Ari-Joonas Pitkänen on Itä-Aasian yhteiskuntiin ja politiikkaan erikoistunut filosofian ja valtiotieteiden maisteri, joka on asunut Pekingissä, Taipeissa ja Hongkongissa.

Kylmän sodan kourissa Suomi niitti kyseenalaista mainetta Neuvostoliiton mielistelystä. Idänkauppa porskutti, mutta suomettumista ihmeteltiin maailmalla, missä sillä tänäkin päivänä kuvataan yleisesti heikomman helinää vahvan käskyttäjän ikeessä. Käsitteen kautta on analyyseissä ruodittu niinkin kaukaisia kiistoja kuin Taiwanin ja Kiinan suhteita. Rahakkaita porkkanoita tarjoileva Kiina onkin kasvavassa määrin se suurvalta, jonka helmaan pienemmät polvistuvat.

Suomen politiikassa Kiinan kehitys on jäänyt vähemmälle huomiolle ja osin ymmärrettävästi Venäjän varjoon, missä se lymyilee yhä. Fokus on ollut taloudellisissa suhteissa, joita onkin edistetty innolla. Maailmalla on kuitenkin viime vuosina herätty Kiinan kasvavan poliittisen vallan luomiin haasteisiin, ja kuukausia jatkuneet demokratiamielenosoitukset Hongkongissa ovat herätelleet taas Suomenkin Kiina-debattia. 

Kun nyt tuoreessa hallitusohjelmassa maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustaksi paalutetaan ”ihmisoikeuksien, oikeusvaltioperiaatteen, demokratian, rauhan, vapauden, suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon edistäminen kaikessa kansainvälisessä toiminnassa”, on hyvä hetki tarkastella tämän toteutumista maailman suurimman autoritaarisen yksipuoluevaltion kanssa, joka luistaa systemaattisesti kaikista mainitun arvopohjan periaatteista.

Laput silmillä kultaa lapioimaan

Globaalissa maailmassa kaukainenkaan ei hevin pysy etäällä. Elokuussa 2019 Helsingissä järjestettiin Hongkong-tukimielenosoitus, ja lähes heti perään uutisoitiin, että Kiinan-lennoillaan tiliä tekevä Finnair oli varoittanut henkilökuntaansa sotkemasta yritystä millään muotoa Hongkongin kuohuntaan. Lukuisat yritykset Hongkongissa ovat joutuneet ottamaan julkista pesäeroa protestiliikkeeseen Kiinan-liiketoimintansa turvatakseen. 

Esimerkiksi lentoyhtiö Cathay Pacific pisti johtonsa vaihtoon ja erotti useita työntekijöitä, jotka olivat tukeneet demokratiaa vaativia mielenosoittajia. Kiinan on laajalti epäilty painostaneen yrityksiä, ja mielenilmauksiin osallistuneilta Cathay Pacificin työntekijöiltä se kielsikin suoraan Kiinan ilmatilaan lentämisen. Finnair sen sijaan tähdensi omalla kohdallaan, ettei se toiminut Kiinan käskystä.

Vaikutuskeinoista vaivihkaisin onkin vastapuoleen ennakoivasti iskostuva itsesensuuri. Klikkaa twiitataksesi!

Kiinan kasvava vaikutusvalta pohjaa kuitenkin vahvasti siihen, ettei edes suoraan tarvitse käskeä – taloudelliset houkuttimet ampuvat automaattisesti rivit suoriksi. Vaikutuskeinoista vaivihkaisin onkin vastapuoleen ennakoivasti iskostuva itsesensuuri. Tutkijapiireissä akateeminen itsesensuuri on todettu todelliseksi ongelmaksi, kun viisumi ja rahoitus varmistetaan sivuuttamalla Kiinalle arat aiheet. Politiikan analyyseissä puolestaan päivitellään sitä, kuinka Kiinan läpeensä epäliberaalia perusolemusta on turhan pitkään katsottu läpi sormien kasvavan kauppavaihdon kupeessa. Seurauksista ovat varoitelleet lukuisat entiset ulko- ja puolustusministerit, muun muassa Saksan Joschka Fischer.

Selvimmin Kiinan silittely myötäkarvaan näkyykin liiketoiminnassa, sillä onhan bisnes näennäisesti epäpoliittista. Korvaan saattaa silti särähtää, kun suomalainen valtionyhtiö ottaa etäisyyttä demokratialiikkeeseen kommunistivallan boikottia peläten. Kulmakarvat nousevat myös, kun Suomen suurin sanomalehti myy näkyvää mainostilaa autoritaarisen hallinnon propagandalle. 

Maailmalla vastaavaan välikäteen ovat joutuneet muun muassa yliopistot, jotka uusrikkaiden kiinalaisten lukukausimaksuja hamutessaan ovat ladanneet niin monta munaa Kiinan koriin, että sananvapaus ja akateeminen itsenäisyys ovat koetuksella.

Rahaa vastaan vaikeneminen on toistuva teema. Esimerkiksi maailman yliopistoissa Kiinan käsikassaroina toimivien Konfutse-instituuttien strategiana ei ole kömpelö propaganda vaan ikävien aiheiden marginalisointi. Helsingin yliopiston Konfutse-instituutin johtaja kertoi hiljattain avoimesti pyrkivänsä välttämään sellaisten tilaisuuksien järjestämistä, joissa käsitellään Kiinan kommunistipuolueelle arkoja aiheita. Instituutin suurimmaksi hyödyksi hän vastaavasti ilmoitti sen tuoman kiinalaisrahan ja -resurssit. Instituutin entinen suomalaisjohtaja sen sijaan karsasti Kiinan käskyvaltaa eikä pidä tällaisen keskuksen pyörittämistä yliopiston yhteydessä sopivana.

Konfutse-instituutilta Kiinan näkökulman myötäilyä toki sopii odottaakin. Finnair ja Helsingin Sanomat sen sijaan ovat kansallisesti merkittäviä suomalaisia toimijoita, mutta niiden kohdalla, kuten Suomen Kiina-suhteissa muutenkin, bisnes ja politiikka on tavattu pitää visusti erillään. Kiinassa ne kuitenkin on aina punottu visusti toisiinsa. Tämä luo hankalan asymmetrian – me teemme bisnestä, mutta kumppani tekee meidän bisneksellämme politiikkaa. Talouden talutusnuorassa luisumme helposti kohti Kiinaa myötäilevää hämärästi määriteltyä koalitiota riippumatta siitä, kuinka sitkeästi jankutamme kuuluvamme länteen. Tämä ei ole spekulointia, sillä Kiinan on jo pitkään tunnistettu käyttävän nimenomaan tällaista vipuvartta Euroopassa.

Herkimmin bisneksen poliittinen elementti unohdetaan tietysti yksityisellä sektorilla, jossa Kiinan kelkkaan hypätään sen kummempia kyselemättä. Kiinasta nykyään elantonsa saava elokuvaohjaaja Renny Harlin kehui kesällä 2019 uutta kotimaataan vuolaasti Ylen haastattelussa ja summasi analyysinsä toteamalla, että Kiina on ”upea ja vapaa maa”. 

Harlin on juurtunut Kiinaan juuri, kun vapaan maan elokuvateollisuus on kahlittu entistä tiukemmin osaksi nationalistista propagandakoneistoa. Liikemies Peter Vesterbacka on puolestaan suunnitellut kiinalaisen rahan turvin junatunnelia Helsingistä Tallinnaan ja kaavaillut myös Jäämeren rautatieyhteyttä. Puheet ja toiveet ovat suuria, mutta pöydän alle on vaikea lakaista sitä, että Euroopan Jäämereen kytkevä junayhteys sopii suoraan Kiinan geostrategisiin ambitioihin arktisella alueella.

Diktatuuri ja diplomatia

Virallisen Suomen ambivalentista Kiina-politiikasta on puolestaan esimerkkejä alkumetreiltä asti. Jos maamme voi sanoa suomettuneesti olleen Neuvostoliiton suuntaan peräti rähmällään, voi myös Suomen ja kommunistisen Kiinan yhteistä historiaa luonnehtia lämminhenkiseksi. Vuonna 1950 Suomi tunnusti ensimmäisten joukossa tuoreen diktatuurin, kun valtaosa maista malttoi odottaa 1970-luvulle, jolloin Kiinan kansantasavalta hyväksyttiin YK:n jäseneksi. Suomi tuki Kiinan YK-jäsenyyttä systemaattisesti ja oli myös ensimmäinen kapitalistinen maa, joka solmi kahdenvälisen kauppasopimuksen Kiinan kanssa vuonna 1953. Nämä eivät suinkaan ole anekdootteja – ne ovat merkittäviä poliittisia tuenosoituksia, joista kiinalaiset muistavat tänäkin päivänä kiitellä aina, kun virallisissa merkeissä tavataan.

Kauniiden kiitosten tavoitteena on saada kumppani tuntemaan itsensä erityiseksi, ja kyllä Suomessa näillä saavutuksilla ylpeilläänkin, vaikkei itäblokin kintereillä kommunistiseen kaukoitään rientäminen yksiselitteisen ylväältä kuulostakaan. Kiinan katsotaan käsittelevän myös ulkovaltojen suurlähettiläitä petollisen imartelevaan tyyliin – asteittain kasvavilla huomionosoituksilla luodaan illuusio erityisasemasta, jonka pauloissa diplomaatti saattaa huomaamattaan sujahtaa asemamaan taskuun. Epäilykset heräsivät alkuvuodesta 2019, kun sekä Kanadan että Ruotsin Kiinan-suurlähettiläät poistettiin tehtävistään heidän alettuaan omituisin ottein pelata Kiinan pussiin.

1980-luvulla Suomen ja Kiinan suhteet syvenivät entisestään. Ulkoministeri Paavo Väyrynen kiipesi kuuluisasti hevospatsaan selkään ensimmäisellä korkean tason ministerivierailulla 1984, ja vuonna 1988 Finnair aloitti ensimmäisenä länsieurooppalaisena lentoyhtiönä suorat lennot Kiinaan. Seuraavan vuoden kesänä se joutui ne kuitenkin väliaikaisesti keskeyttämään, kun Kiinan johtaja Deng Xiaoping ajoi tankit Taivaallisen rauhan aukiolle.

Suomen toimia Tiananmenin verilöylyn jälkimainingeissa ruoditaan Kiina-suhteitamme käsittelevässä Sari Arho Havrénin väitöskirjassa: saimme jälleen kiinalaisten kiitokset, kun verilöylyä seuranneen boikotin keskellä ensimmäinen länsimaista Kiinaan suuntautunut kauppavaltuuskunta lähti juuri Suomesta. Samana syksynä Suomen suurlähettiläs osallistui Kiinan kansantasavallan 40-vuotissyntymäpäiville muiden Pohjoismaiden ja lukuisten länsimaiden pysytellessä poissa. Tämän jälkeen marraskuussa Suomi teki ensimmäisten joukossa Kiinaan ministeritason vierailun. Kuvaavaa on, että ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen katsoi vierailunsa olleen tarkoitukseltaan ”korostuneen kaupallinen”. Oppositiossa, mediassa ja länsinaapureissa hallituksemme Kiina-intoa kummasteltiin, olivathan demokratiat sankoin joukoin ottaneet etäisyyttä Kiinaan sen jälkeen, kun Kansan vapautusarmeija ampui aktivistit Pekingin kaduille.

Siinä missä Suomen suurlähettiläs oli tuolloin ainoana pohjoismaisena paikalla kansantasavallan täyttäessä pyöreitä, teki Kiinan kommunistipuolueen pääsihteeri Xi Jinping vuoden 2017 ainoan Pohjois-Euroopan vierailunsa satavuotiaaseen Suomeen. Pääsihteeri toi syntymäpäiväsankarille pörröisen palkinnon vuosikymmenten hyvistä suhteista ­– melko yleisesti katsotaan, että pandakarhuin palkitaan niitä, jotka eivät asetu poikkiteloin. Kyseenalaiset syntymäpäiväkekkerit nähtiin taas tänä vuonna, kun Kiina esitteli 70-vuotispäivänsä kunniaksi uusia mannertenvälisiä ydinohjuksiaan ja Hongkongissa poliisi ampui mielenosoittajaa ensimmäistä kertaa kovat piipussa.

Lempeät nuhteet ja laskelmoitu hiljaisuus

Vaivattomat suhteet näkyvät myös siinä, että kolmia viime vaaleja edeltäneissä kampanjoissa ja väittelyissä Kiina-mainintoja on saanut hakemalla hakea ulko- ja turvallisuuspolitiikan lausunnoista. Diskurssin painopisteitä tarkastellessa mieleen putkahtaa väkisinkin puolustusministeri Jyri Häkämiehen surullisenkuuluisa julistus Suomen turvallisuuspolitiikan fokuksesta vuonna 2007: ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä.” 

Kun Kiina sitten joskus mainitaan, näkökulma saattaa hämmentää: kevään 2019 eurovaalitentin hiilitullikeskustelussa vihreiden Pekka Haavisto toppuutteli Kiinan demokratiavajeesta varoittanutta Jussi Halla-ahoa toteamalla, että Kiinassa kansalaiset voivat kyllä vaikuttaa, koska mandaattinsa säilyttääkseen kommunistijohto kuuntelee kansan ääntä. Autoritaarisen supervallan kasvusta varoittelu onkin hämmästyttävästi jätetty puolueista lähinnä perussuomalaisille, joita demokratian vihollisina on puskettu politiikan marginaaliin.

Aika on saattanut muokata Pekka Haaviston Kiina-näkemystä vuodesta 1989, jolloin hän Tiananmenin verilöylyn jälkeen kansanedustajana tiedusteli kirjallisesti hallitukselta, aikooko se jäädyttää kauppasuhteet ja kehitysavun, kunnes Kiina korjaa ihmisoikeustilanteensa säädylliselle tolalle. Kauppasuhteet eivät jäätyneet tuolloin, eivätkä varmasti jäädy myöskään Hongkongin demokratialiikkeen tueksi, vaikka ihmisoikeuksien arvopohjalta ponnistavaa ulkoministeriötä johtaakin nyt samainen Haavisto.

Hongkongin levottomuuksien kohdalla Suomi on tukeutunut paljolti EU:n yhteisiin lausuntoihin, joiden retoriikka on toki demokratian ja oikeusvaltion puolella. Elokuussa 2019 Brysselin suulla kehotettiin lyhyesti Hongkongin ”kaikkia osapuolia olemaan maltillisia ja pidättymään väkivallasta”. Kahakat olivat yltyneet, ja mielenosoittajat vastasivat poliisin kyynelkaasuun ja kumiluoteihin peräti polttopulloin. 

Väkivalta sietääkin tuomita, mutta mieleen tahtoo hiipiä historiallinen yhtymäkohta: suosituksi sissiaseeksi kasvanut polttopullo sai aikanaan lempinimensä Molotovin cocktail nimenomaan suomalaisten suussa, kun valtion viinamonopoli aseisti niillä kansaa sodassa totalitaristista diktatuuria vastaan. Moraalisesti meitäkin tuolloin ulkovaltojen taholta tuettiin, mutta rintamalle saimme marssia yksin.

Sissisodasta syntyi myös itse Kiinan kommunistinen puolue, joka tosin suvaitsee väkivaltaista vallankumousta vain sitä itse johtaessaan. Suuri ruorimies Mao Zedong, jonka muumio makaa yhä lasiarkussa Taivaallisen rauhan aukiolla, totesi kuuluisasti vallankumouksen olevan ”kansannousu ja väkivaltainen teko, jolla yksi luokka syöksee toisen vallasta”. Maolaisessa mallissa sorron yöstä noustaan kuitenkin suoraan sortajan saappaisiin ja vaihtoehtoiset kapinat tuomitaan terrorismiksi. Näin on tehty myös Hongkongin demokratia-aktivisteille, joiden puheenparteen sana vallankumous on liikkeen edetessä ilmestynyt.

Nyky-Suomi profiloituu julkilausumien lisäksi myös niistä pidättymällä. Tammikuussa 2019 tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli ensimmäisiä eurooppalaisia valtionjohtajia, joka vieraili Pekingissä sen jälkeen, kun Kiinan muslimiväestölleen rakentama vankileirien saaristo oli noussut otsikoihin. Kulttuuriseksi kansanmurhaksi luonnehdittu uiguurivähemmistön pakkoleiritys sai presidentin kommentoimaan, että Suomen ”ei kannata karttakepillä mennä osoittamaan”. Ihmisoikeuskysymyksistä kyllä puhuttiin kabineteissa, mutta julki niitä ei tohdittu lausua. Suomi tosin ilmaisi sittemmin huolensa uiguurien tilanteesta 22 maan yhteiskirjeessä YK:n ihmisoikeusneuvostolle. 

Ihmisoikeuskysymyksistä kyllä puhuttiin kabineteissa, mutta julki niitä ei tohdittu lausua. Klikkaa twiitataksesi!

Kun ihmisoikeudet oli käsitelty suljettujen ovien takana, presidentin vierailu huipentui syvenevän talviurheiluyhteistyön juhlistamiseen ­– Pekingin vuoden 2022 talviolympialaisista rakennetaan isäntämaalle imagovoittoa suomalaisen valmennusosaamisen turvin. Kun Kiina edellisen kerran kiillotti kilpeään olympiaisännyydellä, kisojen järjestelyistä vastasi silloinen varapresidentti Xi Jinping, josta lännessä optimistisesti odotettiin uudistusmielistä valtionpäämiestä.

Vaakakupeissa moraali ja mammona

Yksinään eivät edellä mainitut seikat ole sen kummempia, mutta kronologiaksi koottuna niistä piirtyy kyseenalainen kuva. Tätä kuvaa synkentää se, että taidokkaasta tasapainoilusta ja taktisesta hiljaisuudesta huolimatta emme enää voi piiloutua sellaisten lausuntojen taakse, joissa Kiinan uskotaan kehittyvän vapaammaksi, kun sen annetaan integroitua maailmantalouden piiriin. 

Näillä nimenomaisilla perusteilla pedattiin vuosituhannen alussa Kiinan WTO-jäsenyys, josta kauppavetoinen Kiina-ilmiö kumpuaa. Tulos on kuitenkin ollut päinvastainen kuin tavoitteet – ”korostetun kaupallisen” yhteistyön turvin Kiina on pönkittänyt sekä maailmanlaajuista vaikutusvaltaansa että epäliberaalia yksipuoluejärjestelmäänsä, josta se on luonut globaalisti houkuttelevan esimerkin muille demokratian ja ihmisoikeuksien vastustajille.

Maailmalla kasvaa nyt näkemys, jonka mukaan läntinen arvoyhteisö on oman toimintansa palkkana saanut Venäjän takana voimistuneesta Kiinasta uuden varteenotettavan vastavoiman. Sen kanssa liberaalin demokratian on päivä päivältä vaikeampi pelehtiä puhtain paperein, varsinkin jos taakkana painaa jo suomettuneisuuden perintö.