Jaa

Lukuaika: 10 minuuttia
Ursula von der Leyen

Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen esitteli Euroopan vihreän kehityksen ohjelman Euroopan parlamentissa 11. joulukuuta. Kuva: European Union 2019 – Source : EP

Nyt on tosi kyseessä. Euroopan parlamentti julisti marraskuun viimeisellä viikolla ilmastohätätilan alkaneeksi ja vaati päätöslauselmassaan Euroopan komissiota varmistamaan, että kaikki Euroopan unionin lainsäädäntö- ja budjettiehdotukset ovat linjassa Pariisin sopimuksen tavoitteen kanssa. Sopimuksen tavoitteena on pysäyttää ilmaston lämpeneminen 1,5 asteeseen vuoteen 2050 mennessä. Vaikka parlamentin päätöslauselmat eivät kanna lainkaan säädösvaltaa, on linjauksella silti merkitystä, sillä se kuvastaa instituution enemmistön kunnianhimoa EU:n valmistautuessa neuvottelemaan unionin ilmastotavoitteiden saavuttamiseen vaadittavista käytännön toimenpiteistä. Vuosi 2020 on ilmastopolitiikan vuosi, kun EU pohjustaa pyrkimystään saavuttaa ilmastoneutraalius vuoteen 2050 mennessä.

 Tehtävä ei tule olemaan helppo. Lokakuussa järjestetyssä Euroopan parlamentin kuulemisessaan uusi energiakomissaari Kadri Simson kertoi haluavansa saavuttaa EU:n ilmastotavoitteet tavalla, joka on kustannustehokas eikä uhkaa Euroopan energiaturvallisuutta. Energiaturvallisuudella tarkoitetaan kohtuuhintaisen energian jatkuvaa ja keskeytyksetöntä saatavuutta. Kysyttäessä mahdollisista vaikeuksista, komissaari Simson näki investointien puutteen pahimpana haasteenaan. EU:n on sovitettava kovat mutta vaadittavat ilmastotoimet yhteen kustannusten, oikeudenmukaisen taakanjaon ja energiaturvallisuuden kanssa, mutta tähän mennessä sovun löytäminen on ollut todella vaikeaa.

Uusi Euroopan komissio aloittaa ilmastopolitiikka edellä

Ilmastopolitiikka on noussut Ursula von der Leyenin johtaman uuden komission kärkiaiheeksi, johon on kohdistettu järkälemäisiä odotuksia. Komission uuden puheenjohtajan poliittiset linjaukset ehdottavat muun muassa EU:n 2050 ilmastoneutraaliustavoitteen kirjaamista lakiin, rahoitusta ”oikeudenmukaisen siirtymän” (just transition) varmistamiseksi kaikilla EU:n alueilla ja ilmastotavoitteiden liittämistä entistä olennaisemmaksi osaksi EU:n ulko- ja kauppapolitiikkaa. Oikeudenmukaisen siirtymän mekanismin tavoitteena on varmistaa, että yhteistä tukea ilmastotavoitteiden saavuttamiseen pystytään kanavoimaan tehokkaammin EU:n köyhimmille ja fossiilisista polttoaineista riippuvaisimmille alueille. Viisivuotiskauden tavoitteena on mahdollistaa EU:n pyrkimys tehdä Euroopasta ensimmäinen ilmastoneutraali maanosa seuraavan 30 vuoden sisällä. 

Ilmastopolitiikka on noussut Ursula von der Leyenin johtaman uuden komission kärkiaiheeksi.

Näin ollen kenties keskeisimmän osa-alueen komission tulevassa työohjelmassa muodostaa paljon puhuttu Euroopan vihreän kehityksen ohjelma (European Green Deal), jonka valmistelua koordinoi komission johtava varapuheenjohtaja Frans Timmermans. Aiheen tärkeyttä kuvastaakin se, että uusi komissio julkaisi tiedonannon vihreän kehityksen ohjelman keskeisistä tavoitteista vain kymmenen päivää kautensa aloittamisen jälkeen keskiviikkona 11. joulukuuta. Kattava ostoslista asettaa tavoitteita lähes kaikille EU:n toiminnan alueille ulko- ja aluepolitiikasta liikenne- ja teollisuuspolitiikkaan. Komissio lupaa ohjelmassaan lisäksi tarkistaa ja tarvittaessa uudistaa kaikki ilmasto- ja energiapolitiikkaan liittyvät EU-säädökset kesäkuuhun 2021 mennessä. Tiedonanto on kuitenkin yksityiskohdiltaan heppoinen ja pyrkii samanaikaisesti kumartamaan sekä niille, jotka ovat arvostelleet Von der Leyenin ilmastotavoitteita kunnianhimottomiksi että niille, joiden mielestä tavoitteita tulisi toteuttaa heinäkuun poliittisia linjauksia asteittaisemmin.

Seuraavan vuosikymmenen alkaessa on EU:lla tarve siirtyä sanoista tekoihin. Vuodelle 2020 asetettu päästövähennystavoite saavutettiin kolme vuotta etuajassa, mutta enemmän on tehtävä, jotta EU:n pyrkimyksissä karsia puolet hiilidioksidipäästöistään vuoteen 2030 mennessä pysytään tahdissa. Valitettavasti jäsenmaat ovat kuitenkin jäljessä 2020 tavoitteissaan lisätä uusiutuvien energialähteiden osuutta energiantuotannossa ja parantaa energiatehokkuutta. Jälkimmäinen tavoite on erityisen tärkeä, sillä EU:n rakennuskannasta noin 75 prosenttia on energiatehotonta ja rakennusten tarpeet tuottavat yli kolmasosan unionin vuotuisista hiilidioksidipäästöistä.

Kunnianhimoisten tavoitteiden kulut hiertävät: Kuka maksaa ilmastoviulut?

 Edes 40 prosentin päästövähennyksiin vuoteen 2030 mennessä vaadittavien Ilmastotoimien on arveltu kustantavan noin biljoona euroa (tuhat miljardia) vuosien 2021 ja 2030 välillä. Tämän pohjalta komissio on arvioinut lisärahoituksen tarpeen olevan noin 180 miljardia euroa vuodessa verrattuna nykyisiin investointeihin, mikä vastaa EU:n vuosibudjetin suuruista summaa. Toisaalta, koska koko EU:n alueen BKT on noin 18 biljoonaa euroa, vastaisi vuotuisten lisäinvestointien tarve vain noin yhden prosentin nostoa EU:n kokonaistuotannon arvosta. Päästövähennystavoitteiden nosto 50–55 prosenttiin tai jopa 65 prosenttiin, kuten Euroopan parlamentin vihreät ja ympäristöjärjestöt ovat vaatineet, tarkoittaisi tietysti tuntuvia korotuksia investointien tarpeeseen.

Jäsenmaat ovat jäljessä 2020 tavoitteissaan lisätä uusiutuvien energialähteiden osuutta energiantuotannossa.

EU:lla on samanaikaisesti tekeillä useita lainsäädännön uudistuksia investointien ja kulutuksen kohdistamiseksi ilmastotavoitteita tukeviin hankkeisiin. Finanssialaa ohjaavan kestävän rahoituksen kriteeristön luominen, energiaverotusta koskevan direktiivin päivitys ja päästökauppadirektiivin uudistaminen ovat näistä keskeisimpiä. Lisäksi Euroopan investointipankille (EIB) on asetettu tavoite nostaa ilmastotavoitteita tukeva rahoitus puoleen pankin kokonaisrahoituksesta vuoteen 2025 mennessä. Tällä hetkellä EIB myöntää noin neljäsosan vuotuisista lainoistaan ilmastoystävällisten projektien rahoittamiseen. 35 prosenttia vuodet 20212027 kattavasta Horizon Europe -tutkimusohjelmasta tullaan myös korvamerkitsemään 2030- ja 2050-tavoitteita edesauttaville projekteille.

 Ilmastotavoitteiden kustannukset ovat estäneet sovun löytymistä myös kahdessa Suomen EU-puheenjohtajuuskauden päätavoitteista: neuvotteluissa EU:n monivuotisesta rahoituskehyksestä (multiannual financial framework, MFF) ja Pariisin sopimuksen vaatimasta pitkän aikavälin ilmastostrategiasta. Ilmastostrategia oli agendalla jo Romanian EU-puheenjohtajuuden aikaan Eurooppa-neuvoston huippukokouksessa viime kesäkuussa, mutta Puola, Tshekki, Unkari ja Viro vastustivat vuoden 2050 asettamista ilmastoneutraaliuden takarajaksi ja vaativat EU:ta ensin hyväksymään maiden lisärahoitusvaatimukset tulevaan rahoituskehykseen. Viron hallitus on sittemmin muuttanut kantaansa, ja jäsenmaiden johtajat pääsivät joulukuun huippukokouksessa alustavaan sopimukseen ilmastoneutraaliuden saavuttamisesta vuoteen 2050 mennessä, kun sekä Tshekki että Unkari puolsivat yhteistä tavoitetta. Puola hyväksyi 2050-tavoitteen kirjaamisen kokouksen päätelmiin, muttei suostunut sitoutumaan tavoitteen implementointiin. Puolan vaatimuksia käsitellään uudelleen ensi kesäkuun huippukokouksessa, kun sekä oikeudenmukaisen siirtymän mekanismin että MFF:n rahoituspäätöksistä on olemassa selkeämmät suunnitelmat.

Puola on ollut erityisen aktiivinen vaatimuksissaan ja kaikkein selkeimmin yhdistänyt EU-rahoituksen ja ilmastotavoitteet neuvottelupositiossaan. Maa on riippuvaisempi hiilentuotannosta kuin yksikään muu jäsenmaa ja siirtymällä puhtaampiin energiantuotantomuotoihin tulee olemaan myös huomattavia sosioekonomisia vaikutuksia erityisesti Etelä-Puolan Sleesiassa, sillä koko alueen energiaintensiivinen metalli- ja kemianteollisuus nojaa halpaan ja luotettavaan energiaan. Samalla oikeistokonservatiivijohtoisen Puolan kelkkaan on ehkä yllättäen liittynyt Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien ryhmä (S&D), joka on vaatinut jäsenmailta sekä uudelta komissiolta takeita sille, että ilmastotavoitteiden aiheuttamien kustannusten rahoittamista tuetaan erityisesti EU:n köyhimmillä ja fossiilisista polttoaineista riippuvaisimmilla alueilla. Muutoksessa on syytä ottaa kustannustehokkuus huomioon, sillä loppupeleissä siirtymän maksajiksi joutuvat EU:n kansalaiset kuluttajina ja veronmaksajina.

Joulukuussa myös esiteltäväksi tarkoitetun ”oikeudenmukaisen siirtymän rahaston” (Just Transition Fund) julkistamispäivä on kuitenkin siirretty tammikuun alkuun, joten niin Puolan kuin muidenkin jäsenmaiden on päätettävä pitkän aikavälin ilmastostrategian hyväksymisestä ilman tietoa rahaston yksityiskohdista ja ilman takeita MFF:n lopullisesta muodosta. Sama pätee myös EU:n hiilialueiden tukeen ja perusteilla olevaan päästökaupan modernisaatiorahastoon. On kuitenkin erittäin tärkeää huomata, että keskustelussa lukuisten uusien rahanlähteiden perustamisesta on EU:n jo olemassa olevien rahoitusinstrumenttien tehokkuus jäänyt kokonaan punnitsematta. Esimerkiksi Euroopan globalisaatiorahaston 150 miljoonan euron vuosibudjetista jäsenmaat ovat keskimäärin hakeneet vain noin 40 miljoonaa euroa vuodessa. Sama tehottomuus näkyy monessa muussakin EU:n jäsenmaille tarkoitetussa tukirahastossa. Yhteisillä panostuksilla on huomattavasti vaimeampi vaikutus, jos niitä ei haluta asianmukaisesti käyttää.

Miten ottaa huomioon energiaturvallisuus ja jäsenmaiden oikeus valita energialähteensä?

 Kulukysymyksen lisäksi keskeiseen asemaan ilmastotavoitekysymyksessä on noussut energiaturvallisuuden takaaminen puhtaisiin energiamuotoihin siirryttäessä. Muutos ei tapahdu hetkessä, ja jäsenmaat aloittavat kansallisten energia- ja ilmastosuunnitelmiensa pohjalta yhteisten päämäärien tavoittelemisen erilaisista maantieteellisistä, taloudellisista ja poliittista lähtökohdista käsin. Näin ollen EU:n ilmastotavoitteiden vaatimaa energiasiirtymää täytyy tukea jokaisen jäsenmaan tarpeet huomioon ottaen, eikä yhtenä EU:n laajuisena pakettina. Kansallisen tason toimivaltuudet on muistettava EU-tason päätöksiä neuvoteltaessa, sillä Euroopan unionin toiminnasta tehty sopimus antaa jokaiselle jäsenvaltiolle oikeuden määritellä omat energialähteensä ja energiahuollon rakenteen.

 Epäsäännöllisesti energiaa tuottavat uusiutuvat energianlähteet, kuten tuuli- ja aurinkovoima, tarvitsevat tuekseen säädettävää tuotantokapasiteettia, jotta kysynnänvaihtelut pystytään tasaamaan ja energiahuolto turvaamaan. Tätä varten eri EU-maat ovat uusiutuvien varastointikapasiteetin puutteessa tukeutuneet erityisesti maakaasuun ja ydinvoimaan, mikä on hiertänyt jäsenmaiden välejä ilmastopoliittisessa päätöksenteossa. Samalla kun Alankomaat on asettanut tavoitteekseen olla maakaasuvapaa yhteiskunta vuoteen 2050 mennessä, on Puola kaavailemassa Gdańskiin toista nestemäisen maakaasun (liquefied natural gas, LNG) maahantuontiin tarkoitettua terminaalia, jonka kapasiteetiksi on suunniteltu yli neljä miljardia kuutiometriä. Lisäksi neuvostoaikaiset ydinvoimalansa kymmenen vuotta sitten sulkenut Liettua on aikomuksissa kaksinkertaistaa Klaipedan LNG-terminaalin tilavuuden vuoteen 2021 mennessä. Puolan ja etenkin Liettuan kaltaisille maille kaasuinvestoinnit laskevat riippuvuutta Venäjästä sekä laskevat päästöjä lyhyellä aikavälillä, sillä kaasun negatiivinen vaikutus ilmastoon on 50 prosenttia alhaisempi kuin kivihiilen. Siksi erityisesti komission kokoaman kestävän rahoituksen asiantuntijaryhmän ja Euroopan parlamentin esittämä tiukka linja päästörajoihin on herättänyt närää jäsenmaissa, jotka toivoivat asteittaisen siirtymän huomioonottamista yhteisistä pelisäännöistä päätettäessä.

Kulujen lisäksi keskeiseen asemaan ilmastotavoitteissa on noussut energiaturvallisuus puhtaisiin energiamuotoihin siirryttäessä.

Ydinvoima puolestaan on varsinkin Ranskan, Suomen, Tshekin ja Puolan ilmastosuunnitelmissa keskeinen puhtaan energiantuotannon muoto 2030- ja 2050-tavoitteiden saavuttamiseksi. Nord Stream 2 -kaasuputkea Venäjältä rakentava Saksa on yrittänyt Itävallan ja Luxemburgin tuella estää ydinvoiman hyväksymistä osaksi EU:n ilmastotoimia. Aina erittäin politisoitu ydinenergiakysymys oli marraskuussa esillä myös Euroopan parlamentissa, joka päätti 24 äänen erolla sisällyttää ydinvoimaa EU:n ilmastotalkoissa tukevan muutosehdotuksen Madridin ilmastokokousta koskevaan päätöslauselmaansa. Eurooppa-neuvoston joulukuun huippukokouksen päätelmät tukivat parlamentin linjaa toteamalla, että jäsenmailla on halutessaan oikeus ylläpitää ydinvoimaa osana energiantuotantoaan. Vastakkainasettelun aika ei kuitenkaan ole ohi ydinvoimamyönteisten ja -vastaisten leirien välillä, kuten ei myöskään EU:n instituutioiden ja kansallisen toimivallan välillä, sillä kirjeessään energiakomissaari Simsonille komission puheenjohtaja Von der Leyen pyysi tätä jatkamaan ydinvoiman käytöstä poistamista Euroopassa.

EU:n sähkönkulutus on komission arvioiden mukaan kasvamassa lähes 150 prosenttia nykyisestä vuoteen 2050 mennessä. Tämän lisäksi fossiilisilla polttoaineilla tuotetaan lähes puolet EU:n tämän hetken sähköntuotannosta ja ydinvoimalla 25 prosenttia. Näin ollen, mikäli päätökset kestävyyden ja päästörajojen määritelmistä tehdään ilman jäsenmaiden yksilökohtaisten olosuhteiden huomioimista ja tutkimukseen pohjautuvaa pitkän aikavälin suunnitelmaa, saattaakin olla, että jäsenmaiden on kysyntään vastaamiseksi turvauduttava entistä vahvemmin muualta tuotuun sähköön ja mahdollisesti myös hiilivoiman käytön pidentämiseen.

Tästä eteenpäin – EU:n on lunastettava sille asetetut odotukset

 Kriisin kynnyksellä Euroopan on jälleen vaikea löytää kompromissia. Epäonnistuminen ilmastotoimenpiteiden ja -strategian sopimisessa ei vaikuttaisi pelkästään kunnianhimoisten tavoitteiden saavutettavuuteen, mutta myös EU:n asemaan ja uskottavuuteen kansainvälisenä ilmastotoimijana. Vuosi 2020 on Pariisin sopimuksen takaraja allekirjoittaneiden osapuolten pitkän aikavälin strategioille, ja silti EU on jo lähtenyt tyhjin käsin YK:n ilmastotoiminnan huippukokoukseen New Yorkissa ja COP25-ilmastokokoukseen Madridissa. COP26-kokouksessa Glasgow’ssa olisi syytä olla valmista.

 Ursula Von der Leyen on asettanut komissionsa tavoitteeksi johtaa kansainvälisiä ilmastoneuvotteluita suurimpien kasvihuonekaasupäästöjä tuottavien maiden kanssa viimeistään vuonna 2021. Siihen mennessä EU:n olisi siis kyettävä luomaan pitkäjänteinen ja vakaa kehys ilmastopolitiikalle, jolla mahdollistetaan tavoitteiden saavuttaminen mahdollisimman tehokkaasti. Ylimääräiselle politikoinnille ei ole enää aikaa.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt

Jaa