Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen Euroopan parlamentin täysistunnossa. Parlamentti hyväksyi tällä viikolla EU:n pitkän aikavälin budjetin vuosille 2021-2027 ja elpymisvälineen. Kuva: Euroopan parlamentti

Juha-Pekka Nurvala on aikaisemmin toiminut Euroopan kansanpuolueen (EPP) talouspoliittisena neuvonantajana sekä strategiayksikön vt. johtajana. Hän on koulutukseltaan kansantaloustieteen maisteri (Euroopan kansantalous). Juha-Pekkaa kiinnostavat leijasurffauksen ohella erityisesti taloudelliset ilmiöt ja talouspolitiikka.

Suomessa on viime aikoina käyty paljon keskustelua niin Suomen kuin EU:n velkaantumisesta EU:n koronatukipaketin myötä. Melkein kaikki puolueet ovat hyväksyneet Suomen jo ennalta suuren kansallisen budjettialijäämän erittäin tuntuvan kasvattamisen pakollisena pahana ja vastauksena koronavirukseen. Samalla lähes koko poliittinen kenttä on suhtautunut EU:n uuteen velkakirjoilla rahoitettavaan rahastoon vähintäänkin penseästi. Keskustelu EU:n velkaantumisesta on harhaanjohtavaa ja Suomen hallituksen negatiivinen kanta on Suomen pitkän ajan taloudellisten etujen vastainen.

Uusi EU:n koronaelvytysrahasto on kooltaan 750 miljardia, joka sisältää 390 miljardia avustuksia ja 360 miljardia lainoja. Komission alkuperäinen esitys piti sisällään jopa 500 miljardia avustuksia. Pääministeri Sanna Marin piti  erityisen suurena saavutuksena Suomelle, että lainojen osuutta onnistuttiin kasvattamaan. Sekä suomalaisissa puolueissa että julkisessa keskustelussa suhtautuminen elvytysrahastoon on ollut erittäin negatiivista.

EU:n jäsenmaiden tulisi kollektiivisesti ymmärtää, että Euroopan taloutta heikennetään tarpeetta niin pitkään kuin EU:n tason ”velkaantuminen” on kielletty. Poliitikkojen vaatimukset, että EU:n tulee maksaa 750 miljardin velkakirjojen pääomat takaisin tulevina vuosikymmeninä, osoittaa päättäjien lähestyvän velkaa kotitalouden näkökulmasta eikä valuutan liikkeelle laskijan roolista.

Valuutan käyttäjän rooli on Suomelle riskialtis

EU on kollektiivisena toimijana ainoa, joka ei eurovelkakirjan liikkeellelaskijana voi ajautua maksukyvyttömyyteen, koska valuutan liikkeellelaskua kontrolloi Euroopan keskuspankki. Näiden syiden vuoksi vain EU kollektiivisena toimijana voi toimia talouden tasapainottajana ja lisätä kysyntää ilman, että sen pitää huolehtia omien menojen tasapainottamisesta. Toisin kuin muilla rahaliitoilla, kuten Yhdysvalloilla, Euroopassa ei ole toimivaa talousunionia, joka voisi budjettinsa kautta tasapainottaa alueiden välisiä eroja. Tämän puutteen vuoksi EU:lla ja jäsenmailla on vähän keinoja korjata epätasapainotiloja.  

Taloudellisesti vahvat toimijat, jotka kontrolloivat valuuttansa luontia, eivät voi luoda uutta rahaa rajattomasti ilman minkäänlaisia seuraamuksia. Uutta rahaa luodessa automaattisesti nousevista rajoitteista tärkein on inflaatio eli hintojen yleinen nousu. Kaikkien tuotantotekijöiden ollessa käytössä, ei syytämällä talouteen lisää rahaa luoda muuta kuin hintapainetta niin työlle, tuotteille kuin palveluillekin. On kuitenkin muistettava, että inflaation puute on ollut se suurempi murheen aihe.

Euro on Suomelle tärkeä instrumentti, joka tarjoaa taloudellemme erityisesti vakautta ja matalia korkoja. Emme kuitenkaan rahaliiton jäsenenä kontrolloi valuuttamme liikkeellelaskua ja tämä asettaa meidät valtiona asemaan, joka on lähes verrattavissa kotitalouteen. Toisin kuin Yhdysvallat, Iso-Britannia tai Japani, Suomi onkin vain valuutan käyttäjä ja tällä on moninaiset vaikutukset Suomen valtiontalouden hoitoon. 

Suomelle valuutan käyttäjän rooli tarkoittaa kahta asiaa: Suomen on mahdollista ajautua maksukyvyttömyyteen, kuten Kreikka, Irlanti ja Portugali ovat joutuneet ennen meitä. Täten meidän pitää pitkällä aikavälillä toimia kuten kotitalous ja taittaa kasvava velkaantuminen sekä alijäämä – tulot ja menot on saatava tasapainoon. 

Toiseksi, olisi meidän etujemme mukaista, että EU ”velkaantuu” ja investoimalla luo taloudellista kysyntää euroalueella. Kärjistetysti voidaan esittää, että EU:n velattomuus on pitkän aikavälin riski niin Suomen kuin EU:n taloudelliselle hyvinvoinnille. Tämän johtuu siitä, että yksikään toimija ei euroalueella tällä hetkellä voi täyttää valuutan liikkeellelaskijan roolia. Jäsenmaat eivät ole delegoineet unionille valtaa toimia taloudellisena tasapainottajana budjetin kautta.

Yksinkertaisimmillaan taloudessa on kaksi osapuolta: julkinen ja yksityinen sektori. Toisen alijäämä on toisen ylijäämä. Koronaviruksen aiheuttama samanaikainen verotulojen tippuminen rajoitteiden ja siitä johtuvan kysynnän laskun vuoksi sekä julkisten menojen nousu johtaa suureen julkiseen alijäämään. Yksityinen sektori ei pysty toimimaan täydellä kapasiteetilla, ja yhden euron leikkaus julkisesta kulutuksesta johtaisi todennäköisesti suurempaan kuin yhden euron kokonaiskysynnän laskuun kriisin vuoksi. Tämän takia suuret kansalliset julkiset alijäämät ovat perusteltuja tutkimusten valossa.

Kaikelle tälle on myös vaihtoehto. 

EU:n velka on tärkeä askel kohti talousunionia

Tasapainottajan rooli tarkoittaisi käytännössä, että EU alkaa käyttää valuutan liikkeellelaskijan roolia ja muuntuu nykyisestä nollasummapelin logiikkaa noudattavasta toimijasta suuremmaksi taloudelliseksi toimijaksi. Yksi keino on, että EU alkaa Yhdysvaltain ja Japanin tapaan myymään velkakirjoja ja EKP ostaa niitä osana rahapolitiikan toteuttamista. Valitettavasti EU:n perussopimukset eivät tällä hetkellä mahdollista EKP:n suoria ostoja, ja perussopimuksen artikla 123 kaipaisikin tämän osalta uudistamista. Onneksi EKP voi kuitenkin ostaa velkakirjoja jälkimarkkinoilta, mutta suorien ostojen mahdollistaminen lisäisi uuden keinon talous- ja rahapoliittiseen valikoimaan. 

Puhuttaessa taloudellisesta toimijasta, joka kontrolloi valuutan liikkeelle laskua on äärimmäisen harhaanjohtava puhua ”velkaantumisesta”. Yleensä velasta puhutaan valuutan käyttäjän silmin: maksaakseni takaisin velkani minun pitää leikata joko menoja tai nostaa tuloja välttääkseni maksuvaikeudet. Valuutan liikkeellelaskijan näkökulmasta velka(kirja) on raha- ja talouspolitiikan toteuttamisen väline. 

Suomen taloudellisten etujen mukaista on tukea EU-tason velkaantumista ja tasapainottaa kansallinen budjetti välttääksemme kansallisen velkakriisin. Rahaliittojen kollektiiviseen velkaan eivät päde samat lainalaisuudet kuin Suomen kansalliseen velkaan saatikka kuluneet politiikkojen kliseet, kuten “meidän tulee ensin ansaita ennen kuin voimme kuluttaa”.