Kiinan rahoittama Stung Havin hiilivoimala Kambodžassa. Wikimedia Commons (CC BY-SA 4.0)

Kiina, Japani ja Etelä-Korea ovat jo vuosien ajan olleet maailman johtavia sijoittajia hiilivoimaan. Sijoituksista leijonanosa suuntautuu Kaakkois- ja Etelä-Aasian maihin, joissa ilmastonmuutoksen aiheuttamat riskit ovat erittäin korkeita. Merkkejä aidosta suunnanmuutoksesta on ilmennyt vasta koronapandemian myötä, kun Japani ja Etelä-Korea ovat ottaneet varovaisia askeleita kohti hiilestä luopumista. Taistelussa ilmastonmuutosta vastaan ei energia-alalla kuitenkaan ole jaossa pikavoittoja.

Kansainväliset sijoittajat ovat kääntämässä selkänsä hiilivoimalle, joka on ilmastonmuutoskeskustelun vauhdittamana muuttunut poliittisesti epämuodikkaaksi ja taloudellisesti yhä kestämättömämmäksi energianlähteeksi. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan hiilivoima on monin tavoin kehno investointi: lähes puolet tällä hetkellä suunnitteilla ja rakenteilla olevista hiilivoimaloista eivät koskaan tule maksamaan itseään takaisin, kun ympäristöpolitiikka kiristyy ja muut energianlähteet halpenevat. Lähes koko Euroopassa hiilivoima on kääntynyt rajuun laskuun, eikä trumpilainen tekohengitys ole Yhdysvalloissakaan pystynyt pelastamaan hiilialaa, kun vaihtoehtoiset energialähteet muuttuvat alati edullisemmiksi.

Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa on kuitenkin toinen ääni kellossa: hiiltä pidetään yhä talouskasvun moottorina, ja alueellisen kysynnän on ennakoitu kasvavan vuoteen 2024 mennessä yli 5 %:n vuosivauhdilla. Hiilivoimaprojektien rahoittajana toimii useimmiten joku Itä-Aasian kolmikosta. Taloudellisten realiteettien valossa hiili-investointeja vaikuttaa ajavan pitkälti geopoliittinen logiikka, jossa etenkin Kiinan ja Japanin välille on 2010-luvulla kehittynyt kisa vaikutusvallasta Kaakkois-Aasian energiasektorilla. 

Kiina on kirjoitushetkellä rahoittanut enemmän ulkopuolisiin maihin rakennettavaa hiilivoimakapasiteettia kuin yksikään toinen maa, ja Etelä-Korea sekä Japani seuraavat perässä. Investoinneista leijonanosa on suuntautunut Kaakkois- ja Etelä-Aasian maihin, kuten Bangladeshiin, Vietnamiin ja Indonesiaan. Näillä alueilla ilmastonmuutoksen aiheuttamat riskit, aina tuhotulvista taifuuneihin ja puhtaan veden loppumiseen, ovat maailman korkeimmalla tasolla.

Kiina ja Japani ovat oikeuttaneet toimintaansa väittämällä “puhtaampaan” raakahiileen ja hiiliteknologiaan sijoittamisen olevan ilmaston kannalta positiivinen teko. Modernien hiilivoimaloiden rakentaminen on tärkeä osa Kiinan Vyö ja tie -agendaa, kun taas Japani on sitkeästi pitänyt “puhtaampaa hiiltä” osana kehitysyhteistyöstrategiaansa. Nämä perustelut kuitenkin vaikuttavat heppoisilta, kun aidosti puhtaat energianlähteet aina aurinkovoimasta aaltovoimaan ovat kehittymässä vuosi vuodelta tehokkaammiksi ja edullisemmiksi.

Inertia vaivaa yhä Japania ja Etelä-Koreaa

Rikas Japani, joka on jo vuosikymmenten ajan aktiivisesti osallistunut kansainvälisten ilmastotavoitteiden luomiseen, on saanut vahvasti fossiilipolttoaineisiin pohjaavasta energiapolitiikastaan runsaasti kritiikkiä sekä kotimaisilta että ulkomaisilta tahoilta. Yksityisen sektorin toimijat ja poliittiset johtajat ovat tänä vuonna vihdoin reagoineet kritiikkiin, mutta uudet linjaukset ovat valitettavan heikkoja. Japanin kolme suurinta pankkia lukeutuivat vuosien ajan maailman viiden suurimman hiiliprojektien rahoittajan joukkoon, mutta ilmoittivat tänä keväänä lopettavansa uusien hiiliprojektien rahoittamisen. Jo aloitettuja projekteja ei kuitenkaan keskeytetä: esimerkiksi Vietnamiin suunniteltu japanilaisrahoitteinen Vung Ang 2, joka ei todennäköisesti koskaan tule olemaan taloudellisesti kannattava ja jonka ympäristövaikutusten arvioinnissa on löydetty useita ongelmakohtia, on yhä työn alla. 

Heinäkuussa Japanin ympäristöministeri Shinjiro Koizumi ilmoitti, ettei valtio enää periaatteessa aio tukea uusia hiilivoimaprojekteja. Japanin hallitus jatkaa kuitenkin yhä riittävän “puhtaan” hiiliteknologian tukemista niin kotimaassaan kuin Kaakkois-Aasiassakin. On myös huomattavaa, että japanilaispoliitikot välttelevät konkreettisten tavoitteiden asettamista hiilenkäytön vähentämiselle: Koizumi kyllä tunnusti lausunnossaan, että nykyisten linjausten toteutuessa uusiutuva energia tulisi täyttämään tulevaisuudessa vain reilut 20 % Japanin energiantarpeesta, mutta ei suostunut asettamaan tätä kunnianhimoisempaa tavoitetta. 

Jääkin nähtäväksi, miten paljon Japanin hiilijalanjälki käytännössä pienenee uusien säännösten seurauksena. Vauraana ja “vastuullista” roolia kantavana demokratiana Japanin on poliittisesti vaikeampi ottaa takapakkia kuin Kiinan, mutta on huomattava, että energia-alan lobbaajilla on maan politiikassa merkittävää vaikutusvaltaa. Voikin olla, että Japanin energiapolitiikka muuttuu paperilla ympäristöystävällisemmäksi, mutta erilaisten porsaanreikien kautta hiilivoiman tukeminen kotimaassa ja Kaakkois-Aasiassa jatkuu lähes entiseen tapaan.

Japani ei ehkä ole laatinut uusia hiililinjauksiaan riittävän kunnianhimoisesti, mutta sen on kuitenkin helppo päihittää tällä saralla Etelä-Korea. Maa ei ole tehnyt vielä mitään ulkomaisten hiili-investointien leikkaamiseksi, vaikka presidentti Moon Jae-In onkin luvannut ajaa suurimman osan kotimaan hiilivoimaloista alas vuoteen 2034 mennessä. Kirjoitushetkellä uusiutuvien energianlähteiden osuus Etelä-Korean energiantuotannosta on OECD-maiden alhaisin, ja maa rahoittaa Kiinan jälkeen toiseksi eniten hiilimegawatteja Kaakkois-Aasiassa. 

Heinäkuussa valtio-omisteinen KEPCO (Korea Electric Power Corporation) myönsi rahoitusta kahteen 1000 megawatin yksikköön Banten Suralaya -hiilivoimalaitoksessa Länsi-Jaavalla. Päätös tehtiin siitä huolimatta, että Korean nykyinen hallitus lupaili keväisessä vaalikampanjassaan Green New Deal -projektia, johon sisältyisi myös loppu hiilivoimaloiden rahoittamiselle. Korealaisten kriitikoiden mukaan hallitus yrittää jääräpäisesti suojella energia-alan intressejä ja työpaikkoja ympäristönsä ja maineensa kustannuksella.

Kiina priorisoi näennäistä vakautta

Kiina on Aasian maiden vertailussa villein kortti. Kiina rahoittaa hiilivoimaa ylivoimaisesti enemmän kuin mikään muu valtio, ja suurin osa Kaakkois-Aasian uusista hiilivoimaloistakin on juuri Kiinan sponsoroimia. Maan sisällä on viime vuosina laadittu erittäin kunnianhimoista ympäristöpolitiikkaa osana “ekologisen sivilisaation” rakennusprojektia, kun taas Trumpin kapinointi Pariisin sopimusta vastaan on tarjonnut Kiinalle luonnollisen avauksen napata itselleen ulkopoliittisesti houkutteleva ilmastojohtajan titteli. 

Tätä enteillen Kiina onkin viime vuosina pyrkinyt vihertämään Vyö ja tie -agendaansa lisäämällä investointeja uusiutuvaan energiaan. Lisäksi Kiinan asema koronaviruksen varhaisimmalla rintamalinjalla on tänä vuonna antanut sille puskuria tehdä strategisia talouspoliittisia päätöksiä nyt, kun muu maailma vielä räpiköi kriisin keskellä. Kansainvälisesti energian kysyntä on edelleen tavallista matalammalla tasolla pandemian vuoksi, ja monessa maassa ollaan kyhäämässä uusiutuvan energian kasvua stimuloivaa politiikkaa. Vaikuttaisikin siltä, että nyt olisi otollinen aika radikaalimmalle siirtymälle pois fossiilipolttoaineista.

Käytännössä ei kuitenkaan vaikuta siltä, että Kiina olisi merkittävästi muuttanut linjauksiaan hiilivoiman suhteen. Yhtäältä uusiutuvilla energianlähteillä tuotetun sähkön kasvu ja sen edellyttämän infrastruktuurin kehitys ovat kiihtyneet, mutta toisaalta pandemia on hidastanut hiilen syrjäyttämistä. Hiilen kulutus on noussut jyrkkään kasvuun loppukeväästä koronapandemian taituttua, ja maa on lisännyt raakahiilen tuontia sekä rahoitusta uusiin hiiliprojekteihin kotimaassa. 

Kun energian kysyntä Kaakkois-Aasiassa palautuu, vaikuttaa todennäköiseltä, että Kiina jatkaa hiilivoiman rahoittamista entiseen malliin. Hiiltä on perinteisesti pidetty turvallisena energianlähteenä, jota voi varastoida pahan päivän varalle, ja koronapandemia onkin saanut erityisesti Kiinan panostamaan huoltovarmaksi miellettyyn energiantuotantoon. Näyttäisikin siltä, että Kiina on valinnut energiapolitiikassaan kunnianhimoisen innovaation sijasta poliittisesti konservatiivisemman tien. Käytännössä hiilen haaliminen ja projektien rahoittaminen voivat kuitenkin osoittautua valkoisiksi norsuiksi – näennäisen arvokkaiksi investoinneiksi, joista on loppujen lopuksi enemmän haittaa kuin hyötyä.

Hiilivoimalle riittää yhä kysyntää

Monissa Etelä- ja Kaakkois-Aasian maissa poliittiset johtajat ovat viime vuosikymmeninä ottaneet likaisemmatkin hiilivoimaprojektit lämpimästi vastaan, sillä energiasektorin kehitys on kiihtyvän talouskasvun perusedellytys. Tavan jatko riippuu pitkälti siitä, syntyykö rahoituksen tarjonnan ja kysynnän välille merkittävää epätasapainoa.

Jos Itä-Aasian sijoittajat kääntävät selkänsä hiilelle, ei rahoitusta uusille projekteille hevillä irtoa. Itä-Aasian mailla olisikin teknologista ja taloudellista kapasiteettia stimuloida hiilivoiman sijasta uusiutuvia energiasektoreita Kaakkois-Aasiassa, sillä sekä julkisilla että yksityisillä rahoittajilla on merkittävästi vaikutusvaltaa energiajärjestelmien tulevaan kehitykseen. 

Toisaalta rahoituksen kysyntäkin voi kääntyä laskuun, jos suhtautuminen hiilivoimaan muuttuu kielteisemmäksi. Esimerkiksi Vietnam on kehittänyt nopeassa ajassa merkittävästi aurinkovoimaa, ja hallitus harkitsee jo useiden hiilivoimaprojektien hyllyttämistä. Myös Bangladeshin hallitus ilmoitti elokuussa, että maa aikoo taloudellisista syistä harkita lähes kaikkien hiilivoimaloidensa sulkemista ja edullisempiin vaihtoehtoihin – lähinnä kaasuun – siirtymistä. Maahan suunnitteilla olevien hiiliprojektien merkittävimpiä rahoittajia ovat valtio-omisteiset kiinalaisyritykset, kuten PowerChina, EnergyChina ja Huadian. Tehtyjen sopimusten purku lähettääkin Kiinalle selvän viestin, että hiilivoimasta on tulossa yhä riskialttiimpi sijoituskohde. 

Vietnam ja Bangladesh ovat kuitenkin tässä suhteessa vielä poikkeustapauksia. Kambodzha aikoo tukeutua hiilivoimaan talouskasvun siivittämiseksi, ja Indonesiassa uusien hiilivoimaloiden käyttöönotto on jatkunut pandemian aikanakin. Kun Kiinan hiilisektorista ollaan pandemian jälkimainingeissa pyritty tekemään moottoria kotimaan talouskasvulle, ja ulkomaisen hiilen kysyntä on tyrehtynyt, yrittää Indonesia nyt myydä raakahiiltä Vietnamiin. 

On ymmärrettävää, että niukasti pääomaa kartuttaneet ja talouskasvua haikailevat valtiot tarttuvat näennäisen edulliseen hiileen, kun tarjontaa riittää. Käytännössä uusiutuva energia muuttuu kuitenkin jatkuvasti edullisemmaksi, kun taas hiilen taloudellinen ja ekologinen kannattavuus ovat erittäin heikolla pohjalla. Tässä tilanteessa uusiutuvat energianlähteet ovat ainoa järkevä valinta niin sijoittajien kuin kohdemaidenkin näkökulmasta. Koronaviruspandemia voisi toimia Aasian energiapolitiikassa historiallisen käännekohdan katalysaattorina, mutta vaikuttaa siltä, että lyhytnäköiset geopoliittiset ja taloudelliset intressit vievät yhä voiton.