Vuoristo-Karabahin alueella on sodittu yli 30 vuotta. Pitkään kuviteltiin, että konflikti jäätyisi ja tilanne muistuttaisi enemmän rauhaa kuin sotaa. Syyskuun lopulla alkaneet ja kaikkien aikojen rajuimmiksi muuttuneet sotatoimet kuitenkin osoittavat, että konfliktin pitkittyminen ei välttämättä johda tilanteen normalisoitumiseen. Nykytilanne alleviivaa rauhansopimusten ja -prosessien merkityksen: laihakin sopu on parempi kuin lihava riita, sillä sopimus antaa eväät katsoa tulevaisuuteen. 

Venäjällä on sormensa pelissä kaikissa ratkaisemattomissa konflikteissa entisen Neuvostoliiton alueella. Vuoristo-Karabahissa Moskovan vaikutusvalta jää kuitenkin toisinaan piiloon – ja syystä. Konflikti on Moskovan näkökulmasta strategisesti perifeerinen, eivätkä siihen päde samanlaiset lännen ja Venäjän väliset ristivedot, joilla oli osuutensa esimerkiksi Georgian sodassa vuonna 2008 tai Krimin miehityksessä vuonna 2014. Lisäksi Venäjän sotavoimat eivät ole läsnä Karabahissa. 

Konfliktin pitkittyminen on palvellut Venäjän intressejä niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Venäjällä on tukikohta Armeniassa ja se vaikuttaa syvällä Armenian talous- ja energiapolitiikassa. Konfliktin vuoksi Armenian maarajat sekä Turkkiin että Azerbaidžaniin ovat kiinni, mikä tekee esimerkiksi talouden monipuolistamisesta vaikeaa. Kuvio on omiaan lisäämään Venäjän vaikutusvaltaa. Venäjää pidetään usein Armenian tukijana ja osoituksena läheisistä suhteista on Armenian liittyminen Venäjän luotsaamiin liittoutumiin, kuten Euraasian talousunioniin sekä Kollektiiviseen turvallisuusjärjestöön, jonka myötä Venäjä on antanut turvatakuut Armenialle. Presidentti Vladimir Putin on kuitenkin linjannut, etteivät turvatakuut yllä Vuoristo-Karabahin konfliktiin. 

Jäätyneellä konfliktilla on tarkoitettu konfliktia, jota ei ole ratkaistu, vaan jonka asetelmat ovat jääneet voimaan. Tämä luo konfliktialueille turvattomuutta ja epävarmuutta sekä heikentää väestön luottamusta tulevaisuuteen. Rauhansopimusten puuttuessa tällaiset konfliktit voivat käynnistyä uudelleen. Viime vuosina termin selitysvoima konfliktien kuvaamiseen on tosin vähentynyt. Maailman jäätyneistä konflikteista monet ovat alkaneet vuosikymmeniä sitten ja osaan on syntynyt jo melko vakiintunut ja rauhallinen tilanne, kuten Koreoiden välille. Jäätyneet konfliktit lämpenevät aina aika ajoin esimerkiksi uhkailun tai aseellisten toimien kautta, kunnes ne jäätyvät jälleen. 

Uudelleen käynnistyminen tapahtuu harvoin täysin ilman ennakkovaroitusta, kuten Vuoristo-Karabahin tilanteessa, jossa eskaloitumisen riski on ollut tiedossa jo pitkään. Öljy- ja kaasutuloilla vaurastunut Azerbaidžan on panostanut vahvasti puolustussektoriinsa, ja vuosittaiset puolustusmenot ovat olleet samaa kokoluokkaa kuin Armenian valtion budjetti. Azerbaidžan on viime vuosina viestittänyt, että mikäli neuvotteluteitse konfliktia ei ratkaista, se päätetään muilla keinoin: status quo -tilanteeseen jääminen ei ole sen mukaan vaihtoehto. 

Vuoristo-Karabahin tilanteessa eskaloitumisen riski on ollut tiedossa jo pitkään.

Klikkaa twiitataksesi.

Armenialle jäätyneen konfliktin kaltainen tilanne on sopinut hyvin. Se voitti 1990-luvulla käydyn sodan ja on siitä lähtien pyrkinyt myötävaikuttamaan siihen, että Vuoristo-Karabahin asema Azerbaidžaniin kuulumattomana alueena saisi kansainvälistä tunnustusta. Se ei kuitenkaan ole tunnustanut Vuoristo-Karabahin itsenäisyyttä, mikä on pitänyt ovea auki neuvotteluratkaisulle. Ajan kuluminen on hyödyttänyt Armeniaa ja antanut Vuoristo-Karabahille mahdollisuuden rakentaa valtion tunnusmerkistöt täyttävää yhteiskuntaa.

Armenian taloudellinen tuki Vuoristo-Karabahille on mahdollistanut yhteiskunnan perustoimintojen ylläpitämisen. Azerbaidžan sen sijaan syyttää Armeniaa kansainvälisen oikeuden rikkomisesta, kuten miehitettyjen alueiden luonnonvarojen riistämisestä ja alueiden laittomasta asuttamisesta, mikä ei Azerbaidžanin mukaan myötävaikuta osapuolten keskinäisen luottamuksen syntymiseen eikä anna aihetta ajatella, että Armenia olisi neuvottelujen suhteen tosissaan. 

Konfliktitalous, jonka dynamiikan vallankumous muutti

Molempien maiden eliitit ovat pitkään hyötyneet konfliktista. Azerbaidžanissa autoritaarinen hallinto on pystynyt perustelemaan olemassaolonsa, millä on merkitystä myös tänä päivänä: ottamalla haltuun alueita Karabahissa presidentti Ilham Aliyev vakiinnuttaa omaa asemaansa ja legitimoi luomaansa poliittista järjestelmää. 

Armeniassa eliitti hyötyi konfliktista siihen saakka, kunnes se laitettiin vaihtoon kevään 2018 mielenosoitusten seurauksena. Tuolloin Serzh Sargsyania vastaan nousivat yllättäen valtavat katuprotestit, kun hän suunnitteli jatkavansa kymmenvuotisen presidenttikautensa jälkeen pääministerinä. Toimittajataustaisesta Nikol Pashinyanista tuli tapahtumasarjan päätteeksi maan pääministeri huhtikuussa 2018. Pashinyan pyrki profiloitumaan maan sisäpolitiikan uudistajana, kuten talousreformien mahdollistajana ja korruption kitkijänä. Vuoristo-Karabah sen sijaan ei ole ollut hänen vahvuusaluettaan. Hän ei itse ollut alkuperäisessä 90-luvun sodassa, kuten edeltäjänsä Sargsyan, jolla Azerbaidžanin tulkinnoissa on sodanaikaisten tekojensa vuoksi ”verta käsissään”. Vallanvaihto nähtiin konfliktin ratkaisun kannalta mahdollisuutena ja uutena alkuna. Tammikuussa 2019 toivoa loi se, että maiden ulkoministerit osoittivat yhteisesti pitävänsä tärkeänä, että väestöä ryhdytään valmistelemaan rauhaan. 

Pashinyan ei ole vaikuttanut olevan Kremlin suosiossa, vaikka Venäjä ja Armenia ovat pyrkineet ylläpitämään yhteistyön kulisseja. Onkin kiinnostavaa, mihin asentoon Armenian sisäpolitiikka nytkähtää nykyisen kriisin jälkimainingeissa.

Venäjä on pyrkinyt toimimaan konfliktin sovittelijana, ja toistaiseksi se on ollut kaikkein menestynein ulkovalta tässä tehtävässä. Venäjän ansiota on muun muassa vuoden 1994 tulitaukosopimus. Venäjän vaikutusvalta ulottuu myös näihin päiviin: vuoden 2016 yli 200 kuolonuhria vaatineet väkivaltaisuudet loppuivat Venäjän kätilöimän tukitaukosopimuksen ja Putinin Pietarissa isännöimän valtionpäämiestapaamisen seurauksena. Myös tällä kertaa vuonna 2020 ensimmäinen tulitauko sovittiin Venäjän välittämänä ja se on pyrkinyt profiloitumaan rauhantekijänä.

Siinä missä Venäjä nähdään Armenian tukijana, Turkin katsotaan tukevan Azerbaidžania vahvojen kulttuuristen ja historiallisten siteiden takia. Tuki on aiemmin ollut hienovaraisempaa, kuten joukkojen kouluttamista sekä asekauppaa. Tänä syksynä tilanne kuitenkin muuttui, ja Turkki ilmoitti tukevansa Azerbaidžanin voimatoimia. Syynä tähän on Turkin halu kasvattaa vaikutusvaltaansa lähialueilla. Turkki olisi voinut pelata korttinsa myös toisin. Armenian naapurimaana ja merkittävänä alueen taloutena Turkilla on takataskussaan keppien lisäksi porkkanoita. 

Armenialaisten rakentama talo Azerbaidžanin pääkaupungin Bakun keskustassa. Bakussa asui armenialaisväestö ennen 1990-luvun sotaa. Arvioiden mukaan Azerbaidžanissa asuu edelleen noin 30 000 armenialaista. Kuva: Johanna Ketola.

Viholliskuvat tekevät konfliktista identiteettisodan ja vievät jalansijaa rauhanneuvotteluilta

Vuoristo-Karabahin konfliktissa on vahvoja identiteettisodan piirteitä. Osapuolilla on omat väkivaltaiset tulkintansa historiasta, joita ne välittävät eteenpäin sukupolvelta toiselle esimerkiksi koulutuksen ja tiedotusvälineiden kautta. Väkevä viholliskuva vie pohjaa neuvotteluilta, sillä neuvotteluratkaisuun sisältyisi eittämättä kompromisseja, joita kansa ei ole valmis hyväksymään. Vuoristo-Karabahiin liittyviä kompromissiehdotuksia käytetäänkin lähes poikkeuksetta poliitikkoja vastaan.

Sekä armenialaiset että azerbaidžanilaiset kokevat alueen omakseen ja tärkeäksi. Harva enää kykenee keskustelemaan rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, joka olisi avain kestävään rauhaan. Tässä vaiheessa kyse on nollasummapelistä ja siitä, kummalla ryhmällä on etuoikeus ja valta päättää alueen kohtalosta. 

Harva enää kykenee keskustelemaan rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, joka olisi avain kestävään rauhaan.

Klikkaa twiitataksesi.

Sodat eivät kuitenkaan pääty taistelukentällä vaan ihmisten mielissä. Konfliktin rauhanomainen ratkaisu hyödyttäisi valtavasti molempia maita ja niiden talouksia, kun esimerkiksi keskinäinen kaupankäynti mahdollistuisi ja maista tulisi houkuttelevampia kansainvälisille investoinneille. Monilla on hyviä muistoja neuvostoajoilta, jolloin molemmat etniset ryhmät elivät sekaisin ja rinnakkain. Tämä ei ole pelkkää nostalgiaa, vaan esimerkiksi yhteisessä naapurimaassa Georgiassa on yhä alueita, joissa azerit ja armenialaiset elävät yhdessä. Myönteiset muistot kuitenkin haalenevat ja väistyvät uusien traumaattisten tapahtumien myötä. Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi ei ole pystynyt muodostamaan itse käsitystään ”toisesta”, sillä propagandan lisäksi ihmisten välisiä kontakteja on vuosikymmenten ajan määrätietoisesti rajoitettu.

Kohmeloinen konflikti on umpikuja

Tämän hetkiset väkivaltaisuudet ovat vakavimpia sitten 90-luvun sotavuosien. Pitkälti osapuolten välittämissä uutiskuvissa näkyy järeää kalustoa ja siviilikohteisiin on isketty raskaasti. Aselepo- ja tulitaukoviritelmät ovat toistaiseksi epäonnistuneet, kun osapuolet ovat syyttäneet toisiaan rikkeistä lähes välittömästi niiden alkamisen jälkeen. 

Presidentti Putin arvioi, että uhreja on syyskuun lopussa alkaneen eskalaation jäljiltä jopa 5000. Uhrien joukossa on siviilejä molemmilta puolin kontaktilinjaa, ja arviolta puolet Vuoristo-Karabahin armenialaisista on joutunut jättämään kotinsa. Karabahia pitää kotinaan myös valtaosa yli 600 000 Azerbaidžanin rekisteröimästä maan sisäisistä pakolaisista, jotka ovat odottaneet yli 25 vuotta paluuta kotiseudulleen. 

Aiemmin konflikti on kiihtymisjaksojen jälkeen palannut jonkinlaiseen kohmeeseen, mutta nyt tilanne on toinen eikä menneeseen ole paluuta. On mahdollista, että Etelä-Kaukasiassa nähdään täysimittainen sota. Niin tai näin, sota ei katoa vielä pitkiin aikoihin ihmisten mielistä. Väkivaltaisuuksien haavat arpeutuvat hyvin hitaasti. Se tiedetään meillä Suomessakin.