X-47B-drooni nousemassa lentotukialus George H.W. Bushin kannelta toukokuussa 2013.  Kuva: U.S. Navy / Flickr

Teknologinen kehitys työntää ihmistä sivurooliin ilmasodankäynnissä. Tekoäly ja robotiikka ovat sodan tulevaisuutta, sillä sotilaskäyttöön tarkoitetut järjestelmät kehittyvät vauhdilla. Sotilasdroonit lähentyvät miehitettyjä hävittäjäkoneita, kun niihin ollaan rakentamassa samantasoisia kykyjä. Teknologia on vielä osittain keskeneräistä, mutta osa järjestelmistä on jo viittä vaille palveluskäytössä.

Vuonna 2013 Yhdysvallat iski miehittämättömällä taistelulennokillaan al-Qaidan terroristien kimppuun al-Baithan maakunnassa Jemenissä. 14 ihmistä tappaneen iskun jälkeen kävi ilmi, että tiedustelu oli ollut pielessä: pommi laukaistiin paikalliseen hääseurueeseen. Virhe ei ollut ainoa laatuaan, mutta tarkkaa tietoa “droonisotien” siviiliuhreista ei ole, koska Saudi-Arabia tai edes Yhdysvallat eivät paljasta tarkkoja lukuja.

Robottilennokit ovat jo vuosia herättäneet huolta siitä, madaltavatko ne kynnystä hyökätä. Ne voivat kuitenkin myös hillitä paikallisten taisteluiden roihahtamista alueellisiksi sodiksi: elokuussa Iraniin kytköksissä olevat Jemenin huthi-kapinalliset ilmeisesti ampuivat alas Yhdysvaltojen droonin, mutta Yhdysvallat ja Iran eivät ajautuneet avoimeen yhteenottoon osittain siksi, että kyseessä oli vain miehittämätön kone.

Joka tapauksessa sääntely laahaa teknologian kehityksen perässä, ja asiantuntijat ja valmistajat uskovat, että pelkkä perinteisten hävittäjien kehitys ei enää riitä tulevaisuuden sodankäynnissä. Tulevaisuuden ilmavoimat näyttävät mitä suurimmalla todennäköisyydellä erilaisilta, koska ilmasodankäynnin kustannustehokkuutta parannetaan miehittämättömien alusten avulla. Lähitulevaisuudessa miehitettyjen koneiden rinnalla hyödynnetään kauko-ohjattuja tai tekoälyn ohjaamia ilma-aluksia, jotka ovat yhtä tehokkaita ja monipuolisia kuin lentäjien ohjaamat hävittäjät. Todennäköisesti itsenäisesti toimivat, miehittämättömät koneet syrjäyttävät ennen pitkää miehitetyt koneet.

Miehittämättömät ilma-alukset – eli droonit, RPAS:t, UAV:t, UACS:t ja monet muut kirjainyhdistelmät – eivät ole pelkästään markettien hyllyjen pikkuleluja, sillä sotilaskäyttöön tarkoitetut koneet ovat aivan omaa kokoluokkaansa. Tiedustelu-, valvonta- ja vaikutustehtäviin tarkoitetut koneet ovat suurimmillaan miehitettyjen hävittäjien kokoisia. Pienempiä drooneja hyödynnetään yleensä tiedustelussa, mutta niitä voidaan käyttää myös hyökkäystehtävissä. Droonien kuljettaman aselastin enimmäispaino voi nousta tuhansiin kiloihin. Vertailun vuoksi; Hornet pystyy kantamaan enimmillään noin 6000 kilon asekuorman.

Toistaiseksi miehittämättömät alukset ovat lähinnä kauko-ohjattavia, eli ne vaativat ihmisen parikseen. Suunta on kuitenkin kohti autonomiaa, sillä tulevaisuudessa droonit suoriutuvat tehtävistään itsenäisesti muun muassa tekoälyn, koneoppimisen ja kuvantunnistuksen avulla. Kokonaan autonomisiin järjestelmiin siirrytään todennäköisesti hybridimallien kautta: esimerkiksi lentokonevalmistaja Boeing kehittää Super Hornet -hävittäjälleen miehittämätöntä paria, jota hävittäjän lentäjä ohjaisi samanaikaisesti oman koneensa kanssa. Ihmisen sulkeminen järjestelmän ulkopuolelle voi mullistaa sodankäyntiä, koska koneiden käymä sota muuttaisi sodan dynamiikkaa ratkaisevasti.

Drooniteknologia testauksessa – ja viittä vaille palveluskäytössä

Uutta teknologiaa kehitetään vauhdilla. Eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset valmistajat ovat lanseeranneet omat ilma-aluksensa, jotka tosin on tarkoitettu teknologian testaamiseen, ei sarjatuotantoon tai palveluskäyttöön. Ranskalaisvetoisesti valmistettavalla nEUROn-droonilla ja amerikkalaisella X-47B:llä testataan muun muassa häiveominaisuuksia, jotka tekevät aluksesta vaikean havaita tutkilla tai muilla seurantalaitteilla. Molempien hankkeiden tavoite on kehittää operatiiviseen käyttöön soveltuva ilma-alus, joka hyödyntää testattavia teknologioita – mutta menee vielä pitkään, ennen kuin massatuotanto saadaan käyntiin. Edellä mainittu Boeingin miehittämätön Super Hornet -drooni päässee koelennolleen ensi vuonna.

Länsimaiset teknologiaohjelmat eivät enää edusta kehityksen terävintä kärkeä. Kiina esitteli lokakuun alussa GJ-11 Lijianin, uuden miehittämättömän häivepommikoneensa. Tämän pitäisi olla koneen lopullinen versio, ja sen oletetaan pääsevän palveluskäyttöön ensi vuonna. Elokuun alussa Venäjän uusi Su-70 Okhotnik -drooni teki ensilentonsa. Droonilla on identtinen aseistus Venäjän hävittäjäteknologian huipun – Su-57-hävittäjän – kanssa, ja se otettaneen käyttöön koelento-ohjelman jälkeen 2020-luvulla. Syyskuussa uutisoitiin, että Turkki kehittää autonomista Kargu-droonia, joka voi toimia yksin tai muiden kaltaistensa kanssa parvessa. Lijianin ja Kargun on katsottu olevan ainoita laatuaan, koska ne ovat huomattavasti kilpailijoitaan autonomisempia.

Lisäksi puolustusteollisuus kehittää erilaisia pienehköjä järjestelmiä, kuten venäläisen Kalašnikovin “itsemurhadrooni” KUB-BLA, joka kuljettaa asekuormansa kohteeseen ja räjähtää perillä. KUB-BLA noudattelee pitkälle Israelin kolmisen vuosikymmentä markkinoilla ollutta Harpy-lennokkijärjestelmää. Sekä KUB-BLA että Harpy kuitenkin vertautuvat enemmän risteilyohjukseen kuin lentokoneeseen, eivätkä ne siksi ole aivan samanlaisia kuin hävittäjiin ja pommikoneisiin verrattavat miehittämättömät alukset.

Suuret – ja kalliit – sotilasdroonit eivät ole ainoita miehittämättömiä järjestelmiä, joita asevoimat käyttävät. Monet maat hyödyntävät teknologiaa, joka on tarkoitettu ensisijaisesti siviilikäyttöön, koska teknologia on halpaa ja ketterää. Myös Suomi on ottanut käyttöön pieniä siviilidrooneja, joiden suurin etu on halpa hinta. Kekseliäimmät ovat hyödyntäneet tee-se-itse-kyhäelmiä: esimerkiksi terroristijärjestö Isis on käyttänyt siviilidrooneja, joihin on kiinnitetty käsikranaatti – yksinkertaisimmillaan pelkällä nippusiteellä. Sotilaskäyttöön tarkoitetut, kalliit järjestelmät eivät siis ole ainoa vaihtoehto, vaan luovuudellakin pärjää. Luovuuden rajat tulevat kuitenkin nopeasti vastaan: tekoälyn ohjaamat alukset ovat vahvistuva trendi, ja sotilaskäyttöön suunnitellut pelit ja vempeleet painivat aivan eri sarjassa kuin markettidroonit.

Koodi kestää vaaran, muttei ohjelmointivirheitä

Ihmisen asema miehittämättömien ilma-alusten pilottina ja päätöksentekijänä on muuttumassa, kun tekoäly ja koneoppiminen ovat raivanneet tiensä myös ilmailuun. Kehityssuunta on ilmeinen, koska tekoäly ja konenäkö avaavat sotilasilmailulle mahdollisuuksia, joita tähän mennessä ei ole kyetty hyödyntämään.

Miehittämättömät alukset mahdollistavat suuremman riskinoton kuin lentäjien ohjaamat hävittäjät: kalliinkin koneen saa suhteellisen nopeasti tehtaalta pelkästään rahaa vastaan, mutta uuden lentäjän kouluttaminen vie vuosia. Virheiden mahdollisuus vähenee, kun ihminen ei sotkeudu järjestelmän toimintaan. Miehittämättömän järjestelmän reaktioaika saadaan painettua minimiin, käytännössä alle sekuntiin, ja ilman ihmistä ilma-aluksen kantomatkaa, lentokorkeutta sekä kestävyyttä voidaan lisätä. Lisäksi miehittämättömillä koneilla on puolellaan valtava etu: kun kyydissä ei ole ihmistä, järjestelmät eivät ole riippuvaisia viestiyhteyksistä, jotka ovat aina haavoittuvia. Kun kaikki tämä yhdistetään hävittäjätasoiseen kapasiteettiin, ilmasodan vaikuttavuus ja kustannustehokkuus kasvavat.

Ihmisen siirtäminen taka-alalle ja tekoälyn merkityksen korostuminen synnyttävät kuitenkin uusia ongelmia. Koneiden toimintaan on entistä vaikeampi puuttua, kun ihminen ei enää ole yksi järjestelmän osa. Tietojärjestelmät kykenevät keskustelemaan keskenään niin nopeasti, ettei ihmisellä ole juuri mahdollisuuksia puuttua siihen: taisteluharjoituksessa tekoäly laski optimaaliset liikkeet jopa 250 kertaa ihmistä nopeammin. Koneita ohjaavat koodit ovat alttiita sekä virheille että kaappauksille, mikä lisää miehittämättömien järjestelmien epäluotettavuutta. Lisäksi dataa manipuloimalla ja häiritsemällä tekoälystäkin voidaan tehdä epäluotettava. Suojauksen mahdolliset puutteet voivat periaatteessa hidastaa kehitystä tai muuttaa sen suuntaa, koska helposti kaapattavissa oleva koodi tai vähällä vaivalla häirittävissä oleva tekoäly ei ole ostajan kannalta houkutteleva. Lentäjä on parempi vaihtoehto kuin viholliselle helposti antautuva koodi.

Teknisten kysymysten lisäksi tulevaisuuden ilmasodan nojaaminen algoritmiin synnyttää uusia eettisiä ongelmia. Kenen vastuulla ovat esimerkiksi tekoälyn tai koodin virheistä johtuvat siviilikuolemat? Kuten The Ulkopolitistissa on jo kysytty: kuinka ohjelmoidaan ero lapsisotilaan ja sotaleikkejä leikkivän lapsen välillä? Kansainvälisen oikeuden mukaan kauko-ohjattavien droonien ohjaaja on vastuussa tekemisistään samalla tavalla kuin sotilaslentokoneen ohjaaja, mutta autonomisten järjestelmien tapauksessa paljon kysymyksiä on vielä ratkaisematta. Toistaiseksi ongelmat ovat niin suuria, että ihminen on edelleen olennainen osa ilmasodankäyntiä ja sen järjestelmiä, ja tekoäly tekee päätöksiä vain rajallisesti.

Tekoälyn mahdollisuuksia, haasteita ja ongelmia pohditaan ankarasti. Sotilasilmailun teknologia kehittyy jatkuvasti, ja erityisesti Kiina, Venäjä ja Turkki ovat hypänneet kehityksen aallonharjalle – länsimaat ovat vähintään muutaman vuoden jäljessä, ehkä jopa toista vuosikymmentä. Miehittämätön teknologia ja sen käyttöönotto voivat vaikuttaa suurvaltojen väliseen voimatasapainoon sekä lisätä uutta teknologiaa omistavien ja hyödyntävien valtioiden painoarvoa. Pienessä mittakaavassa uusi teknologia saattaa muuttaa taisteluiden voimasuhteita ja pakottaa osapuolet miettimään uusia ratkaisuja esimerkiksi taktiikassa tai johtamisessa. Lisäksi se laajentaa järjestelmien tehtäväkenttää ja monipuolistaa toimintaa, muun muassa koska tekoäly kestää huomattavasti pidempiä ja fyysisesti raskaampia tehtäviä kuin miehitetyt koneet. Miehittämättömät alukset voivat myös jatkaa toimintaansa, vaikka viestiyhteyksiä ei ole. Eipä ihme, että asevoimat ympäri maailmaa haluavat lisätä miehittämättömät ilma-alukset työkalupakkiinsa. Tekoälyn mahdollisuudet ovat jo käden ulottuvilla, ja uusi teknologia tekee ihmisestä koko ajan tarpeettomamman. Sotilasilmailun tulevaisuus on jo miltei täällä.