Matteo Salvini, Lega Nordin johtaja. Kuva: Euroopan parlamentti

Italian nationalistinen Lega oli vielä 2010-luvun alussa paikallispuolue, joka ajoi Pohjois-Italian etua Rooman teknokraatteja vastaan. Uudet viholliset Brysselistä löytänyt puolue on tullut kauas vuodesta 1996, jolloin se epäonnistuneesti yritti julistaa itsenäisyyden Pohjois-Italialle.

Italialainen Lega Nord, tuttavallisemmin Lega, on noussut otsikoihin tuoreesti vahvistuneen eurooppalaisen laitaoikeiston esiinmarssin etujoukoissa. 2010-luvulla Matteo Salvinin johdolla uudestisyntynyt Lega toistelee ajavansa koko Italian asiaa teknokraattista Brysseliä ja siirtolaisvirtojen uhkaa vastaan.

1990-luvulla pienpuolueiden liittoumana syntynyt Lega Nord kuitenkin ajoi ensimmäisinä vuosikymmeninään määrittelemänsä Pohjois-Italian, Padanian, itsenäisyyttä. Se korosti Etelä-Italian afrikkalaisvaikutteita vieraina pohjoisitalialaisille ja valitteli eteläitalialaisten kuppaavan tuotteliaiden pohjoisitalialaisten verovaroja byrokraattisen Rooman keskushallinnon tuella. Legan pyrkimyksenä oli päästä eroon etelää pohjoisen kustannuksella suosivasta Italian koetusta välimerellisestä fokuksesta, joka puski pohjoisen periferiaan. Miten ja miksi Lega Nordin nationalismin kohde vaihtui vain Italian pohjoisosista koko valtioon, Padaniasta Italiaan?

Miten ja miksi Lega Nordin nationalismin kohde vaihtui vain Italian pohjoisosista koko valtioon, Padaniasta Italiaan?

Klikkaa twiitataksesi.

Puolueliittouman juurilla

Lega Nordin juuret johtavat 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen, jolloin se muodostui alueellisten puolueiden liittyessä yhteen. Puolueen rakenne muistuttaa edelleen tästä perinnöstä: keskeinen elin, puolueen johto, käyttää valtaansa ikään kuin aluepuolueiden federaation piikkipaikalla. Lega Nordin aluepuolueiden painotukset ovat vuosien saatossa olleet hyvin erilaisia ja niiden muodostamassa puolueliittoumassa on toiminut monenlaisia aineksia kommunisteista radikaalioikeistoon. Puolueliittouman toimintaa on kuitenkin vaihtelevista ryhmistä huolimatta määritellyt ennen kaikkea oman kansan puolestapuhuminen suhteessa johonkin ulkopuoliseen vastustajaan, itsensä määritteleminen paljolti vastapuolen, “vihollisen”, kautta.

Puolueliittouman kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä viholliseksi kelpasi Rooma, Italian keskushallinto, sekä vieraaksi koettu eteläinen Italia. Lega Nord vaati lisää autonomiaa ja jopa itsenäisyyttä Padaniaksi kutsumalleen Pohjois-Italialle – kansankodilleen, jonka se näki olevan alisteisessa asemassa ja Rooman keskushallinnon riistettävänä. Jos saapasmaan liialliseksi koettua keskittymistä välimerelliseen yhteistyöhön ei saisi muutettua, olisi pohjoisen parempi itsenäisenä.

Puolueen Padanialle vaatima alue käsitti yli puolet koko valtion pinta-alasta. Alue on paljon suurempi kuin aiemmat lähinnä maantieteilijöiden kuvaamat Pojoen laakson ympäristöön keskittyneet alueet. Termi “Padania” itsessään tulee Pojoen latinankielisestä nimestä (Padus). Puolueliittouma meni ideologiassaan niin pitkälle, että se yksipuolisesti julisti Padanian itsenäiseksi valtioksi vuonna 1996 ja perusti sille oman parlamentin, muttei kuitenkaan saanut pohjoisen ulkopuolista ja kansainvälistä tunnustusta.

Pojoen valuma-alue sekä Lega Nordin vaatima Padania, jonka se julisti itsenäiseksi vuonna 1996. Julius Lehtinen / The Ulkopolitist

Hieman vähemmälle huomiolle nykypäivän keskusteluissa on jäänyt Lega Nordin taival Italian hallituksessa olemassaolonsa ensimmäisellä vuosikymmenellä. Puolueliittouma näytteli tärkeää osaa etenkin Silvio Berlusconin johtamassa keskustaoikeistolaisessa koalitiossa vuodesta 1994 alkaen. Legan vaikutusvalta kyseisessä hallituksessa pysyi jokseenkin pienenä, ja pettyneenä se lopulta jätti koalition. Hallitusasemastaan huolimatta puolueliittouma ei kokenut onnistuneensa Padanian etujen edistämisessä, antaen osaltaan pontta hetkeä myöhemmin seuraavalle itsenäistymisjulistukselle.

Nationalismin tutkimuksessa keskeiselle käsitteelle “kansa”, natio, ja sen muodostumiselle on annettu muutamia erilaisia selityksiä. Karrikoidusti, varhaisempi ja suuren yleisön mielissä edelleen vaikutusvaltaisempi primordialismi katsoo kansan olevan ennen kaikkea kielellinen ja etninen kokonaisuus. Lisäksi sen katsotaan olevan lyhyellä aikavälillä muuttumaton, ikivanha ja erityisesti ylivertaista yhteenkuuluvuutta luova yhteisö sekä yksilölle luonnollinen samaistumisen kohde. Tulkintatavan näkökulmasta etnisiä ryhmiä ja kansoja on olemassa, koska ryhmillä on traditioita ja kiintymystä fyysisiä alueita sekä tietynlaisia biologisia tekijöitä kohtaan.

1980-luvulla nationalismin tutkimus koki kuitenkin laajemman murroksen, kun irlantilainen antropologi Benedict Anderson julkaisi teoksensa kuvitelluista yhteisöistä. Teoksen keskeisintä antia on käsitteellistää kansa uudella tavalla kollektiivisen, mahdollisesti tiedostamattoman konstruoinnin tai kuvittelun tuotoksena, eikä luonnollisena ja ikiaikaisena biologisena samaistumisena.

Anderson ei tarkoittanut keskeistä termiään “kuviteltu”, imagined, arvolatautuneeksi tai vähätteleväksi, vaikka se sellaiseksi jälkikäteen on joidenkin toimesta tulkittu. Koska ylivoimaiselle valtaosalle nykyisten kansojen jäsenistä ei ole käytännössä mahdollisuutta tavata ja tunnistaa omaksi määritellyn kansan jäseniä kasvokkain, Anderson järkeili, että yhteisö, kansa, natio, on mitä suurimmissa määrin olemassa vain kuviteltuna, ajatustasolla haarukoituna ja abstraktina käsitteenä.

Lega Nordin nationalismi

Lega Nordin käsitys kansasta puolueliittouman parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana vaikutti kovin primordialistiselta. Sen itsenäiseksi julistama Padania käsitti kielellisesti ja kulttuurisesti yhtenäisemmän osan Italiasta, joka ulottui Legan aluevaateiden mukaisesti aina keskiseen Italiaan asti. Läpi 1990- ja 2000-lukujen sen kannatus poukkoili suhteellisen tasaisesti hieman alle kymmenessä prosentissa. Lähestyttäessä 2000-luvun toista vuosikymmentä trendi oli kuitenkin laskusuuntainen. Vuoden 2013 vaalit merkitsivät Legalle aallonpohjaa: puolue saavutti vain nelisen prosenttia äänistä.

Nationalismin ja Padanian itsenäisyyspyrkimysten ajaminen vaihtelevalla voimalla kesti aina vuoteen 2013 saakka, jolloin Lega Nord muutti huomattavasti kurssiaan puheenjohtajanvaihdoksen myötä. Puolueliittoumaa sen perustamisesta asti johtanut Umberto Bossi erosi väärinkäytössyytösten myötä, ja johtoon äänestettiin Matteo Salvini. Salvinin alla Lega ainakin pintapuolisesti luopui itsenäisyyshaaveistaan Padanian suhteen: se muokkasi puolueohjelmaansa ja lyhensi käyttönimensä Lega Nordista, pohjoisen liitosta, pelkäksi Legaksi, liitoksi. Bossin lähes pelkästään pohjoiseen Italiaan keskittymisestä poiketen Salvini laajensi fokustansa koko valtion alueelle ja toivoi enää laajempaa autonomiaa Padanialle. Osana tätä laajentamista Salvini esimerkiksi perusti Legalle sisarpuolueen Etelä-Italiaan, jossa puolueella ei aiemmin ollut organisoitua toimintaa. Olihan eteläinen Italia läpi vuosikymmenten ollut primordialistiselle Lega Nordille “ulkomainen” ja Padanialle vieras alue.

Merkittävin muutos kuitenkin käsitteli Legan käsitystä itsestään, kansastaan ja alueestaan suhteessa muihin. Siinä missä ensimmäisinä vuosikymmeninä Pohjois-Italian vaurautta ja kukoistusta jarruttavana tekijänä nähtiin erityisesti eteläinen Italia sekä pääkaupunki Rooma, vaihtui kohde vuoden 2013 jälkeen Matteo Salvinin johdolla Brysseliin ja byrokraattiseksi koettuun EU:hun. Salvini esiintyi itsevarmasti koko Italian puolustajana unionin keskusvaltaa vastaan, joka uhkasi tukahduttaa koko saapasmaan. Liikkeellä paitsi jatkettiin tutuksi käyneen vastakkainasettelumekanismin harjoittamista, myös uudelleenasemoitiin keskusta ja periferia Apenniinien niemimaalla. Huomion keskittyessä Manner-Eurooppaan Välimeren sijaan, pohjoisesta Italiasta muodostui valtion keskus ja etelästä taas periferia suhteessa Euroopan unioniin.

Legan vastakkainasettelun avulla itselleen luoma identiteetti ei siis muuttunut vaan vaihtoi kohdetta. Puolueen ensimmäisten vuosikymmenien ajan Lega Nord näyttäytyi julistamansa Padanian puolestapuhujana valikoitua vastavoimaa, Roomaa ja keskusjohtoista Italiaa vastaan. Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana puolue on yhä selvemmin hylännyt vain pohjoisen Italian puolustamisen ja vain Italian keskushallinnon syyttämisen. Sen sijaan se on omaksunut valikoiduksi vastavoimaksi Brysselistä johdetun EU:n. Mekanismin pysyminen samanlaisena selittää suhteellisen saumattoman siirtymän identifikaatioiden välillä.

Lega Nordin kannatus provinsseittain Italian parlamenttivaaleissa 2018. Julius Lehtinen / The Ulkopolitist

Valtakunnanpolitiikan huipulle

Nahanluonti kaikesta päätellen onnistui vähintäänkin kelvollisesti. Lega on viime vuosina elänyt renessanssiaan nousten Italian selvästi suosituimmaksi puolueeksi kannatusmittauksissa ja vuoden 2019 europarlamenttivaaleissa. Samalla se on onnistunut vakauttamaan vahvan kannatuspohjan myös aiemmin demonisoimassaan keskisessä Italiassa sekä kylvämään siemenet menestykselle etelässä. Etenkin etelässä poliittinen muisti kuitenkin vaikuttaa olevan muutamaa vuotta pidempi ja puolueen menestys on ollut hillitympää.

Nationalismin kohteen vaihtuessa suhteellisen kevyesti Padanian alueesta koko Italiaan, on aiemmin esitellyn primordialistisen nationalismikäsityksen puolesta kovin hankala argumentoida, ainakaan Lega Nordiin nojaten. Legan aiemmassa nationalistisessa katsantokannassa pohjoisen etelästä erottivat muun muassa etnis-biologiset, lingvistiset ja kulttuuriset tekijät. Nämä tuskin yhdentyivät vain muutamissa vuosissa tarpeeksi, jotta se oikeuttaisi yhtenäiseen italialaiseen kansaan identifioitumisen padanialaisen sijaan. Ainakin uudelleenbrändätyn Legan nationalismi vaikuttaa, Andersonin sanoin, kuvitellulta ja konstruoidulta. Kategoriat elävät poliittisen tilanteen mukaan. Lega onkin havainnollistava esimerkki siitä, kuinka nationalismin pääkohde voi vain reilussa vuosikymmenessä vaihtua – tässä tapauksessa Padaniasta Italiaan – tietoisen kurssinmuutoksen seurauksena ja silti tuottaa merkittävää poliittista menestystä.

Lega onkin havainnollistava esimerkki siitä, kuinka nationalismin fokus voi vaihtua vain reilussa vuosikymmenessä

Klikkaa twiitataksesi.