Ulkoministeri Pekka Haavisto puhumassa YK:n ihmisoikeusneuvostossa helmikuussa 2020. Kuva: UN Photo, Violaine Martin / Flickr

Poliittisen realismin näkökulmasta Marinin hallituksen arvopohjainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vaarassa ajautua törmäyskurssille kansallisen turvallisuuden kanssa. Teorian mukaan Suomen pitäisi keskittyä resursseja syövän arvokamppailun sijaan turvallisuuden intresseihin.

Marinin hallitusohjelman mukaan Suomi harjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jonka tavoitteena on muun muassa vahvistaa maan kansainvälistä asemaa, turvata itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus sekä parantaa Suomen ja suomalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia. Ohjelmassa mainitaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan olevan myös arvopohjaista ja ihmisoikeusperustaista. Ulkoministeri Pekka Haaviston mukaan arvopohjaisuus ja intressit eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan ne voivat ulkopolitiikassa myös yhdistyä.

Ulkopolitiikassa intressit ja arvot erotetaan toisistaan. Intressit määritellään rationaalisen päätöksenteon avulla, ja ne keskittyvät valtion turvallisuuteen ja talouteen. Intressipohjaisen ulkopolitiikan tavoitteena on maksimoida hyödyt, jolloin arvoista voidaan tarvittaessa tinkiä.

Arvopohjainen ulkopolitiikka perustuu puolestaan kulloisenkin hallituksen arvoihin, jotka ohjaavat ulkopoliittisia valintoja. Arvopohjaisuus ei ole uskottavaa, jos arvoista ollaan jatkuvasti valmiita joustamaan – siksi niistä pidetään kiinni.

Arvopohjaisuuteen realistit ovat suhtautuneet kriittisesti.

Klikkaa twiitataksesi.

Intressipohjaisuus on ollut perinteisesti poliittisen realismin valinta, koska se korostaa turvallisuuden tärkeyttä. Arvopohjaisuuteen realistit ovat suhtautuneet kriittisesti, koska heidän mukaansa se voi johtaa tilanteisiin, joissa kansallinen turvallisuus jää pehmeiden arvojen jalkoihin. Heidän näkökulmastaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on törmännyt kuluvalla hallituskaudella juuri tähän ongelmaan.

Vaikeat arvovalinnat

Columbian yliopiston professori Robert Jervis on huomauttanut, että arvopohjaisuuden myötä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa joudutaan punnitsemaan, pystytäänkö arvoista missään tilanteessa joustamaan. Usein vaikeita valintoja joudutaan tekemään pehmeiden arvojen ja turvallisuuden välillä. Vaikeiden valintojen edessä poliitikot usein väistävät luodin ja väittävät, ettei arvojen ja turvallisuuden välillä ole ristiriitaa. Jervisin mukaan kyvyttömyys tunnistaa vaikeita arvovalintoja johtuu usein siitä, että niiden tekeminen on poliitikoille tuskallista: se tarkoittaisi tärkeiden arvojen hylkäämistä. Sen vuoksi poliitikot mieluummin vähättelevät arvovalintoja tai kieltävät niiden olemassaolon. Esimerkiksi Turkin ja Kreikan viime kevään rajakriisissä oli havaittavissa näitä piirteitä.

Sisäministeri Maria Ohisalo kritisoi Kreikkaa kansainvälisen oikeuden rikkomisesta ja vaati maata käsittelemään turvapaikkahakemukset. Samalla Ohisalo huomautti, että Suomi ei laittaisi rajojaan kiinni samanlaisessa tilanteessa, vaan jatkaisi kansainvälisen oikeuden noudattamista.

Kriisissä olivat vastakkain turvapaikanhakijoiden ihmisoikeudet ja kansallinen turvallisuus. Ohisalo ei kuitenkaan kannanotossaan juuri huomioinut kriisin sisäisen turvallisuuden ulottuvuutta. Vihreille poliitikoille ihmisoikeuksista tinkiminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa lienee vaikea asia, koska puolue on profiloitunut vahvasti ihmisoikeuksien edistäjänä. Ohisalo arvioi kansainvälisen oikeuden olevan tässä tapauksessa yksiselitteinen, eikä ristiriitaa arvojen ja turvallisuuden välillä siksi voinut olla.

Kansainvälisessä politiikassa päätöksiä joudutaan tekemään usein huonon ja vähemmän huonon välillä. Realistien mielestä rajojen sulkeminen maksimoisi hyödyn, koska hirttäytymällä kiinni kansainväliseen oikeuteen Suomi menettäisi liikkumavaraa kriisitilanteissa ja altistaisi itsensä tulevaisuudessa samankaltaisille painostuskeinoille. Jos Turkki onnistuisi painostamaan EU:ta turvapaikanhakijoilla, Turkki ja muut valtiot yrittäisivät todennäköisesti samaa keinoa uudestaan.

Suomi on Kreikan ohella EU:n ulkorajavaltio, joten samanlainen tilanne voisi tapahtua myös Suomelle. Ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu, koska siitä saatiin mallia jo vuonna 2015, jolloin Venäjä lähetti äkillisesti turvapaikanhakijoita Suomen rajalle.

Realistien maailmassa kansainvälinen oikeus ja arvot eivät takaa pienen valtion turvallisuutta. Siksi poliitikkojen pitäisi keskittyä enemmän arvioimaan millainen vaikutus arvovalinnoilla on Suomen intresseille ja lopettaa kiistely siitä, noudattavatko päätökset kansainvälistä oikeutta tai arvopohjaa.

Yleismaailmallista ihmisoikeuskäsitystä on mahdotonta määrittää

Chicagon yliopiston professori John Mearsheimerin mukaan kansainvälisessä politiikassa on mahdotonta määritellä yleismaailmallisia arvoja. Hyvä esimerkki on ihmisoikeusperustainen ulkopolitiikka, joka tarkoittaa ihmisoikeuksien edistämistä vetoamalla yleismaailmalliseen ihmisoikeuskäsitykseen. Sen synty voidaan jäljittää valistuksen aikaan, jolloin merkittävät filosofit muotoilivat mullistavat ajatukset ihmisten luonnollisista oikeuksista. Filosofien ajatukset rakensivat lopulta toisen maailmansodan jälkeen pohjan yleismaailmalliselle julistukselle.

Eriävät näkemykset ihmisoikeuksista eivät tarkoita sitä, ettei kaikille ihmisille kuuluisi samanlaiset ihmisoikeudet.

Klikkaa twiitataksesi.

Valistuksen ajasta on tullut kuitenkin länsimaissa filosofi Jean-François Lyotardin mielestä itsestäänselvyys, eivätkä valistuksen ajan arvot kosketa koko maailmaa. Esimerkiksi YK:n ihmisoikeusjulistus on saanut kritiikkiä liiallisesta länsimaalaisuudesta. Islamilainen yhteistyöjärjestö OIC julkaisi vuonna 1990 Kairon julistuksen vastineena YK:n länsimaalaisiin arvoihin perustuvalle julistukselle. Kairon julistuksen on allekirjoittanut 45 maata.

Eriävät näkemykset ihmisoikeuksista eivät tarkoita sitä, ettei kaikille ihmisille kuuluisi samanlaiset ihmisoikeudet. Kyse on enemmänkin siitä, miten ihmisoikeudet määritellään ja kuka saa päättää oikean käsityksen.

John Mearsheimer on huomauttanut, että ihmisoikeusperustainen ulkopolitiikka saatetaan kokea painostavana ja vieraiden arvojen tuputtamisena. Hänen mukaansa kansallisuusaate menee lähes aina muiden arvojen edelle. Kansallisvaltiot haluavat itse päättää omista arvoistaan ja suhtautuvat äärettömän kielteisesti niiden sisäisiin asioihin puuttumiseen.

Samaa ajatustapaa voidaan soveltaa myös esimerkiksi Suomen ja Venäjän suhteisiin. Realismin näkökulmasta ihmisoikeuksista keskusteleminen Venäjän kanssa on ulkopoliittisten resurssien näkökulmasta ongelmallista, koska Venäjän ulkopolitiikka perustuu puhtaasti intresseihin. Venäjän arvopohja nojautuu eri näkemyksiin länsimaiden kanssa ja maa vastustaa aggressiivisesti länsimaisten arvojen leviämistä. Realistien logiikan mukaan venäläiset eivät halua kuunnella moralisointia Suomesta yhtään sen enempää, kuin suomalaiset haluaisivat kuunnella sitä Venäjältä. Siksi Suomen pitäisi mieluummin pyrkiä etsimään yhteisiä intressejä esimerkiksi Itämeren ja arktisen alueiden turvallisuudesta.

Realistien inhorealistinen maailmankatsomus

Realisteihin lukeutuvan, kansainvälisten suhteiden tutkija Kenneth Waltzin mukaan jokaisen valtion on panostettava ensisijaisesti turvallisuuteen, mikä johtuu kansainvälisen järjestelmän luonteesta. Maailmanpolitiikkaa rakentavat itsenäiset valtiot, joiden on huolehdittava turvallisuudestaan kaikin keinoin.

Kansainväliset sopimukset ja instituutiot eivät ole realisteille mitättömiä, mutta ne eivät nykymuodossaan kykene täyttämään sääntörikkomuksista rankaisevan erotuomarin tehtävää. Tästä syystä Birminghamin yliopiston professori Patrick Porterin mukaan sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää ei ole todellisuudessa olemassa. Waltzin mukaan valtiot voivat rikkoa sopimuksia itsemääräämisoikeuteen vedoten, koska omankädenoikeus on välttämätön keino maailmassa, jossa ei ole hätänumeroa.

Lisäksi Waltz on huomauttanut, että kansainvälisessä politiikassa sopimuksilla ja laeilla on vain välinearvoa. Esimerkiksi koronapandemian aiheuttama kiista Maailman terveysjärjestön roolista on osoittanut, että etenkin suurvallat käyttävät hyväkseen kansainvälisiä sopimuksia ja instituutioita pönkittääkseen tai suojellakseen omaa valtaansa.

Realistien maailmassa suurvallat määrittelevät kansainvälisen politiikan laivan kurssin, ja pienempien maiden on siihen sopeuduttava. Siksi myös Suomen olisi realistien mielestä punnittava, mitkä sopimukset ovat maan intressien mukaisia ja mihin kiristyvässä suurvaltakamppailun maailmassa Suomen rajallisia resursseja pitäisi keskittää.

Kansainvälinen politiikka on silti muutakin kuin turvallisuutta

Kansainvälisessä politiikassa on tietysti kyse paljon muustakin kuin turvallisuudesta ja sankarillisesta selviytymistaistelusta. Intressipohjaisuus ei estä pehmeää vallankäyttöä tai omien arvojen puolustamista ja levittämistä. Realistien mukaan pehmeää valtaa käyttäessään poliitikkojen pitäisi vain tarkkaan miettiä, milloin sen käyttö on kannattavaa ja miten sitä kannattaa käyttää. Arvopohjaisuus pitäisi naamioida siten, että se ei kuulosta propagandalta.

Kansainvälisessä politiikassa on tietysti kyse paljon muustakin kuin turvallisuudesta ja sankarillisesta selviytymistaistelusta.

Klikkaa twiitataksesi.

Kuluva vuosi on osoittanut, että intressejä ja arvoja on vaikea yhdistää realismin näkökulmasta. Hallituksen olisi nyt päätettävä, mikä on oikeasti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keihäänkärki, koska realistien mielestä nykyinen tilanne on vähintäänkin huolestuttava. Arvopohjaisuuden myötä Suomen lähialueen intressit uhkaavat jäädä laiminlyödyiksi. Jos Suomi ei osaa huolehtia intresseistään, ei sitä tee kukaan muukaan.