokuussa käytyjen vaalien jälkeen. Vaalit olivat lykkäysten takia maan ensimmäiset lähes kymmeneen vuoteen. Asian merkitystä ei voi vähätellä, sillä sekä alueellisen kaaoksen että Libanonin itsensä näkökulmasta maan demokratian toimivuus on kriittistä. Libanon on yksi Lähi-idän harvoista maista, joissa on jotakuinkin toimiva vaalidemokratia. Siksi demokratiakehitys Libanonissa herättää kiinnostusta myös maan ulkopuolella.

Kansainvälisessä mediassa sorrutaan usein tarkastelemaan Libanonin politiikkaa ainoastaan Hizbollahin roolin kautta, vaikka puolue on vain yksi monista toimijoista melko monimutkaisella poliittisella kentällä. Siitä huolimatta, että maan viimevuotisissa vaaleissa nähtiin myös uusia kehityskulkuja uuden vaalilain, kansalaisyhteiskunnan esiinmarssin ja puolueiden voimasuhteiden muutosten osalta, ei nopeita muutoksia ole syytä odottaa. Vaalitulos ei muuttunut merkittävästi edellisiin vaaleihin verrattuna, ja uudessa hallituksessa ovat mukana samat vanhat toimijat vain pienin muutoksin.

Poliittinen sektarianismi ja uusi vaalilaki

Ymmärtääkseen Libanonin vaalijärjestelmää ja puoluepolitiikkaa, on hyvä palata hetkeksi ajassa taaksepäin. Libanonin poliittinen järjestelmä on jo maan itsenäisyyttä edeltävältä ajalta perustunut sektarianismiin eli vallan jakamiseen uskontokuntien perusteella. Ottomaanikeisarikunnan modernisaatioreformit 1860-luvulla ja Ranskan siirtomaavalta 1920-luvulla sementoivat uskonryhmiin perustuvan vallanjaon osaksi maan poliittista järjestystä. Maan itsenäisyyttä vuonna 1943 seurannut niin kutsuttu kansallinen sopimus ja sen tarkennukset vahvistivat periaatteen: presidentin tuli olla maroniittikristitty, pääministerin sunnimuslimi ja parlamentin puhemiehen šiiamuslimi. Parlamenttipaikat jaettiin siten, että kuutta kristittyä edustajaa vastaa viisi muslimiedustajaa.

Vallanjako uskontokuntien välillä eli poliittinen sektarianismi perustuu ajatukseen, että jako takaisi uskontokuntien välisen rauhan ja autonomian sisäisissä asioissa. Toisaalta sen on nähty voimistavan uskonryhmiin perustuvaa identiteettiä kansallisen identiteetin sijaan ja vahvistavan siten ryhmien välistä vastakkainasettelua. Sektarianismin kritiikki näytteli merkittävää roolia Libanonin sisällissodan (1975–1990) synnyssä, kun sekulaareja ja vasemmistolaisia tahoja yhdistänyt Lebanese National Movement yritti druusipoliitikko Kamal Jumblattin johdolla lopettaa poliittisen sektarianismin ”aseellisen reformin” keinoin.

Järjestelmää rukattiin uuteen uskoon viimeksi sisällissodan lopettaneessa Taifin sopimuksessa vuonna 1989, kun kansanedustajakiintiötä muokattiin niin, että muslimeja ja kristittyjä on parlamentissa yhtä paljon. Lisäksi sunnalaisen pääministerin valtaa kasvatettiin suhteessa kristittyyn presidenttiin.

Yhteiskuntarauhaan pyrkimisestä huolimatta poliittinen sektarianismi on osaltaan johtanut tilanteeseen, jossa uskontokunnittain järjestäytyneet poliittiset puolueet toimivat sosiaalisena turvaverkkona ja takeena uskonryhmiensä jäsenille. Libanonin valtio toimii siis erikoislaatuisena järjestelmänä, jossa puolueet jakavat vaurautta: sen sijaan, että valtio takaisi suoraan palveluita kansalaisilleen, on pääsy työpaikkoihin, koulutukseen ja terveydenhuoltoon monesti kiinni heidän tuestaan uskonryhmänsä vakiintuneelle poliittiselle puolueelle.

Ennen vuoden 2018 vaaleja Libanon sai vihdoin uuden vaalilain.

Klikkaa twiitataksesi.

Ennen vuoden 2018 vaaleja Libanon sai vihdoin uuden vaalilain. Uudistuksen myötä maassa siirryttiin ensimmäistä kertaa sen historiassa enemmistövaalitavasta suhteelliseen vaalitapaan. Vaalipiirien määrä väheni lähes puoleen, ja listojen välisen suhteellisen vaalitavan lisäksi otettiin käyttöön suosituimmuusvaalitapa. Tämä antoi enemmän valtaa äänestäjille, jotka valitsevat vaaleissa sekä tukemansa listan että listan mieluisimman ehdokkaan. Vaalilaki mahdollisti myös ensimmäistä kertaa äänestämisen Libanonin ulkopuolelta. Aiemman vaalilain eniten kritisoiduista piirteistä uusi laki säilytti äänestäjien rekisteröimisen perheen kotipaikan perusteella todellisen asuinpaikan sijaan. Vaalirekisteri ei siis vastaa demografista todellisuutta: esimerkiksi suuri osa pääkaupunki Beirutin asukkaista ei äänestä kaupungin vaalipiireissä vaan maaseudun kylissä, joihin heidän perheensä on rekisteröity. Lisäksi edustajapaikkojen jyvitys uskontokunnittain tekee vaalimatematiikasta todella monimutkaista. Vaikka uusi vaalilaki on merkittävä kehitysaskel, on järjestelmässä siis vielä suuria puutteita.

Vanhoista jakolinjoista tilannekohtaisiin liittoumiin

Valta Libanonissa on siis uskonryhmiin perustuvilla puolueilla, mutta missä maan monimutkaisen puoluekentän merkittävät jakolinjat kulkevat? Vuonna 2005 tapahtuneesta pääministeri Rafiq Haririn salamurhasta sekä sitä seuranneesta seetrivallankumouksesta ja Syyrian joukkojen vetäytymisestä lähtien Libanonin politiikkaa on hahmotettu ensisijaisesti kahden leirin kautta, joita on määrittänyt niiden suhtautuminen Syyrian hallintoon. Syyrian vaikutusvaltaa vastustava maaliskuun 14. päivän liike ryhmittyi murhatun Rafiq Haririn pojan Sa’ad Haririn Mustaqbal-puolueen ympärille, ja Syyrian hallintoon myönteisesti suhtautunut maaliskuun 8. päivän liike taas on yhdistetty ensisijaisesti Hizbollahiin ja sen liittolaisiin. Vuoden 2009 vaalien tulosta pidettiin vielä moraalisena voittona Haririn 14. päivän liikkeelle. Viime vuoden vaaleihin mennessä kesällä 2011 alkanut Syyrian sota oli jatkunut jo kahdeksan vuotta ja suhde Syyrian hallitukseen menettänyt merkityksensä keskeisimpänä politiikan jakolinjana.

Samalla muuttuvien poliittisten liittolaissuhteiden myötä maaliskuun 14. ja 8. päivän liikkeet ovat menettäneet merkityksensä Libanonin parlamentarismin perustana, vaikka monet journalistit ja politiikan kommentaattorit edelleen hahmottavat tilannetta liittojen kautta. Näiden suhteellisen vakaiden liittoumien tilalle ovat nousseet enemmän tilannekohtaiset liitot yksittäisten puolueiden välillä, esimerkiksi vuonna 2016 presidentti Michel Aounin valintaan johtanut liitto Haririn Mustaqbal-puolueen ja Aounin Free Patriotic Movementin (FPM) välillä.

Tahaluf Watani – kansalaisyhteiskunta vaalikentillä

Libanonissa on aktiivinen ja energinen kansalaisyhteiskunta, joka on viime vuosina noussut merkittäväksi poliittiseksi toimijaksi kanavoimaan väestön tyytymättömyyttä korruptoituneeseen ja nepotistiseen sektariaaniseen politiikkaan. Libanonin vasemmiston perinteistä sekularisaatioprojektia osaltaan jatkava kansalaisyhteiskunta ja kansanliikkeet ovat pyrkineet osallistumaan myös formaaliin politiikkaan etenkin vuoden 2015 kesällä ja syksyllä maata järisyttäneiden roskakriisiprotestien jälkeen. Vuonna 2016 Beirutin kunnallisvaaleissa kansalaisyhteiskunnan toimijoiden muodostama Beirut Madinati (“Beirut, kaupunkini”) -lista järjesti symbolisen yllätyksen, kun se saavutti vakiintuneiden poliittisten puolueiden tukemaa pääministeri Haririn listaa vastaan 40 % äänistä. Vaalissa tosin äänesti vain 20 % äänioikeutetuista. Enemmistövaalitavan takia Beirut Madinati jäi ilman edustusta, mutta suhteellinen menestys antoi toiveita menestyksestä parlamenttivaaleissa.

Libanonissa on aktiivinen kansalaisyhteiskunta, joka on viime vuosina noussut merkittäväksi poliittiseksi toimijaksi

Klikkaa twiitataksesi.

Vuoden 2018 vaalien lähestyessä kansanliikkeet muodostivat laajan Tahaluf Watani -koalition, joka pystyi asettamaan ehdokkaita lähes kaikissa maan vaalipiireissä. Sekalaisista toimijoista koostuva koalitio ei kuitenkaan onnistunut ongelmitta yhdistämään sektarianismin vastaista virtausta, ja monissa vaalipiireissä samasta äänipotista päätyi kilpailemaan useampia ”oppositioon”, ”itsenäisiksi” tai kansalaisyhteiskunnan edustajiksi tunnustautuvia vaalilistoja. Toisaalta erityisesti sektarianismin vastainen vasemmisto kritisoi koalitiota liian erilaisten poliittisten perspektiivien yhteensovittamisesta ja poliittisen perustyön puutteesta.

Vuoden 2018 vaalit – kuka voitti?

Länsimaiden ja Suomen uutisoinnissa Libanonin vaaleja tarkkailtiin lähinnä Hizbollah-puolueen ja sen liittolaisten mahdollista menestystä silmällä pitäen. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ennakoi ennen vaaleja Jumalan puolueen voittoa ja vaalitulosten saavuttua julisti sen voittaneen. Lehden arvion kanssa samoilla linjoilla oli myös Hizbollahin johtaja Sayyid Hassan Nasrallah, joka julisti uutistoimisto AFP:n haastattelussa: ”Tämä on suurenmoinen poliittinen ja moraalinen voitto vastarinnalle, joka suojelee maamme itsemääräämisoikeutta.”

Vaalien jälkeen esitettiin jonkin verran syytöksiä vaalivilpistä, mutta yksittäisiä järjestyshäiriöitä lukuun ottamatta vaalien toimitus sujui muuten rauhallisesti. Suurin määrä julkista debattia ja protesteja syntyi, kun kansalaisyhteiskunnan ehdokas Joumana Haddad putosi pois läpimenevien listalta hämärissä olosuhteissa tapahtuneen ääntenlaskennan seurauksena.

Vaalien merkittävin häviäjä paikkamäärällä mitattuna oli pääministeri Haririn Mustaqbal. Ainoana valtakunnallisesti merkittävänä sunnipuolueena Mustaqbal kärsi siitä, että maassa siirryttiin enemmistövaalitavasta suhteelliseen vaalitapaan, sillä pienemmät sunnipuolueet ja muiden puolueiden kanssa liittoutuneet sunniedustajat pääsivät nakertamaan sen paikkasaalista. Symbolisesti merkittävässä tappiossa Mustaqbal menetti Länsi-Beirutissa ensimmäistä kertaa paikkoja Hizbollahin kanssa liittoutuneille sunniehdokkaille. Merkittävien voittajien joukossa oli presidentti Aounin FPM sekä sen perinteinen vastustaja Lebanese Forces, joka lähes kaksinkertaisti paikkansa. FPM liittolaisineen muodostaa nyt parlamentin suurimman poliittisen blokin 29 kansanedustajalla. Sitä seuraavat Future Movement 20 paikallaan, šiiapuolue Amal 17 paikallaan ja kristitty oikeistopuolue Lebanese Forces 15 paikallaan. Hizbollahin parlamentaarinen blokki 13 paikallaan on vasta viidenneksi suurin.

Oliko vaalitulos siis Hizbollahin ja sen liittolaisten riemuvoitto, kuten Helsingin Sanomat ja Hassan Nasrallah arvioivat? Vastaus riippuu perspektiivistä. Hizbollah ja sen läheinen liittolainen Amal-puolue kiistämättä menestyivät vaaleissa hyvin ja onnistuivat dominoimaan Libanonin parlamentin šiialaista viidennestä lähes haasteitta. Helsingin Sanomien ja monien muiden uutisoima 67 parlamentin 128:ta paikasta Hizbollahille ja sen liittolaisille kattaa kuitenkin koko vanhan maaliskuun 8. päivän liikkeen, merkittävimpänä Free Patriotic Movement -puolueen ja sen liittolaiset. Vaikka presidentti Aounin vävypojan Gebran Bassilin nykyään johtama FPM on hyvissä väleissä Hizbollahin kanssa, ei käytännön politiikassa ole mitenkään selvää, tekeekö FPM yhteistyötä Hizbollahin vai Haririn kanssa – kuten FPM:n ja Mustaqbalin yhteistyö Aounin valinnassa presidentiksi todisti. Jos Libanonin politiikkaa tarkkailee vain siitä perspektiivistä, päättääkö uusi parlamentti ryhtyä riisumaan Hizbollahia aseista, voi tietysti todeta, ettei tämä parlamentti ryhdy sellaisiin toimiin. Muissa poliittisissa kysymyksissä taas ei ole selvää, missä puolueiden liittolaissuhteet tällä hetkellä kulkevat – varmaa on vain, että nyt ne ovat muutosalttiita, kontekstisidonnaisia ja riippuvat neuvottelun kohteena olevasta poliittisesta kysymyksestä.

Mitä sitten myös Suomen ja länsimaiden medioissa usein mainitulle kansalaisyhteiskunnan koalitiolle kävi? Vaikka Tahaluf Watani sai ensimmäisen kansanedustajansa, se jäi kuitenkin kauas optimistisimpien arvioiden viidestä paikasta. Monet kansalaisyhteiskunnan toimijat kuitenkin totesivat suuntaavansa katseet jo seuraaviin vaaleihin. Jää nähtäväksi, onnistuvatko kansalaisyhteiskunnan sekalaiset järjestöt, puolueet, itsenäiset poliitikot ja aktivistit muodostamaan koherentimman parlamentaarisen haastajan sektarianismille ja käyttämään seuraavia vaaleja edeltävät vuodet hyväkseen.

Uusi hallitus – vanha politiikka

Sektariaanista periaatetta seuraten suurimman sunnipuolueen puheenjohtaja Sa’ad Hariri toimi viimeisimpien vaalien jälkeen hallituksenmuodostajana ja yritti hioa kaikki suurimmat poliittiset ryhmät kattavaa kansallisen yhtenäisyyden hallitusta lähes vuoden ennen onnistumistaan. Kitkaa neuvottelun aikana aiheutti erityisesti ministerinpaikkojen jako poliittisten ryhmien kesken – joskaan hidas hallituksen muodostaminen ei ole Libanonin lähihistorian valossa mitenkään poikkeuksellista. Tammikuun 2019 lopussa, kun oli kulunut lähes vuosi vaaleista, Libanoniin saatiin lopulta muodostettua hallitus. Loppujen lopuksi se näyttää hyvin pitkälti samalta kuin entinen, pieniä vaalituloksia heijastavia hienosäätöjä lukuun ottamatta.

Mediassa uudesta hallituksesta on huomioitu erityisesti Hizbollahin saama suuribudjettinen terveysministeriö aiemman teollisuusministeriön sijaan sekä vaalivoittaja FPM:n onnistuminen salkkumääränsä kasvattamisessa vaalitulosta vastaavasti. Naisministereiden määrä kasvoi neljään, kun ministereitä on yhteensä kolmekymmentä, merkittävimpänä arabimaailman ensimmäinen naispuolinen sisäministeri Raya al-Hassan. Pienistä muutoksista huolimatta uusi hallitus ei juuri eroa vanhasta – varmuudella voi sanoa, että Libanon jatkaa kurssilla, joka yhdistää uusliberaalia talouspolitiikkaa sektariaaniseen julkisten varojen jakeluun siltarumpuperiaatteella eli omiaan suosimalla. Libanonin keikkuessa taloudellisen ja sosiaalisen kriisin reunalla maalla on uusi hallitus, mutta vanha politiikka.