Euroopan unionin jäsenten ulkopolitiikkaa on viimeiset vuosikymmenet hallinnut yhteistyötä yli kilpailun painottava liberalismiväritteinen katsantokanta; siitä ovat pitäneet huolen Euroopan komissiota hallinneet poliittiset ryhmät Euroopan parlamentin poliittisessa keskustassa sekä jäsenmaiden hallituksissa. Kevään eurovaaleissa toistaiseksi parhaimman tuloksensa tehnyt laitaoikeisto on muun muassa geopolitiikasta ammentavalla ulkopoliittisella katsannollaan kuitenkin noussut haastamaan nykyisen järjestyksen.

Kansainvälisen politiikan teoreettista keskustelua läpi 1900-luvun hallitsi kahden suuren koulukunnan, realismin sekä liberalismin, kamppailu jälkeläisineen. Hegemoninen ulkopoliittinen katsantokanta Euroopan unionin politiikassa on kiertynyt liberalistisen, yhteistyötä ja yhteisiä etuja painottavan teorian ympärille, jota tosin on ajoittain haastettu myös laitavasemmiston toimesta. Viimeisen vuosikymmenen aikana vahvistunut laitaoikeisto on tuonut mukanaan tuulahduksen idästä sekä Atlantin takaa lännestä, ja tuloksena on syntynyt geopoliittisen ja ulkopolitiikan realistisen koulukunnan aineksia lainaava symbioosi, johon on yhdistelty kotikutoisia identitäärisiä teemoja. Näiden teemojen lähtökohta on ajatus siitä, että Eurooppa ja sen kulttuuri kuuluvat eksklusiivisesti valkoisille eurooppalaisille.

Nämä radikaalisti eriävät pohjaoletukset maailmankatsomuksessa ja itsekäsityksessä ovat omiaan luomaan sekä kärjistämään niitä jakolinjoja, joita eurooppalaisessa politiikassa on viime vuosina havaittu. Nämä jakolinjat näkyvät keskusteluissa maahanmuutosta ilmastoon. Mutta kuten kaikki hyvät tarinat, myös tämä alkaa kauempaa historiasta.

Liberalistisen ulkopolitiikan juurilla

Nykymuotoisen Euroopan unionin perustuksia alettiin toden teolla valaa Pariisin ja Rooman sopimuksilla 1950-luvulla. Rauhan ja vaurauden elinehtona toisen maailmansodan jälkeen nähtiin Ranskan ja Saksan, jotka olivat sotineet kaksi veristä maailmansotaa keskenään, yhteistyö sekä keskinäisriippuvuus. Jos molempien maiden talous ja edut ovat kiinni yhteisessä kaupassa sekä diplomatiassa, olisi sodan tai muun konfliktin hinta maiden välillä korkeampi kummallekin osapuolelle. EU:n runko rakentui vahvan poliittisen keskustan konsensuksen turvin pitkälti syvään yhteistyöhön ja riippuvuuteen rakentuvan idean ympärille. Tätä lähtökohtaa on sittemmin laajennettu suhteellisen onnistuneesti lähes koko mantereen alueelle. EU:lla onkin nykyisin yhteiset yksimielisesti sovitut suuntalinjat kansainvälisen yhteistyön edistämisessä ja talouteen liittyvässä ulkopolitiikassa.

Vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla tutkijat Robert Keohane ja Joseph Nye kehittelivät tahoillaan uusliberalistisen ulkopolitiikan teoriapuolta (uusliberalistisella ulkopolitiikalla ei ole mitään tekemistä uusliberaalin talouspolitiikan kanssa). Keohanen ja Nyen mukaan valtioiden tulisi keskittyä omien tavoitteidensa vähäiseenkin edistämiseen muihin valtioihin vertailun sijasta. Yhteistyö, keskinäinen hyötyminen sekä kestävä rauha olisi mahdollista rakentaa luottamuksen saavuttamisella, taloudellisella keskinäisriippuvuudella ja kansainvälisillä instituutioilla.

Liberalismia haastamassa

Kun yhtäällä kansainvälispoliittinen liberalismi jatkoi kehittymistään, peloponnesolaissodista ja Machiavellista kumpuava kansainvälispoliittinen realismi sai uusia muotoja. Amerikkalainen tutkija Kenneth Waltz yritti teoriassaan pysyä koko maailmanpolitiikkaa kuvaavalla järjestelmätasolla yksittäisten valtioiden ulkopolitiikan sijaan, mutta tämän myöhemmät tulkitsijat ulottivat tarkastelun myös valtiotasolle. Maailmanpoliittisen realismin oppeihin kuuluu – kontrastina liberalistiselle teorialle – suhteellisten etujen painotus absoluuttisten sijaan. Tärkeintä ei ole se, että itse hyötyy, vaan se, että itse hyötyy suhteellisesti muita enemmän.

Tästä tietyissä määrin erillinen mutta lukuisia perusperiaatteita kansainvälispoliittisen realismin kanssa jakava geopolitiikaksi kutsuttu katsantokanta alleviivaa maantiedettä jopa kohtalonkysymyksenä ja tutkii sen vaikutusta kansainväliseen politiikkaan. Geopoliittiset teoriat ovat eri puolilla maailmaa kehittyneet eri tavoin, mutta alueellisia eroja yhdistää maantieteellisten tekijöiden vaikutus ulkopoliittisessa päätöksenteossa. Toiset, varsinkin Britanniassa, ovat korostaneet strategisten meriyhteyksien merkitystä ja toiset, varsinkin Venäjällä, taas niin kutsutun “sydänmaan” ja alueellisten resurssien tarjoamaa voimaa.

Euroopassa rauhan ja vaurauden elinehtona toisen maailmansodan jälkeen nähtiin Ranskan ja Saksan yhteistyö sekä keskinäisriippuvuus. Klikkaa twiitataksesi!

Sakari Linden, Euroopan parlamentin laitaoikeistolaisen ID-ryhmän EU-poliittinen neuvonantaja ja ID:tä edeltäneen ENF-parlamenttiryhmän ulkopoliittinen neuvonantaja, hahmotteli EU:n geopoliittista perustaa ja haasteita julkaisussa perussuomalaiselle ajatushautomolle Suomen Perustalle vuonna 2016. Tekstissä käydään yllä kuvatusta geopoliittisesta näkökulmasta läpi muun muassa maanosan autonomialiikkeitä sekä Saksan ja Ranskan suhdetta. Läpi tekstin paistava pääteesi ja taustaoletus on, että myös Euroopan unioniin kuuluu valtioita erilaisin geopoliittisin tilantein ja jopa vastakkaisin ulkopoliittisin eduin ja siten tyystin erilaisin toimintasuosituksin. Teesi ui valtavirtaisempaa kansainvälispoliittisen liberalismin yhteistyösanomaa vastaan.

Eurooppalainen laitaoikeisto katsoo maailmanpolitiikkaa kovin eriävästä vinkkelistä perinteisiin keskemmälle asettuviin puolueisiin nähden. Varsinkin tuoreesti vahvistuneetn uusoikeiston ajatustradition siemenet on kylvetty kauempana 1900-luvun toisella puoliskolla Alain de Benoistin ranskalaisesta Nouvelle Droitesta, “uudesta oikeistosta”, lähtien aina moderneihin identitäärisiin liikkeisiin asti. Poliittisena teoreetikkona tunnettu De Benoist painotti teksteissään koko Euroopan laajuisen “eurooppalaisten ihmisten federaation” ja sitä ylläpitävien valkoisten eurooppalaiskulttuurien identiteetin tärkeyttä. Moderni identitäärinen liike on veistänyt ohjelmansa pitkälti tästä puusta

Näitä kahta teemarypästä, identitäärisyyttä ja geopolitiikkaa, yhdistelemällä eurooppalainen laitaoikeisto on pyrkinyt tiivistämään rivejään, varsinkin Euroopan parlamentin tasolla. Jo vuoden 2014 europarlamenttivaalien tiimellyksessä eurooppalainen oikeisto tavoitteli yhden ja yhtenäisen parlamenttiryhmän luomista vaikutusvaltansa maksimoimiseksi. Tuolloin kuitenkin tuloksena oli jopa kolme erillistä ryhmää hieman erilaisin painopistein. Sama toistui kevään 2019 eurovaalien aikaan, mutta tällä kertaa ryhmien määrä onnistuttiin vähentämään kahteen: kansalliskonservatiiviseen ECR:ään ja laitaoikeistolaiseen Identity & Democracy -ryhmään. Seuraavassa käsitellään lähinnä enemmän uusoikeistolaisuuteen ja siten yllä kuvattuihin teemoihin virittäytynyttä ID:tä, johon muun muassa Perussuomalaiset siirtyivät ECR:stä.

Uuden järjestyksen aineksia

Eurooppalaisen laitaoikeiston vahvistuttua kuluneina vuosina uusoikeistolaisuuden nostaessa päätään ja kerättyään kannatusta viimeksi kevään eurovaaleissa, on sen ulkopoliittinen linja saanut uutta painoarvoa. Euroopan parlamentissa laitaoikeiston Identity & Democracy -parlamenttiryhmä on vanhojen suurten poliittisen keskustan ryhmien takana keskisuuri voima 73 europarlamentaarikollaan 751:stä, mutta hetkittäin kyseisen ryhmän puolueet ovat päässeet vaikuttamaan politiikkaan EU-jäsenmaiden hallitustasolla. Toistaiseksi vaikutus Euroopan parlamentissa on kuitenkin jäänyt pieneksi.

Isoimpana ja tärkeimpänä komponenttina valtavirtaisen ulkopolitiikan haastajan esiinmarssissa on toiminut ID-ryhmään kuuluva italialaispuolue Lega Nord, joka vuoden 2017 vaaleista viime elokuuhun asti toimi Italian hallituksessa. Legan hallituskaudella Italia pyrki lämmittelemään suhteitaan Venäjään, jonka Lega näkee Yhdysvaltain maailmanpoliittista hegemoniaa tasapainottavana tekijänä. Firenzen yliopiston politiikan tutkimuksen professori Marco Tarchi kirjoittaa Legan ulkopoliittisen ohjelman heijastelevan pitkälti eksklusiivisesti tapahtumien oletettua vaikutusta Pohjois-Italiaan, Legan synnyinalueeseen, sekä nyt myöhemmin koko Italiaan puolueen laajennettua toimintaansa koko valtion alueelle. Puolueen entisen puheenjohtajan Roberto Maronin mukaan Lega Nord ei lisäksi ole euroskeptinen liike, vaan tavoittelee “uutta eurooppalaisuutta”, alueiden Eurooppaa. Painotuksessa on nähtävissä aineksia aiemmin mainitun de Benoistin ajattelusta.

Samoin Itävallassa Vapauspuolue, niin ikään ID:n jäsen, toimi hallitusvastuussa yhdessä keskustaoikeiston kanssa vuodesta 2017 viime syyskuuhun asti. Vapauspuolue FPÖ:n ulkopoliittisessa katsannossa on samankaltaisia aineksia kuin yllä Lega Nordilla, Venäjään kohdistuvien pakotteiden vastustusta myöten, mutta saksalainen laitaoikeistolaiseen ulkopolitiikkaan erikoistunut tutkija Fabian Virchow huomauttaa pakettiin liittyvän myös kansallisia erityispiirteitä. Tällaisia ovat esimerkiksi Itävallassa tärkeäksi nähty teema liittoutumattomuudesta sekä nativistinen pohjavire. Tutkija mainitsee Itävallan Vapauspuolueen olevan jäsentensä mielestä kiinteästi yhteydessä saksalaiseen perinteeseen jopa geneettisellä tai etnisellä tasolla, minkä vuoksi valtioiden edut nähdään kiinteästi yhteneväisinä. Esimerkiksi puolueen entinen europarlamentaarikko Andreas Mölzer on Roberto Maronin tavoin argumentoinut “spirituaalisen Euroopan” laajenemisen ja muiden identitääristen teemojen puolesta.

Identitäärisyyttä ja geopolitiikkaa yhdistelemällä eurooppalainen laitaoikeisto on pyrkinyt tiivistämään rivejään. Klikkaa twiitataksesi!

Euroopan laitaoikeiston maantieteellissidonnaista ulkopolitiikkaa havainnollistaa etelänaapurimme Viron hallituspuolue EKRE, niin ikään ID:n jäsen. Maaliskuusta 2019 hallitusvastuussa toiminut puolue suhtautuu todella kriittisesti Venäjään, jonka se ymmärrettävästi historiastaan johtuen näkee suurena uhkana Viron valtion olemassaololle. Tämä on päinvastainen lähtökohta muihin ID-ryhmän puolueisiin nähden.Tukea haetaan, geopolitiikan oppien mukaisesti, hegemonisesta Yhdysvalloista sekä sen johtamasta Natosta, joiden toivotaan tarjoavan turvaa ja tasapainottavan tilannetta. Huolimatta maantieteellisesti määrittyvistä kansallisista erikoispiirteistä, myös EKRE:n ulkopolitiikka kiinnittyy tiukasti “oman kansan” etujen ajamiseen muiden kustannuksella.

Oman lukunsa muodostaa Unkaria kohta vuosikymmenen johtanut Fidesz-puolue, johdossaan Viktor Orbán. Fidesz kuuluu yllä kuvatusta joukosta poiketen europarlamentissa samaan ryhmään muun muassa kokoomuksen kanssa, keskustaoikeistolaiseen EPP:hen, josta se tosin on pyritty erottamaan liian oikeistolaisten kantojensa takia. Fideszin ymmärrys Unkarin paikasta maailmassa ja ulkopoliittinen katsantokanta vastaavat kuitenkin pitkälti edellä jäsenneltyä laitaoikeiston geopolitiikkaa. Fidesz suhtautuu suhteellisen myötämielisesti Venäjään, pitkälti johtuen kiistoista Ukrainan kanssa unkarilaisesta vähemmistöstä maassa, omista taloudellisista eduista sekä yhteneväisistä ideologisista tavoitteista “illiberaalin demokratian” suhteen. Jälleen nousevat esiin paitsi maantieteellisten seikkojen korostaminen, myös ulkopoliittisten suhteiden määrittyminen etnisen identiteetin siivittämänä. Samoin Orbán on esittänyt identitäärisiä teemoja vaatiessaan eurooppalaisen kristityn tradition puolustamista.

Eurooppalaisen laitaoikeiston vahvistuttua kevään eurovaaleissa sen ulkopoliittinen linja on saanut uutta painoarvoa. Klikkaa twiitataksesi!

Pariisilaisen Sciences Po -yliopiston vieraileva professori Christina Schori Liang tiivistääkin laitaoikeiston ulkopolitiikan kulloisenkin ilmenemistavan riippuvaiseksi kunkin valtion nykytilasta: sen maantieteestä ja resursseista. Liangin mukaan puolueilla kuitenkin on yhä enenevissä määrin kollektiivinen ja jaettu identiteetti. Tämä identiteetti kiertyy etnismääritteiseen käsitykseen kansasta, kansalaisuudesta ja yhteiskunnasta, lopulta muodostaen globalisoituneemman nationalismin, identitäärisen geopolitiikan. Merkittävin jakolinja uusoikeistolle, belgialaisen oikeistopuolue Vlaams Belangin Filip Dewinterin sanoin, ei enää kulje marxismin ja liberalismin, vaan identiteetin ja monikulttuurisuuden välillä.

Tasapainoa etsimässä

Euroopan unionin hallitsevana ulkopoliittisena oppina toimineen ja sen koko perustukset valaneen kansainvälispoliittisen liberalismin haastajat ovat viime vuosina vahvistuneet sekä Euroopan parlamentissa että jäsenmaiden kansallisessa politiikassa. Uusoikeiston nousu pakottaa itse kunkin, erityisesti EU:n perinteiset keskustaviritteiset valtatekijät, tarkastelemaan omaa itseymmärrystään ja ulkopolitiikkaansa. Pitkästä aikaa unionin sisäpuolelta on nimittäin ilmaantunut varteenotettava vaihtoehtoinen tilannekuva ulkopolitiikan pohjaksi.

Käsitys omasta paikasta maailmassa ja sen suhteesta muihin heijastuu ulkopolitiikan lisäksi laajemmin muuhun poliittiseen päätöksentekoon, eikä sitä voi kohdella vain yksittäisenä politiikkalohkona. Liioin periaatteellisesti ja syvästi eroavaa maailmankuvaa ei voi vain sulkea ulkopuolelle, etenkään kun sen kannattajia alkaa lähitulevaisuudessa olemaan viitisentoista prosenttia Euroopan parlamentista. Haasteeseen on joko sopeuduttava tai vastattava.