Ruutitynnyrin vartijat kertoo rauhanturvapalveluksesta Libanonissa 2012–2013.

Olli Nurmen Ruutitynnyrin vartijat tarjoaa kiinnostavan ja omakohtaisen selonteon rauhanturvapalveluksesta Libanonissa viime vuosikymmenen alkupuolella. Kirjoittajan omien kokemusten lisäksi huomionarvoista kirjassa on lyhyt selonteko naapurimaa Syyriassa toimineesta lyhytikäisestä UNSMIS-operaatiosta.

Suomalaisia ammattisotilaita ja reserviläisiä on palvellut rauhanturvaoperaatioissa ympäri maailmaa jo yli kuuden vuosikymmenen ajan. Toiminta vierailla mailla ja arkisesta joskus hyvinkin poikkeavissa ympäristöissä on vuosien saatossa poikinut myös useita kokemuksia käsitteleviä kirjoja. Niistä uusin on toukokuussa ilmestynyt Olli Nurmen Ruutitynnyrin vartijat, jossa kirjoittaja kertoo palveluksestaan Libanonissa 2012–2013. Tällöin suomalaisjoukot alkoivat muutaman vuoden tauon jälkeen taas palvella Etelä-Libanonissa UNIFIL-operaatiossa (United Nations Interim Force in Lebanon).

Aiheena oleva ajanjakso tarjoaa teokselle useammassakin mielessä varsin kiintoisan taustan. Ensinnäkin naapurimaa Syyriassa samanaikaisesti eskaloitunut sisällissota heijastui Libanoniinkin, joskin enemmän puheen kuin tapahtumien tasolla. Lisäksi uuden rauhanturvajoukon lähettämiseen operaatioalueelle liittyy joukkojen tavanomaiseen rotatointiin verrattuna paljon enemmän valmisteluja ja työtä, mikä luonnollisesti tarjoaa myös keskimääräistä enemmän kiinnostavia tapahtumia kuvattavaksi. Uusi (tai Libanonin tapauksessa uusvanha) operaatio herättää myös lisääntynyttä mediahuomiota kotimaassa, ja tällä on varmasti ollut vaikutuksensa sekä tiedotusupseerina palvelleen Nurmen työhön että välillisesti myös teokseen. Oman mausteensa kirjalle antaa myös se, että kirjoittaja on rauhanturvaoperaation jälkeen työskennellyt diplomaattina.

Libanonista ja Syyriasta

Rakenteeltaan teos jakautuu kirjoittajan omien kokemusten ja niiden pohjalta esitettyjen pohdintojen läpikäyntiin sekä laajempaa taustoitusta ja analyysia tarjoaviin lukuihin. Nämä limittyvät kirjan rakenteessa siten, että aluksi käydään läpi operaatiota ennen järjestettyä kriisinhallintakoulutusta ja operaatioalueelle matkustamista. Tämän jälkeen siirrytään tarkastelemaan Libanonia (ja erityisesti operaatioalue Etelä-Libanonia) sekä UNIFIL-operaation historiaa ja lähialueen geopoliittista viitekehystä. Tämän jälkeen käsitellään vielä lyhyesti Syyrian sisällissodan taustaa ja alkuvaiheita, minkä jälkeen kirjoittaja alkaa käsitellä omia kokemuksiaan Libanonissa välillä temaattisesti, välillä kronologisesti. Tämä osuus on kirjan pisin, ja kattaa yli puolet 300-sivuisen teoksen sisällöstä. Lopussa on vielä lyhyt yhteenveto.

Kirjasta voidaan toisin sanoen hahmottaa kaksi eri tasoa, kokemuksia kuvaava ja taustoittava. Näistä ensimmäinen on selkeästi pääroolissa, ja taustoittavan osuuden tarkoituksena vaikuttaakin usein olevan lähinnä kontekstin tarjoaminen omille kokemuksille. Sellaisena esimerkiksi Libanonin lähihistoriaa ja UNIFILin taustaa käsittelevät luvut ovatkin varmasti alueeseen aiemmin perehtymättömälle lukijalle tarpeellisia, vaikka Libanonia naapurimaineen ennestään tunteville ne eivät juuri tarjoakaan uutta tietoa.

Sitä vastoin pidempäänkin Lähi-itää seuranneille uutta tietoa voi olla tarjolla kirjan lyhyessä ekskurssissa Syyrian sisällissotaan. Sotaa käsitellään pääosin lyhytaikaiseksi jääneeseen UNSMIS-tarkkailuoperaatioon (United Nations Supervision Mission in Syria) osallistuneen suomalaisen sotilastarkkailijan, kapteeni Raine Pölösen, muistiinpanojen pohjalta. Parinkymmenen sivun mittainen osio tarjoaa hyvät perustiedot UNSMISin lyhyestä historiasta ja toiminnan arjesta summaten hyvin sen, kuinka mahdottoman tilanteeseen operaation sotilastarkkailijat eskaloituvan sisällissodan keskellä joutuivat. Tehtävää tuskin helpotti myöskään se, että esimerkiksi Pölösen tarkkailjaryhmään Daraassa ei aluksi kuulunut ainuttakaan arabiantaitoista upseeria.

Omakohtaista kerrontaa

Taustoittavan tason jälkeen on syytä siirtyä käsittelemään teoksen omakohtaisempaa puolta. Kuten jo edellä todettiin, omakohtaisten kokemuksien kuvaaminen on kirjassa pääroolissa. Tämä on erittäin hyvä asia, sillä juuri nämä osiot ovat kirjan vahvinta antia. Jo alun koulutusjaksokuvaukset ovat sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa, mutta kirjan parhaat osuudet ovat silti useiden mielenkiintoisten anekdoottien ryydittämät kuvaukset rauhanturvapalveluksen arjesta ja juhlasta. Käsitellyksi tulevat niin palveluksen alkuvaihetta riivanneet vatsatautiepidemiat kuin alueella juttukeikalla käyneen Jörn Donnerin vierailu. Nurmi mainitsee työskennelleensä ennen rauhanturvaajaksi lähtöään toimittajana, ja tämä näkyy (taustalukujen toisinaan hieman kankeita lauserakenteita lukuunottamatta) sujuvana ja ilmaisuvoimaisena tekstinä. Myös huumoria ja omakohtaista reflektointia kirjasta löytyy kiitettävän paljon.

Kirjan lopussa Nurmi siirtyy analysoimaan Lähi-idän ja UNIFILin tulevaisuudennäkymiä sekä palveluksen vaikutusta itseensä. Näissä kappaleissa huomionarvoista on ennen kaikkea kirjassa jo välillä aiemminkin esille noussut kritiikki YK-operaation kipupisteitä kohtaan. Osin kysymys voi olla rauhanturvaajien keskuudessa ilmeisesti yleisemminkin esiintyvästä turhautumisesta maailmanjärjestön toisinaan hyvin byrokraattista menoa kohtaan – kirjassa mainitaan muun muassa, että rauhanturvaajaslangissa laatusanalla ”YK-hyvä” ei ole erityisen positiivista merkitystä. Nurmen kritiikki ei kuitenkaan kumpua ensisijaisesti turhautumisesta, vaan hän erittelee myös varsin tarkkaan niitä syitä, joiden vuoksi esimerkiksi UNIFILista on tullut kooltaan massiivinen, mutta käytännön toimivaltuuksiltaan usein melkoisen rajattu operaatio.

Kaiken kaikkiaan Ruutitynnyrin vartijat on hyvin luettava ja omakohtainen selonteko yksittäisen rauhanturvaajan ja laajemmin koko UNIFIL-operaation arjesta. Ennen kaikkea sitä voinee suositella rauhanturvaamisesta ja rauhanturvaajaksi hakemisesta kiinnostuneille henkilöille, jotka kaipaavat lisätietoa sinibarettien arjesta. Erityisen hyödyllisen kirjasta tästä näkökulmasta katsottuna tekee se, että tämänhetkisistä suomalaisista rauhanturvajoukoista selvästi suurin on juuri Libanon. Näin ollen on varsin todennäköistä, että uusi rauhanturvaaja päätyy samoihin maisemiin Nurmen kanssa. Potentiaaliset rauhanturvaajat eivät kuitenkaan ole ainut ryhmä, jolle kirjaa voi suositella, sillä olettaa sopii, että myös aiemmin Libanonissa palvelleet kriisinhallintaveteraanit vertailevat mielellään kirjan muistoja omiinsa. Lähi-idästä yleisemmin kiinnostuneille kirja taas voi tarjota aiemmin pimentoon jääneitä näkymiä alueen rauhanturvajoukkojen ja sotilastarkkailijoiden arkeen.

Olli Nurmi: Ruutitynnyrin vartijat. Rauhanturvaajakokemuksia Libanonista ja Syyriasta 2012-2013. Avain 2020.