Valtaosin ranskankielisen Kamerunin englanninkielinen vähemmistö on ollut pitkään asemaansa tyytymätön, mutta nyt tilanne on kireämpi kuin koskaan. Aseistautuneet anglofoniseparatistit tähtäävät itsenäisyyteen, ranskankielinen hallitus kapinallisten sotilaalliseen nujertamiseen. Suomessa asuva separatisti kertoo The Ulkopolitistille oman näkemyksensä Kamerunin kriisistä.

Keskisessä Afrikassa, aivan mantereen kainalossa sijaitseva Kamerun oli vuosikymmenien ajan yksi alueen näennäisesti vakaimmista valtioista. Kolmen viime vuoden aikana Kamerunin länsilaidalta kantautuneet raportit ovat kuitenkin synkkää luettavaa: Yli 170 poltettua kylää, satoja tuhottuja koteja, ainakin 1 800 kuollutta ja lukemattomia vangittuja. Vähintään kymmenet tuhannet kamerunilaiset ovat paenneet rajan yli Nigeriaan, ja puoli miljoonaa ihmistä on muuttanut väkivaltaa pakoon Kamerunin sisällä.

25 miljoonan asukkaan Kamerunin valtakieli on ranska. Siirtomaahistorian jäljiltä maan kaksi läntistä maakuntaa on kuitenkin englanninkielisiä, ja niissä asuu viidesosa kamerunilaisista. Englanninkielinen vähemmistö kokee ranskankielisten johtaman hallituksen syrjineen heitä järjestelmällisesti koko maan 60-vuotisen itsenäisyyden ajan. Vuonna 2016 alkaneet uudistuksia ja englannin kielen aseman parantamista ajaneet mielenosoitukset ovat sysänneet maan sisällissodan partaalle. Vastakkain ovat armeijaan luottava presidentti Paul Biyan hallinto ja aseistautuneet separatistit, jotka ajavat anglofonialueiden itsenäisyyttä.

Vuonna 2016 alkaneet mielenosoitukset ovat sysänneet maan sisällissodan partaalle.

Klikkaa twiitataksesi.

Väkivalta on muuttunut yhä raaemmaksi. Kuolleiden määrä on niin suuri, ettei moni usko virallisten arvioiden pitävän paikkaansa alkuunkaan. Jotkut puhuvat jo kansanmurhasta. Alueella joulukuussa 2018 vierailleelle Ylen toimittajalle Kamerunin armeijan sotilas kertoi tappamisen olevan helppoa, koska surmia ei tutkita ja selvitykseksi riittää lyhyt raportti. Kynnys tappamiseen on madaltunut niin, ettei monikaan uskalla puhua.

Judson Mcsikod uskaltaa. Hän pakeni vuonna 2011 Kamerunista Nigeriaan ja lopulta Suomeen. Hän sanoo tekevänsä kaikkensa englanninkielisen Kamerunin – Ambazonian – itsenäistymiseksi.

”Miltäkö tuntuu nähdä kotimaani tässä jamassa? Se on musertavaa. Kun kuljen töihin, ajatukseni ovat Kamerunissa. Joskus tuntuu, että sekoan huolesta perheenjäsenteni puolesta. Pelkään, että minä hetkenä tahansa saan puhelun, että joku heistä on kuollut”, Mcsikod sanoo.

Mcsikod määrittelee itsensä vapaustaistelijaksi ja aktivistiksi. Kamerunin hallituksen silmissä hän on terroristi, samoin kuin jokainen, joka tukee kansallista yhtenäisyyttä uhkaavia aseistautuneita separatisteja. Mcsikod sanoo johtavansa Suomesta käsin yhtä separatistien riveihin liittyneiden nuorten miesten joukkoa, johon kuuluu yli 4 000 ”amba-poikaa”. Hänen tehtävänään on opettaa taistelijoille videopuhelujen avulla muun muassa itsepuolustusta sekä siviilien ja sotavankien kohtelua säätelevien Geneven sopimusten sisältöä. Lisäksi hän pyrkii keräämään varoja pakolaisten ja vangittujen auttamiseksi.

“Kaikki tämän vallankumouksen johtajat ovat ulkomailla. Jokainen kentältä käsin johtava otetaan kiinni ja ammutaan välittömästi.”

Osa ulkomailla asuvista kamerunilaisista on osallistunut separatistien tukemiseen keräämällä rahaa muun muassa aseiden ostamiseksi ja sotavankien auttamiseksi. Reutersin haastattelema aktivisti kertoi vuonna 2018 kymmenistä tuhansista dollareista, joilla on hankittu pimeiltä markkinoilta aseita. Foreign Policy puolestaan arvioi toukokuussa separatistiliikkeen etsivän nyt entistä kiihkeämmin jalansijaa ulkomailta. Mcsikodin mukaan Suomesta lähetetyt avustukset ovat olleet vähäisiä.

Taustalla kahden siirtomaajärjestelmän karikko

Kiistan juuret juontavat ensimmäisen maailmansodan rauhanneuvotteluihin, joissa sodan hävinnyt Saksa pakotettiin luopumaan siirtomaistaan. Kamerun jaettiin Britannian ja Ranskan hallinta-alueiksi: Britannia sai länsirajalta kaksi kaistaletta ja ryhtyi hallitsemaan niitä Nigeriasta käsin, mutta valtaosa Kamerunista siirtyi Ranskalle. Kumpikin juurrutti isännöimilleen alueille oman kielensä, kulttuurinsa, hallintotapansa sekä koulutus- ja oikeusjärjestelmänsä.

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa heränneet itsenäistymishalut saivat brittiläisessä ja ranskalaisessa Kamerunissa erilaiset vastaanotot. Ranska halusi säilyttää tiukan vaikutusvaltansa alueella kolonialismin päättymisestä huolimatta, joten se tukahdutti Ruben Um Nyobén johtaman itsenäisyysliikkeen ja tuki Ranskalle myötämielistä presidenttiä Ahmadou Ahidjoa. Kamerunin tasavalta itsenäistyi tammikuun alussa 1960.

Brittiläisen Kamerunin oli alun perin määrä saada virallinen itsenäisyytensä lokakuussa 1961. Britannian kehotuksesta YK päätyi kuitenkin järjestämään alueen tulevaisuudesta kansanäänestyksen, sillä entinen isäntämaa ei uskonut Etelä-Kamerunin selviävän taloudellisesti omillaan. Kansalaiset saisivat päättää, liittyisivätkö he osaksi Nigeriaa vai ranskankielistä Kamerunin tasavaltaa. Äänestystuloksen perusteella brittiläisen Kamerunin pohjoisosa liittyi Nigeriaan ja eteläinen Kamerunin tasavaltaan vuonna 1961.

Uuden Kamerunin oli tarkoitus olla liittovaltio, jossa kummallakin osapuolella olisi omat parlamenttinsa, tuomioistuimensa ja turvallisuusjoukkonsa. Liittovaltion määrätietoinen murentaminen alkoi kuitenkin pian: Vuonna 1966 presidentti Ahidjo julisti kaikki muut puolueet paitsi omansa laittomiksi. 1972 hän muutti ranskalaisenemmistöisen kansanäänestyksen tuella Kamerunin liittovaltiosta yhtenäisvaltioksi, Yhdistyneeksi Kamerunin tasavallaksi. Vuonna 1984 Ahidjon seuraaja ja Kamerunin nykyinen presidentti Paul Biya pudotti omin tuumin valtion virallisesta nimestä pois sanan ”yhdistynyt”.

Tyytymättömyys kasvoi 1970- ja 80-luvuilla. Osa piti entistä Etelä-Kamerunia yhä YK:n huoltohallintoalueena, sillä anglofoniparlamentti ei ollut ratifioinut yhdistymissopimusta ja ehdotti alueen itsenäistyvän Ambazonian tasavallaksi. Biya tukahdutti puheet ja protestit pitkillä vankeustuomioilla ja välillä väkivalloin. Kovat otteet säilyttivät maassa näennäisen vakauden.

”Maassa voi olla rauha, mutta jos ihmisillä ei ole oikeudenmukaisia elinoloja eikä sananvapautta, armeijaa käytetään kansalaisia vastaan ja yhden ihmisen sana on laki, millaista rauhaa se on?” Mcsikod kysyy.

Hallitus esti anglofonien palkkaamisen johtotehtäviin englanninkielisilläkin alueilla ja ujutti sitten sormensa tuomioistuimiin ja kouluihin, jonne alettiin palkata yhä enemmän ranskankielisiä työntekijöitä. Yaoundén yliopiston historian professorin Verkijika G. Fanson mukaan hallitus tuhosi toimillaan kaikessa hiljaisuudessa englanninkielisten omanarvontunnon ja valtiollisen aseman.

Närää aiheuttaa lisäksi se, että Kamerunin bruttokansantuotteesta 60 prosenttia on peräisin luonnonvaroiltaan rikkailta anglofonialueilta. Vaikka varat valuvat pääkaupunki Yaoundéen, hallitus ei ole kiinnostunut ylläpitämään englanninkielisten maakuntien teitä, julkisia rakennuksia eikä sähkönsiirto- ja vesijohtojärjestelmiä, joten infrastruktuuri on jätetty pitkälti oman onnensa nojaan.

Alkuvuodesta 2016 anglofonialueilla nimitettiin virkoihin tuomareita, jotka eivät osanneet lainkaan englantia eivätkä tunteneet paikallista oikeusjärjestelmää. Tämä katkaisi kamelin selän. Ensin pitkälti rauhanomaisina pysyneisiin mielenosoituksiin ryhtyivät juristit, mutta muutamien kuukausien päästä kaduille lähtivät myös opettajat ja tuhannet tavalliset ihmiset.

”Ei ranskankielisiä opettajia voi tuoda opettamaan englanninkielisiä oppilaita eikä englantia puhuvia potilaita käskeä ranskankielisten lääkärien vastaanotoille. Miten ihmeessä lääkäri toteaa potilaan vaivan, jos yhteistä kieltä ei ole?” Mcsikod ihmettelee.

Rajut otteet voimistivat radikalisoitumista

Mitä laajemmiksi mielenosoitukset yltyivät, sitä kovemmin hallitus niihin reagoi. Amnesty International raportoi alkuvuonna 2017 sadoista pidätetyistä ja useista kuolleista. Lokakuussa anglofonit järjestivät mielenosoituksia symbolisen itsenäisyyden juhlistamiseksi ympäri englanninkielisiä alueita, mutta turvallisuusjoukot vastasivat niihin tulittamalla väkijoukkoa jopa helikoptereista käsin. Samaan aikaan anglofonien keskuudessa maltillisemmat äänet alkoivat hiljentyä, kun aseistautuneet separatistiryhmät kasvattivat kannatustaan ja vaikutusvaltaansa. Nämä vaativat täyttä itsenäisyyttä.

Armeijan ja viranomaisten rajut otteet ovat kriisin ratkaisemisen sijaan pikemminkin voimistaneet radikalisoitumista ja luoneet tilan väkivaltaisten liikkeiden syntymiselle. Ihmisoikeusrikkomukset ovat myös luoneet pelon ilmapiirin, mikä joidenkin tarkkailijoiden mukaan on johtanut vieraantumisen tunteen voimistumiseen anglofonialueilla.

Armeijan ja viranomaisten rajut otteet ovat kriisin ratkaisemisen sijaan pikemminkin voimistaneet radikalisoitumista.

Klikkaa twiitataksesi.

Vuoden 2017 lopussa Biya ilmoitti ”julistavansa sodan irtautumista ajavia terroristeja vastaan”. Sitä Mcsikod ei ymmärrä. Hänen mukaansa hallitus on omilla toimillaan ajanut tilanteen nykyiseen pisteeseen, sillä alun perin aktivistit olisivat tyytyneet liittovaltion palauttamiseen. Hallitus tyrmäsi neuvottelut alkuunsa.

”Me emme hylänneet ajatusta liittovaltiosta, sen teki hallitus. Nyt ainoa vaihtoehtomme on ajaa täyttä itsenäisyyttä. Sen sijaan, että presidentti Biya olisi järjestänyt neuvotteluita tilanteen ratkaisemiseksi, hän julisti sodan. He ovat tappaneet veljiämme, poikiamme ja tyttäriämme, vaikka me pyysimme vain tasavertaista asemaa ja sananvapautta.”

Suinkaan kaikki englanninkieliset kamerunilaiset eivät kannata separatistien toimia eivätkä pidä aseellisen taistelun jatkamista oikeana tienä rauhan saavuttamiseksi, vaikka suuri osa unelmoikin itsenäisyydestä tai liittovaltion kaltaisesta ratkaisusta. Valtaosasta Kamerunissa riehuvaa väkivaltaa on vastuussa armeija, joka kansainvälisten järjestöjen raporttien perusteella ampuu mielivaltaisesti myös tavallisia kansalaisia. Siviilit eivät kuitenkaan ole välttyneet separatistienkaan väkivallalta. Taistelijoiden kerrotaan tuhonneen liiketiloja ja omaisuutta sekä pahoinpidelleen ja ampuneen hallituksen kanssa veljeilystä epäiltyjä.

Rauhaan on vielä pitkä tie

Väkivalta on jatkunut Kamerunissa kolmatta vuotta, ja rauhanneuvotteluita kaivataan kipeästi. Tähän mennessä kumpikaan osapuoli ei ole puheistaan huolimatta tehnyt todellisia eleitä rauhan edistämiseksi. Separatistien toivoma itsenäisyyskään ei siinnä kulman takana. Jos tiellä on muutenkin esteitä, naapurivaltioiden johtajat tekevät lisäksi parhaansa itsenäisyyspyrkimysten torppaamiseksi. Itsenäinen Ambazonia viestisi, että valtioiden rajat ovat keskusteltavissa, eikä esimerkiksi Biafran lyhyen itsenäisyyden ja ankaran sisällissodan perinnön kanssa kipuileva Nigeria halua ruokkia sellaisia ajatuksia. Kun rauha tavalla tai toisella viimein koittaa, anglofonialueilla on myös ratkaistavanaan uusi pulma: kriisi jättää väistämättä jälkeensä pahoin vaurioituneen seudun, joka on täynnä aseita sekä turhautuneita ja elinkeinonsa menettäneitä ihmisiä.

Väkivalta on jatkunut Kamerunissa kolmatta vuotta, ja rauhanneuvotteluita kaivataan kipeästi.

Klikkaa twiitataksesi.

Jakolinjoja täynnä olevan valtion lähitulevaisuutta synkentää myös ikääntyvän presidentin kunto. Viime vuoden lokakuussa 85-vuotias presidentti Biya valittiin kyseenalaisissa vaaleissa seitsemännelle seitsenvuotiskaudelleen. Biyan tähän mennessä 36 vuotta kestänyt hallinto on pian väistämättä päättymässä, ja silloin syntyvä valtatyhjiö voi saada Kamerunin tilanteen leimahtamaan entisestään.