Tyypillistä aavikkomaisemaa Merzougan lähistöllä Marokon puolella, lähellä Algerian rajaa. Kuva: Milja Suihko.

Milja Suihko on yhteiskuntatieteiden maisteri Tampereen kansainvälisestä rauhan- ja konfliktintutkimuksen maisteriohjelmasta. Hän on lisäksi opiskellut Ranskassa Science Po:ssa ja oikeustieteellisessä yliopistossa Intiassa. Häntä kiinnostavat kansainvälisen politiikan ohella siirtymä kiertotalouteen ja maanpuolustus, joiden parissa hän on työskennellyt Allianssin ilmastodelegaattina sekä Asepalvelus 2020 -kampanjan perustajana. Länsi-Saharan konfliktin suhteen kiinnostuksen herätti puolen vuoden pätkä Marokossa Suomen suurlähetystössä. Tällä hetkellä hän työskentelee ulkoministeriön hallinnon ja YK-yhteistyön parissa poliittisella osastolla.

Marokon rajat näyttävät kartoissa erilaisilta versiosta riippuen. On versioita, joissa valtion pinta-ala ulottuu pitkälle etelään Mauritaniaan saakka sekä versioita, joissa valtiota halkoo katkonainen viiva. Viivan toiselta puolelta löytyy Länsi-Sahara, jonne alueen alkuperäiskansa sahrawit toivovat vielä vuosikymmenien odotuksen jälkeen palaavansa. Jäätyneen konfliktin ympärillä otettiin viime vuosina toiveita herättäviä askelia, mutta YK:n pääsihteerin erityisedustajan ero on ajanut konfliktin ratkaisun jälleen hiekkaan. Yli 100 000 sahrawia jatkaa aavikolla odottamista.

Länsi-Saharan konflikti on yksi nykyajan pitkittyneimmistä konflikteista. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Länsi-Sahara on ollut itsehallintoa vailla oleva alue (non-self-governing territory) 1960-luvun alusta, jolloin Espanja vetäytyi alueen hallinnasta. Espanjan väistyessä Marokko otti Länsi-Saharan haltuunsa vuonna 1975. Marokon valtauksesta lähtien Länsi-Sahara on ollut Marokon ja sahraweja edustavan Polisario Frontin välisen konfliktin aihe – kumpikin osapuoli pitää aluetta omanaan historiallisiin syihin vedoten.

Sodan kärjistyttyä sahrawit joutuivat pakenemaan kodeistaan Algerian puolelle, joka otti pakolaiset vastaan ja antoi heidän perustaa leirinsä keskelle aavikkoa. Espanjaa, berberiä ja hassanyaa (arabian murre) puhuvaa kansaa on Algerian lisäksi asettunut Marokkoon, Mauritaniaan, Ranskaan ja Espanjaan. Sahrawien väkiluvun arvioidaan olevan yhteensä reilut 650 000, joista Algerian pakolaisleireillä asuu eri arvioiden mukaan 90 000–155 000 sahrawia.

Algerian puoleisilla pakolaisleireillä asuu 90 000–155 000 sahrawia.

Klikkaa twiitataksesi.

Sahrawit ovat pakon edessä löytäneet kotinsa pääosin muualta kuin Länsi-Saharan alueelta. Sahrawien kulttuuriin on kuulunut asuinpaikan vaihtelu nomadiseen tyyliin, aiemmin valtioiden rajoista välittämättä. Sahrawien etuja ajava Polisario, armeijaa ja poliitikkaa yhdistelevä liike, perusti Saharan demokraattisen arabitasavallan (The Saharan Arab Democratic Republic, SADR) konfliktin aiheuttaman joukkopaon jälkeen vuonna 1976. SADR:n itsenäisyyden on tunnustanut vuosien saatossa yhteensä noin 80 valtiota, joista merkittävä osa on sittemmin perunut tunnustuksensa.

Länsi-Sahara on rikas luonnonvarojen, kuten öljyn, fosfaatin ja kalastuksen osalta, mikä lisää suurten valtioiden taloudellisia intressejä alueella. Toisaalta luonnonvarojen rikkaus ei näy alueen asuttavuudessa, sillä infrastruktuuriltaan alue on melko kehittymätöntä. Vaikka Marokon ja Polisarion välinen konflikti näyttää ensisilmäyksellä lähinnä perinteiseltä aluekiistalta, siitä löytyy useita kulttuurisia, taloudellisia ja identiteettipoliittisia kerroksia. Polisario näkee konfliktin nykytilan itsemääräämisoikeutensa vastaisena. Kansainväliset järjestöt, kuten YK, tukevat laajasti periaatetta kansan oikeudesta itsehallintoon, mikä auttaa sahrawien taistelua vielä suuren kolonialismista vapautumisaallon jälkeen.

1970-luvulla alkanut konflikti päättyi YK:n tukemaan tulitaukoon ja rauhansopimukseen vuonna 1991. YK:n rauhanturvaoperaatio MINURSO perustettiin samana vuonna valvomaan alueen rauhallisuutta. YK on ollut konfliktissa selvästi suurimmassa rauhanvälittäjän roolissa, mutta osansa konfliktin vaikutuksista ovat saaneet lisäksi Afrikan ja Euroopan unionit. Marokko palasi viimeisenä Afrikan unioniin kuulumattomana maana liittoon vuoden 2017 alussa, yli 30 vuoden tauon jälkeen. Marokko erosi unionista alun perin protestina Länsi-Saharan hyväksymiselle täysimääräiseksi jäseneksi.

Euroopan unioni on puolestaan kiistellyt pitkään siitä, voiko Länsi-Saharan alueelta tuodut elintarvikkeet laskea Marokosta tuleviksi. EU:n tuomioistuimen (CJEU) mukaan ei: tuomioistuin on mitätöinyt EU:n ja Marokon välisen kauppasopimuksen osan tuotteista tullessa Länsi-Saharan kiistanalaiselta alueelta. Euroopan komissio on ottanut asiassa eriävän kannan, minkä vuoksi ristiriita kauppasopimuksen laillisuudesta jatkuu edelleen.

Marokon turvallisuuspoliittista asemaa vahvistaa sen aluepoliittinen merkitys Afrikasta Eurooppaan tähtäävien pakolaisten ja siirtolaisten kauttakulkumaana. Moni puolue EU:n parlamentissa tukee Länsi-Saharan itsemääräämisoikeutta ja itsenäistymispyrkimyksiä, mutta osa Euroopan komission Marokkoon myönteisesti suhtautuvista valtioista pitää EU:n kannan epäyhtenäisenä. Vaikka Ranskassa ja Espanjassa on paljon sahraweja tukevaa toimintaa aina kesäkouluista solidaarisuusjärjestöihin, turvallisuuspoliittiset ja taloudelliset realiteetit painavat valtioiden virallisen poliittisen kannan Marokkoa hiljaisesti tukeviksi.

Marokon asemaa vahvistaa sen aluepoliittinen merkitys Eurooppaan tähtäävien pakolaisten kauttakulkumaana.

Klikkaa twiitataksesi.

Länsi-Saharan rannikko on yksi maailman kalarikkaimpia seutuja. Kuva on Marokon pääkaupungista Rabatista. Kuva: Milja Suihko.

Mykistetty kansanäänestys

Jäätynyt Länsi-Saharan konflikti on hiljattain jälleen tuotu kansainvälisen yhteisön ja YK:n agendalle. YK:n johtamien rauhanneuvottelujen tuloksena sahraweille luvattiin kansanäänestys alueen kohtalon päättämiseksi vuonna 1991. Kolmisenkymmentä vuotta sitten luvattua kansanäänestystä ei ole tähän päivään mennessä pidetty.

MINURSO-rauhanturvaoperaatio perustettiin alun perin “tukemaan siirtymävaihetta kansanäänestyksen valmistelemiseksi”, missä Länsi-Saharan kansa saisi itse päättää itsenäisyyden ja Marokkoon liittämisen väliltä. Kansanäänestyksen pitoyritykset ovat epäonnistuneet suurimman kiistakapulan, “sahrawiuden” määritelmän vuoksi. Marokon mielestä kaikkien Länsi-Saharan alueella asuvien tulisi saada äänestää alueen kohtalosta, kun taas Polisario tukee ainoastaan etnisesti ja historiallisesti sahrawien kansaan kuuluvien äänioikeutta. Marokon penseä suhtautuminen toimittajien ja järjestöjen edustajien tutkimuksiin alueella estää tällä hetkellä tarkkojen väestöjakaumien tilastoinnin marokkolaisten ja sahrawien määrästä.

Petetystä kansanäänestyslupauksesta huolimatta YK on tuonut alueelle vakautta rauhanturvaoperaatio MINURSO:n kautta, jonka mandaattia on jatkettu vuodesta 1991 asti. Viimeksi YK:n pääsihteerin António Guterresin Länsi-Saharan erityisedustajana toiminut Saksan entinen presidentti Horst Köhler astui tehtävästään sivuun terveyssyihin vedoten viime vuoden toukokuussa. Köhler ehti erityisedustajana tavata kaikki konfliktin osapuolet kahden vuoden kautensa aikana ja herätti täten toivoa uuden rauhansopimuksen allekirjoittamisesta. Rauhanomaisen ratkaisun löytämisestä maalattiin haavekuvia, jotka ovat viimeisen vuoden aikana hiljalleen hiipuneet uuden erityisedustajan valinnan viivästyttyä.

Rauhanomaisen ratkaisun löytämisestä maalattiin haavekuvia, jotka ovat viimeisen vuoden aikana hiipuneet.

Klikkaa twiitataksesi.

Länsi-Saharan pakolaiskansalaiset muurin takana

Pitkittyneissä konflikteissa vastakkain ovat usein niin konfliktin osapuolet kuin konfliktiin liittyvät narratiivitkin. Marokko leimaa Polisarion väkivaltaiseksi puolueeksi, joka pitää sahraweja leireillä vankinaan. Marokko on pyrkinyt lisäksi kehystämään konfliktia alueellisena valtakamppailuna itsensä ja sahraweille suojaa tarjoavan naapurimaan Algerian välillä. Sahrawit puolestaan näkevät Marokon laittomana miehittäjävaltiona, ja Länsi-Saharaa nimitetään “Afrikan viimeiseksi siirtomaaksi”. Marokon vallan alla pysymistä kannattavia puheenvuoroja ei sahrawien keskuudesta ole juuri noussut esiin – ainakaan kansainväliseen mediaan saakka.

Tällä hetkellä Länsi-Saharan alueesta noin kaksi kolmasosaa on Marokon kontrollissa ja Polisario hallitsee noin kolmannesta Algerian puoleisen rajan tuntumassa. Osia erottaa toisistaan Marokon hiekasta, piikkilangasta ja sähköaidoista rakentama puolustusmuuri “The Berm”, joka rakennettiin 1980-luvulla. Yli 100 000 marokkolaissotilaan vartioimaa muuria ympäröi maailman pisin aktiivinen miinakenttä. Pääasiallinen muurin ylityspaikka on lähellä Algerian Tindoufin kaupunkia, joka on myös YK:n MINURSO-operaation tukikohta.

Suurin osa sahraweista asuu Tindoufin kaupungin lähettyvillä pakolaisleireillä, jotka on nimetty Länsi-Saharan puolelle jääneiden kaupunkien mukaan. Kyliä muistuttaville leireille on vuosien saatossa rakennettu alkeellisia asumuksia ja “valtion” virastoja, mutta riittävää suojaa esimerkiksi kuumimpien kesäkuukausien paahteelta ei ole. Marokon puolella Länsi-Saharaa asuu jonkin verran sahrawiväestöön kuuluvia, mutta heidän raportoidaan kokevan syrjintää esimerkiksi työ- ja opiskelumahdollisuuksien suhteen sekä kohtaavan ajoittain mielivaltaisia pidätyksiä ja väkivaltaa.

Syytöksiä ihmisoikeusloukkauksista löytyy myös Polisariota kohtaan: Human Rights Watch on raportoinut esimerkiksi kolmesta Polisariota kritisoineesta sahrawiaktivistista, jotka vangittiin maanpetoksesta syytettyinä. Aktivistit syyttivät poliittista liikettä muun muassa korruptiosta ja tyranniasta, mikä kielii yhteisön pinnan alla kuplivista poliittisista erimielisyyksistä. Osa nuorista sahraweista on turhautunut tilanteen pitkittymiseen ja uskoo uuden sodan olevan ainoa keino eteenpäin.

Sahrawit rakentavat kansallista identiteettiään pakolaishallituksen johdolla epävakaalla maaperällä. Leirien toimeentulo on suurelta osin kansainvälisten järjestöjen tarjoaman humanitäärisen avun varassa. Osa sahraweista pakeni jo sodan aikana naapurimaihin tai kauemmas Eurooppaan, missä heidät tilastoidaan usein virheellisesti joko marokkolaisiksi, algerialaisiksi tai mauritanialaisiksi Länsi-Saharan virallisen kansallisuuden puuttuessa. Suomeen arvioidaan saapuvan joka vuosi muutamia sahraweita, joiden kansallisuuden määrittelyssä on turvauduttu muiden EU-maiden apuun. Espanjaa ja hasanyaa äidinkielenään puhuva sahrawiväestö eroaa marokkolaisista kielen, etnisen alkuperän sekä kulttuurinsa puolesta.

Tasa-arvoinen ja malttamaton “valtio”

Sujuvan yhteiskunnallisen järjestäytymisen lisäksi pakolaisleirit ovat herättäneet huomiota yhteisön sukupuolten välisen tasa-arvon ansiosta. Yli viisitoista vuotta kestäneen sodan alussa naiset olivat usein niitä, jotka pystyttivät pakolaisasumuksien ensimmäiset kulmakivet sahrawimiesten taistellessa sissisodassa. Kansallinen Sahrawinaisten liitto (National Union of Sahrawi Women) on yhteiskunnallisesti aktiivinen ja monet keskeiset Länsi-Saharan itsenäisyyttä vaativat aktivistit ovat naisia. “Länsi-Saharan Gandhiksi” tituleerattu, vuosia Marokossa poliittisena vankina viettänyt Aminatou Haidar on saavuttanut merkittävän aseman yhteisössään paikallisen ihmisoikeusjärjestön johtajana (Association of Human Rights of Sahrawis). Sukupuolten tasa-arvon korostamista voidaan ylipäänsä pitää harvinaisena piirteenä islaminuskoisissa maissa. Valtiollisen rakenteen ja pakolaisuuden yhdistelmän vuoksi leirien ja hallinnon järjestelmällisyyttä on verrattu Palestiinaan.

Polisarion kylvämällä demokratian, rauhan ja tasa-arvon diskurssilla luodaan mielikuvaa itsehallintoon valmiista kansasta, joka odottaa pääsevänsä toteuttamaan poliittisia ideaalejaan Länsi-Saharassa. Vaikuttaa siltä, että Polisario ja sahrawit tekevät itselleen viestinnällisen karhunpalveluksen: demokraattisuutta ja rauhallisuutta korostamalla he pyrkivät osoittamaan “valtiokelpoisuutensa” kansainvälisen yhteisön täysimääräisinä jäseninä, mutta päätyvät olemaan helposti sivuutettavissa jossain tuolla, aavikon keskellä. Tätä vastaan osa sahraweista kamppailee aggressiivisemmalla retoriikallaan.

Väkivallattomat konfliktit jäävät helposti huomioarvossa mitattuna väkivaltaisempien sotien jalkoihin, sillä ilman tapahtumia mediakiinnostus on marginaalinen. Nykytilan, status quon jatkuminen saavuttaa harvoin suuria otsikoita. Saavuttaa konflikti suurta huomiota tai ei, nykytilanne on kestämätön. Vaikka välitön konfliktin käsiin räjähtäminen ei ole todennäköisin vaihtoehto, merkkejä kasvavasta turhautumisesta löytyy ja riski väkivaltaan kasvaa.

Länsi-Saharan konfliktia voidaan verrata jo sellaisiin kansainvälisiin ikuisuuskysymyksiin kuin Israel-Palestiinan konflikti, Pohjois-Korean eristäytyneisyys sekä Intian ja Pakistanin välinen aluekiista Kashmirin alueella. Kehitystä tai muutosta tilanteen suhteen tapahtuu ani harvoin, sillä kysymys on hyvin politisoitunut ja selkeitä jakolinjoja aiheuttava. Merkittävää edistystä ei ole saavutettu vuosikymmeniin, ja pattitilanteesta on tullut osa normaalia.

Suurin kysymys kuuluu, mitä todellisia reittejä tilanteen purkamiseksi tai edes pienten edistysaskeleiden saavuttamiseksi on: Länsi-Saharan itsenäistyminen kansanäänestyksen myötä, virallinen liittäminen osaksi Marokkoa, osittainen autonomia vai jotain muuta? Ilmeisimpänä riskinä on, että turhautuminen leireillä kasvaa eikä ratkaisun löytämiseen ole tarpeeksi poliittista painetta tai kiinnostusta ennen uutta sotaa tai väkivallan aaltoa. Nykyinen tilanne sataa suoraan Marokon laariin, sillä mitä pidempään tilanne pysyy nykyisen kaltaisena, sitä normalisoituneempi tilanteesta tulee – päivä päivältä.

Jos viimeisten 30 vuoden tuloksiin on uskominen, Länsi-Saharan pakolaiskansalaisten strategia kamppailla oikeuksiensa puolesta rauhanomaisesti tietoisuutta levittämällä, kulttuurin ja taiteen sekä vahvan diasporan voimin ei vaikuta riittävän. Konflikti saattaa hyvin eskaloitua ennen kuin se voidaan ratkaista. Sitä ennen odotetaan, aavikolla ja sen ulkopuolella.