Jaa

Lukuaika: 8 minuuttia
Katumaisemaa ja LNR:n symboli Luhanskin oblastissa

LNR:n symboli Stakhanovissa, Luhanskin oblast. Kuva: (c) Johanna Suhonen

Johanna Suhonen on valtiotieteiden maisteri ja toiminut kriisinhallintaan liittyvissä tutkimus- ja asiantuntijatehtävissä FINCENTin, Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen ja Kriisinhallintakeskuksen projekteissa. Tämän lisäksi Johanna on palvellut sotilaallisissa ja siviilikriisinhallintatehtävissä Kosovossa ja Ukrainassa. 

Ukrainassa nähdyt liennytyksen eleet eivät tarkoita, että konflikti olisi lähempänä ratkaisua. Sota on tuonut ukrainalaisia yhteen mutta myös syventänyt jakolinjoja. Itäisimmässä Ukrainassa kasvaa sukupolvi, joka ei tunne maansa historiaa ja jota kasvatetaan puolustamaan keinotekoisia rajoja.

“Ukrainan” sananmukainen käännös useammalla slaavilaisella kielellä on ‘rajamaa’ tai ‘rajalla’. Sitä Ukraina todella on nykytilanteessa, niin maantieteellisesti, kulttuurisesti kuin symbolisesti. Kuudetta vuotta jatkuva konflikti Krimin ja Donbassin alueella on yhtäältä luonut uudenlaisia ja toisaalta vahvistanut olemassa olevia fyysisiä ja abstrakteja rajoja ja jakolinjoja erityisesti Ukrainan ja Venäjän mutta myös Länsi- ja Itä-Ukrainan välillä. Ukrainalaisia jakavat laittomasti vedetty uusi valtionraja, Donbassin sotatoimialueen osapuolia eli Venäjän tukemia separatisteja ja Ukrainan asevoimia erottava niin kutsuttu kontaktilinja tarkastuspisteineen sekä etnisyyteen ja kieleen liittyvät kysymykset. Miten mainittuja rajoja ja jakolinjoja on muodostettu viime vuosina ja mihin suuntaan maa on menossa?

Ukrainan konfliktin ratkaisuun pyrkivän Normandia-ryhmän eli Ukrainan, Venäjän, Ranskan ja Saksan valtionpäämiesten välinen tapaaminen Pariisissa joulukuussa 2019 ei tuonut läpimurtoa rauhan tuomiseksi Itä-Ukrainaan. Vuoden 2019 jälkipuoliskolla nähdyt liennytyksen eleet – joukkojen ja kaluston vetäminen niin kutsutuilta loitontamisalueilta sekä vankienvaihdot – olivat matalalla roikkuvia hedelmiä, helposti tehtäviä korjauksia, joilla kerättiin poliittisia pisteitä ja pohjustettiin mainittua Pariisin kokousta. Loitontamisesta oli sovittu jo vuonna 2016, ja vankienvaihtoja järjestetty aiemminkin, mukaan lukien huhtikuussa 2019 presidentiksi valittua Volodymyr Zelenskyä edeltäneen Petro Poroshenkon kaudella. Keskeisimmissä kiistakysymyksissä, kuten Donetskin ja Luhanskin oblastien erityisasemassa, paikallisvaaleissa, joukkojen ja kaluston vetämisessä Itä-Ukrainasta ja itärajan palauttamisessa Ukrainan hallintaan, ei edistytty. Myöskään Pariisissa sovittu uusin tulitauko ei ole pitänyt eikä kaikkia loitontamisalueita ole kunnioitettu.

Vuoden 2019 jälkipuoliskolla nähdyillä liennytyksen eleillä, kuten vankien vaihdolla, kerättiin poliittisia pisteitä.
Ukrainan kartta

Itä-Ukrainan tilannekartta kesäkuulta 2019. Kuva: REACH, julkaistu CC BY 2.0 -lisenssillä.

Kieli, etnisyys, uskonto

Ukrainan vakauden ja tulevaisuuden näkökulmasta huomiota tulisi konkreettisen kontaktilinjan ja kineettisen sodankäynnin ohella kiinnittää näkymättömämpään jakolinjojen muodostamiseen Itä-Ukrainassa sekä itäisen ja läntisen Ukrainan välillä. Venäjä on käyttänyt näitä mielikuvia ja luotuja eroja häikäilemättömästi hyväkseen Krimin ja Donbassin ”kansantasavaltoihin” liittyvässä informaatiovaikuttamisessa. 

Kieleen ja etnisyyteen perustuvat rajat ovat todellisuudessa melko kompleksisia, mutta karkeasti jaettuna Itä-Ukraina on perinteisesti ollut venäjänkielistä ja etnisten venäläisten asuttamaa, kun taas Länsi-Ukraina on ukrainankielistä ja etnisten ukrainalaisten sekä vähemmistöjen, kuten romanialaisten, moldovalaisten ja unkarilaisten, aluetta. Kielikysymys on politisoitunut vuoden 2014 jälkeen niin itse konfliktin, siihen liittyvän hybridivaikuttamisen kuin poliittisten intressien ajamisen takia. Esimerkiksi läntisessä Lvivissä moni parikymppinen koulutettu nuori nyrpistää nenäänsä venäjän puhumiselle. Sekä idässä että lännessä ”väärän” kielen puhuminen herättää tunteita ja on pahimmillaan johtanut väkivaltaan. Vuoden 2019 huhtikuussa hyväksytty uusi kielilaki on kärjistänyt tilannetta entisestään. Se muun muassa määrittää ukrainan kielen asemaa maan ainoana valtionkielenä, jota kaikkien viranomaisten tulee käyttää valtion- ja paikallishallinnossa, ja rajoittaa vieraiden kielten käyttöä kulttuurin alalla. 

Sekä Itä- että Länsi-Ukrainassa ”väärän” kielen puhuminen on pahimmillaan johtanut väkivaltaan.

Presidentti Zelensky vetosi uudenvuoden puheessaan kansallisen yhtenäisyyden puolesta ja kehotti ukrainalaisia kunnioittamaan toisiaan kieleen, etnisyyteen, uskontoon tai politiikkaan katsomatta. Näin hän jatkoi vaalikampanjansa linjalla, joka erosi Euromaidanin jälkeen presidentiksi valitun Poroshenkon nationalistisesta ja eroja korostavasta linjasta. Poliittisten eliittien omien intressien ajaminen onkin koko Ukrainan itsenäisyyden ajan vahvistanut paikoin keinotekoista mielikuvien rakentamista Länsi- ja Itä-Ukrainasta, mikä on luonut suurempaa lojaaliutta ja kannatusta rajattuja alueellisia yhteisöjä kuin yhtenäistä maata kohtaan.

Toisaalta Zelenskyn toivomat asiat olivat jo tapahtuneet. Kielikysymyksen kärjistymisestä huolimatta Venäjän toiminta Ukrainassa on yhdistänyt ukrainalaisia ennennäkemättömällä tavalla heitä ennen jakaneissa identiteetti- ja ulkopolitiikan kysymyksissä. Vuoden 2019 presidentin- ja parlamenttivaalien tulosten perusteella enemmistö ukrainalaisista – mukaan lukien väki Dnipron, Zaporizhian ja Khersonin kaltaisissa isoissa, itäisissä, ennen venäjämielisissä kaupungeissa – on valinnut euroatlanttisen integraation ”venäläiseen maailmaan (russkiy mir)” kuulumisen sijasta.

Patsas Donetskissa

Patsas Donetskissa. Kuva: (c) Johanna Suhonen

Kamppailu sydämistä ja mielistä

 Näyttäisikin siltä, että ainakin poliittisesti jakolinja Itä- ja Länsi-Ukrainan välillä on heikentynyt. Sen sijaan kuilu Donbassin ja muun Ukrainan välillä on kasvanut. Keskeisimpiä syitä tähän ovat identiteetin muodostamiseen kytkeytyvät prosessit, kuten pseudo-valtionrakennus, informaatiovaikuttaminen ja manipulatiivinen opetussisältöjen ja ideologian iskostaminen. Sekä Krimillä että Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavalloissa” (Донецкая Народная Республика, ”DNR”; Луга́нская Наро́дная Респу́блика, ”LNR”) viranomaisten hallinnoima, puutteellinen tiedonvälitys Donbassin tilanteesta muulle Ukrainalle sekä Ukrainan viranomaisten päätösten herättämä kauna separatistialueiden väestössä ovat lisänneet alueiden vieraantumista muusta Ukrainasta. 

Molemmissa ”kansantasavalloissa” on esimerkiksi luotu instituutioita, kuten ministeriöitä ja oikeusistuimia, sekä saatettu voimaan lainsäädäntöä, joka on monesti kopioitu suoraan venäläisestä lainsäädännöstä. Kouluissa opetetaan Ukrainan historian sijasta Venäjän sekä ”LNR:n” tai ”DNR:n” historiaa. Opetussuunnitelmaan sisältyy patrioottisia oppitunteja ja ukrainan kielen opetus on vähennetty minimiin, yhteen viikkotuntiin, kun taas kaikki muu opetus tapahtuu venäjäksi. Donbasilaisen tai venäläisen identiteetin luomiseen panostetaan myös koulujen ulkopuolella erilaisissa patrioottisissa nuorisoliikkeissä

Venäjä on turvautunut sille tuttuihin hybridivaikuttamisen keinoihin vaikuttaakseen ukrainalaisten mieliin. Se muun muassa hyväksyy ”DNR:n” ja ”LNR:n” asiakirjoja ja alkoi heti Ukrainan vuoden 2019 presidentinvaalien jälkeen myöntää passeja separatistialueiden asukkaille, aivan kuten se on tehnyt Etelä-Ossetiassa, Abhasiassa ja Transnistriassa. Hieman myöhemmin se laajensi tarjouksen kattamaan myös Luhanskin ja Donetskin oblastien väestöt, jotka asuvat kontaktilinjan toisella puolella Ukrainan kontrolloimilla alueilla. Yhden merkittävän takaiskun Venäjä ja koko ”venäläinen maailma” on kuitenkin kokenut Ukrainan ortodoksisen kirkon erotessa Moskovan patriarkaatin alaisuudesta.

Venäjä on turvautunut sille tuttuihin hybridivaikuttamisen keinoihin vaikuttaakseen ukrainalaisten mieliin.

 Suurella osalla separatistialueiden asukkaista ei ole pääsyä ukrainalaisiin lähteisiin, vaan he saavat tietonsa venäläisestä mediasta, joka toistaa Venäjän valtion propagandaa ja viestejä. Hyvänä osoituksena tämän vaikutuksesta ihmisten mieliin on marraskuussa 2019 julkaistu kysely, jonka tulokset osoittivat 76 prosentin uskovan, ettei Venäjällä ole mitään osuutta käynnissä olevaan sotaan ja että suurimmat syylliset ovat Ukrainan nykyhallitus, Yhdysvallat ja Euromaidan-mielenosoituksiin osallistuneet aktivistit. Ukraina yrittää vihdoin vastata tähän ongelmaan käynnistämällä separatistialueille suunnatun TV-kanavan helmikuussa. Toisaalta Ukrainan hallinto ei ole kyennyt järjestelmällisesti viestimään Donbassin tilanteesta kansalaisilleen. Harvalla tuntuu olevan tietoa tai realistista kuvaa kontaktilinjan itäpuolen realiteeteista tai ymmärrystä sen asukkaita kohtaan. Jotkut ovat jopa valmiita luopumaan koko Donbassista poliittisista ja taloudellisista syistä.

Myönnytyksiä vai strategista älyä?

Hyvin moni ukrainalainen suhtautuu myös kriittisesti koko rauhanprosessiin ja yhteenkään myönnytykseen Venäjälle. Razumkov Centren heinäkuussa 2019 julkaiseman kyselyn perusteella vain 18,4 prosenttia vastaajista piti Ukrainan ja Venäjän suhteiden normalisoimista ylipäätään maan tärkeimpänä kysymyksenä. Joidenkin yhteiskunnallisten kommentoijien mukaan Zelensky on lukenut huonosti yleistä asenneilmapiiriä, jonka kriittisyys tuli esille viime syksyn ja joulukuun Normandia-kokouksen alla järjestetyissä mielenilmauksissa. Tällaisia todennäköisesti järjestetään myös kuluvan vuoden keväälle suunnitellun toisen Normandia-kokouksen alla.

Mikäli neuvottelut jatkuvat, Venäjälle sopinee lopulta millainen lopputulos hyvänsä. Vahva autonomia Luhanskin ja Donetskin oblasteille ja tämän kirjaaminen perustuslakiin, toisin sanoen Ukrainan hallinnollinen federalisaatio, takaisi tehokkaan tavan puuttua maan politiikkaan itäisten alueiden kautta. Tällöin Ukrainan ja Venäjän välinen itäinen raja voitaisiin melko huoletta palauttaa Ukrainan hallinnoimaksi ja Venäjä pääsisi eroon ”elatusvelvollisuudestaan” separatistialueilla. Status quo, matalan intensiteetin sota, taas pitää Ukrainan kenties vielä tehokkaammin ulkona Euroopan unionista ja NATOsta. Lisäksi juuri valmistunut TurkStream ja piakkoin valmistuva Nord Stream 2 parantavat entisestään Venäjän pelikättä, kun mainitut kaasuputket vähentävät Venäjän tarvetta yhteistyöhön ja sovittelevaan politiikkaan. 

Status quo, matalan intensiteetin sota, pitää Ukrainan tehokkaasti ulkona Euroopan unionista ja NATOsta.

Saksa ja Venäjää miellyttämään pyrkivä Ranska saattavat lyhytnäköisesti painostaa Ukrainaa tekemään myönnytyksiä, jotka eivät lopulta palvele sen kansallisia intressejä. Vaikka Ukraina ei näihin myönnytyksiin suostuisi ja rauhanprosessissa ei edelleenkään nähtäisi merkittävää edistystä, voi pakotteiden poistoa tavoitteleva Venäjä halutessaan käyttää tätäkin lopputulosta hyväkseen ja argumentoida sille ominaisesti uhriutuen, että Venäjä kyllä olisi sitoutunut Steinmeierin mallin noudattamiseen, Ukraina ei.

Vaikka poliittinen ratkaisu saavutettaisiinkin ja rauhanprosessi aidosti liikahtaisi eteenpäin, olisi tämä vasta lähtölaukaus vuosia ja peräti sukupolvia kestävälle rajojen poistamiselle ja uudelleenmäärittelylle.

Hae
Generic filters
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt

Jaa