Japanilaistuotteiden boikottiin kehottava tarra Etelä-Korean Mokpossa elokuussa 2019. Kuva: Wikimedia Commons

Miksi Japanin ja Etelä-Korean, kahden demokraattisen Yhdysvaltain liittolaisvaltion suhteet tulehtuvat aika ajoin niin pahasti? Monella tapaa jaetun kulttuuriperinnön lisäksi kumpikin maa on lähes yhtä lailla huolissaan Itä-Aasian turvallisuustilanteesta ja Kiinan kasvavasta vaikutusvallasta. Ja jos Pohjois-Korean Kim Jong-un päättäisi painaa punaista nappia, olisivat kummankin maan kaupungit mahdollisen ydinohjusiskun ensimmäisten kohteiden joukossa.

Mailla olisi siis paljon syitä pitää yhtä. Niistä huolimatta välit ovat kuitenkin jälleen kerran lähes umpijäässä. Kuten aiemminkin, suhteiden jäätymisen pääasiallinen syy löytyy menneisyydestä: historian haavat suhteissa ovat erittäin syvät, eikä kummankaan maan tämänhetkisiltä hallituksilta voi juuri odottaa ihmeitä haavojen parantamiseksi.

Kiistan takana siirtomaa-ajan pakkotyöläiset

Vaikka haasteet suhteessa ovat kyteneet jo muutaman vuoden ajan, on tämänhetkisen kiistan välittömin syy Etelä-Korean korkeimman oikeuden viime vuonna antama päätös, jonka mukaan japanilaisyhtiöiden on maksettava korvauksia Japanin Korean miehityksen (1910-1945) aikana pakkotyöhön määrätyille korealaisille. Japanin mielestä asiasta oli jo sovittu vuonna 1965 solmitussa sopimuksessa, jossa Japani maksoi rahassa ja lainoina yhteensä 500 miljoonaa dollaria Etelä-Korean valtiolle ja sai vastapalveluksena sopimukseen kirjauksen, jossa asian todettiin olevan loppuun käsitelty.

Etelä-Korean korkein oikeus oli kuitenkin eri mieltä. Päätöksen mukaan pakkotyöhön määrätyillä korealaisilla on edelleen oikeus haastaa yritykset oikeuteen ja vaatia niitä maksamaan korvausta työlleen, sillä vuonna 1965 maksetut korvaukset korvasivat vain valtiolle – ei yksilöille – aiheutetun vahingon. Täten korkein oikeus määräsi muun muassa japanilaisen metallijätti Nippon Steel & Sumitomo Metal-yhtiön maksamaan neljälle entiselle pakkotyötä tehneelle eteläkorealaiselle noin 80 000 euron korvaussumman.

Japanin reagoi päätökseen raivokkaasti, ja Tokiossa päätettiin, ettei asia jäisi tähän. Alkukeväästä Japanin hallituksessa alettiinkin kartoittamaan keinoja, joilla maa voisi vastata päätökseen. Vastatoimet julkistettiin lopulta heinäkuussa, jolloin Japani ilmoitti päätöksestään asettaa kaupparajoitteita Etelä-Korean puolijohdeteollisuuden kannalta tärkeiden kemikaalien vientiin.

Siitä lähtien alamäki suhteissa on jatkunut jyrkkänä: Japani ilmoitti vielä samassa kuussa poistavansa Etelä-Korean luotettujen kauppakumppanien listalta. Etelä-Korea vastasi samalla mitalla, ja laajensi elokuussa siihen asti lähinnä kauppasuhteisiin kohdistuneen välirikon muille osa-alueille antaessaan maiden välisen sotilastiedustelutiedon jakamista edesauttavan sopimuksen (GSOMIA) erääntyä.

Myös kansa on liittynyt mukaan taistoon, ja eteläkorealaiset ovat osallistuneet erityisen innokkaasti japanilaistuotteisiin ja brändeihin kohdistuviin boikotteihin, aina Uniqlosta Asahi-olueen. Boikottien intensiteetistä kielii olutviennin loppuminen lähes tyystin: vientimäärä Japanista Etelä-Koreaan romahti 99,9 % edellisvuodesta.

Suhteiden viileneminen alkoi jo aiemmin

Tätä ennen porua oli ehtinyt jo nousta Japanin väitettyä Etelä-Korean sotalaivan tulitutkan lukittautuneen Japanin meri-itsepuolustusvoimien lentokoneeseen. Sitä ennen Japani oli hermostunut Etelä-Korean hallinnon viime vuoden lopussa tekemästä päätöksestä käytännössä irtisanoutua vuonna 2015 sovitusta, niin kutsuttuja lohtunaisia – naisia, jotka pakotettiin sodan aikana Japanin keisarillisen armeijan seksiorjiksi – käsitelleestä sopimuksesta.

Presidentti Donald Trump totesi aiemmin heinäkuussa, että ratkaisujen löytäminen kiistaan olisi lähestulkoon “kokopäivätyötä”.

Klikkaa twiitataksesi.

Maat ovat kulkeneet eri polkuja myös suhtautumisessaan Etelä-Korean pohjoisnaapuriin. Japani on omaksunut talouspakotteita ja muita pakkokeinoja korostavan kovan linjan, kun puolestaan Etelä-Korea on presidentti Moon Jae-inin valtakaudella ollut valmiimpi kompromisseihin pohjoisen naapurinsa kanssa. Painetta tuoda osapuolet pöydän ääreen ei myöskään ole tulossa Tyynenmeren takaa, sillä Yhdysvallat on toistaiseksi tyytynyt toimimaan kiistassa lähinnä sivustakatsojana. Presidentti Donald Trump totesi aiemmin heinäkuussa, että ratkaisujen löytäminen kiistaan olisi lähestulkoon “kokopäivätyötä”.

Korkean tason tapaamiset eivät juuri ole antaneet merkkejä suhteiden pikaisesta parantumisesta. Abe ja Moon tapasivat Thaimaassa marraskuun alussa, mutta tapaamisen konkreettinen anti jäi jälleen kerran laihaksi: ainoa asia, josta päättäjät olivat yhtä mieltä oli, että keskusteluja voidaan jatkaa tulevaisuudessa.

Pysäyttämätön voima ja liikkumaton kohde

Etelä-Korean hallitus ei ole luonnollisesti ollut halukas tekemään erityisen suuria väliintuloja oikeustapauksen kohdalla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää: on vaikea kuvitella hallituksen puuttuvan itsenäisen oikeuslaitoksen päätökseen. Vuonna 2015 tehty lohtunaissopimus oli puolestaan jo syntyessään epäsuosittu, eikä Moonilla liene ollut kovinkaan suuria mielihaluja suojella korruptioskandaalin tahriman ja vankilassa istuvan edeltäjänsä, presidentti Park Geun-hyen, tekemää sopimusta. Suorien poliittisten syiden lisäksi Etelä-Koreassa on koettu jo pitkään, ettei Japani ole juurikaan osoittanut olevansa erityisen pahoillaan siirtomaakautensa aikana tapahtuneista hirmuteoista.

Japanin kannalta asiassa ei juuri auta Moonin oma henkilökohtainen ajattelutapansa,  josta kielii hänen lausuntonsa, ettei ”maa enää koskaan häviä Japanille”. Nationalismiin ja kestosuosikkina toimivaan japaninvastaisuuteen vetoaminen on ollut myös poliittisesti kannattavaa Moonille, jonka kansansuosio ampaisi kovaan nousuun kiistan alkaessa.

Japanin näkemys puolestaan on ehdoton: Etelä-Korean täytyy hyväksyä vuoden 1965 sopimus. Maan ehdottomuus on ainakin osittain ymmärrettävää: Japanin kannalta Etelä-Korean kanssa neuvotteleminen tuntuu ajanhukalta, jos neuvottelukumppani päättääkin yhtäkkiä irtisanoutua edeltäjiensä solmimista sopimuksista – olkoonkin, että sopimus on tehty aikakaudella, jolloin Etelä-Korea oli diktatuuri.

Tokiossa pelätään, että Japanin taipuminen kiistassa voisi johtaa myös uusiin korvausvaatimuksiin – tai jopa siihen, että muutkin Japanin aikoinaan valloittamien maiden kansalaiset alkavat vaatimaan korvauksia. Ja jos Etelä-Korea kokee, ettei Japani ole pyytänyt siirtomaakautensa tekoja anteeksi, on Japanissa herännyt epäilys, onko todellisuudessa olemassa olemassa mitään anteeksipyynnön muotoa, jolla historialliset kiistat länsinaapurin kanssa saataisiin päätökseen.

Tokion turhautuminen Etelä-Koreaan vaikuttaa olevan tosiasiallista

Klikkaa twiitataksesi.

Tokion turhautuminen Etelä-Koreaan vaikuttaa olevan tosiasiallista, sillä Aben on kerrottu ilmaisseen näkevänsä, että Japanin tulisi käyttää ulkopoliittiset resurssinsa muualla eikä tuhlata aikaansa neuvotteluihin ”epäluotettavan” länsinaapurinsa kanssa.  Japanin näkökulmasta Moon on ollut valmis romuttamaan niin monta suhteiden nykyistä kulmakiveä aina vuoden 1965 sopimuksesta vuoden 2015 sopimukseen, ettei Kasumigasekin hallintokortteleissa uskota Etelä-Korean linjan muuttuvan niin kauan kuin Moon istuu Soulin Sinisessä talossa. Kyseinen tunne toisen maan johtajan epäluotettavuudesta ei liioin ole yksipuolinen, sillä Etelä-Koreassa ollaan myös hyvin tietoisia Aben oikeistolaisesta ajatusmaailmasta, johon kuuluu olennaisesti myös historiallinen revisionismi. 

Japanin ehdoton linja on ainakin toistaiseksi linjassa myös äänestäjien mielipiteiden kanssa: NHK:n syyskuisessa mielipidemittauksessa yli puolet (55 %) vastaajista oli sitä mieltä, ettei hallituksen tule kiirehtiä tekemään kompromisseja Etelä-Korean kanssa. Kansan tuki ei välttämättä kiistan pitkittyessä säily järkkymättömänä, mutta on selvää, etteivät äänestäjätkään välttämättä usko, että Japanin tulisi kiirehtiä parantamaan suhteita, varsinkaan kun se väistämättä tarkoittaisi kompromissien tekoa.

Kevät voi olla vielä kaukana

Osapuolet ovat kuitenkin yrittäneet löytää polkuja kiistan ratkaisemiseksi, ja maiden välillä on hiljattain keskusteltu mahdollisen yhteisen kassan perustamisesta korvausten maksamiseksi. Tämäkään vaihtoehto ei liene ongelmaton, sillä se vaatisi, että Japani käytännössä myöntäisi Etelä-Korean oikeuslaitoksen tulkinnan vuoden 1965 sopimuksesta olevan oikea. Etelä-Korean kannalta minkä tahansa ratkaisun on joka tapauksessa oltava korkeimman oikeuden päätöksen mukainen.

Toimivaa ratkaisua ei toistaiseksi ole ilmestynyt näköpiiriin. Kumpikin maa on ajanut itsensä asemaan, jossa mikä tahansa hyväksyttävä sopimus vaatii väistämättä valmiutta tinkiä omista näkemyksistä, mitä kumpikaan ei useista syistä johtuen halua tehdä. Ja vaikka kompromissi löytyisikin, sopimuksen kestävyys voi jäädä kyseenalaiseksi, koska kiistan – ja erimielisyyksien – tausta löytyy tosiasiassa paljon syvemmältä.

Scott A. Snyderin ja Brad Glossermanin mukaan kiistan perusta pohjautuu kummankin maan kansalliseen identiteettiin. Etelä-Korean kansallinen identiteetti perustuu ainakin jossain määrin maan traumaattiseen kokemukseen Japanin siirtomaana 1910-1945 ja näkemykseen, jonka mukaan Japani ei osoittanut olevansa kovinkaan pahoillaan Korean niemimaan alistamisesta yli 35 vuoden ajan.

Kyseinen näkemys Japanista väkivaltaisena valloittajana vaikuttaa käsittämättömältä Japanissa, jossa osana kansallista identiteettiä on näkemys maan rauhanomaisuudesta sekä siitä, että toisessa maailmansodassa maa oli uhri. Japanin mielestä sen sotaisa identiteetti päättyi vuonna 1945: kumpikin Korea kuitenkin epäilee, että Japani olisi todellisuudessa täysin kykeneväinen omaksumaan edellisen identiteettinsä uudelleen.

Näiden kahden perustavanlaatuisesti eriävän näkemyksen välille voi ollakin vaikea luoda kestäviä siltoja. Vaikka suhteet lähtisivätkin kylmän talven aikana kevättä lähestyttäessä hiljalleen lämpenemään, voi leuto kesä olla vielä kaukana.