Naisten sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia vastustavalla anti-gender-liikehdinnällä on konkreettisia vaikutuksia turvallisuuteen ja maailmanpolitiikkaan. Liikehdinnän kehystäminen tasa-arvon takapakiksi sivuuttaa sen moninaiset taustatekijät. Niihin puuttumiseksi tarvittaisiin tasa-arvopoliittisten toimien lisäksi toivoa ja toimeentuloa tuovia poliittisia vaihtoehtoja.

Puolassa kymmenet kaupungit ovat julistautuneet ”LHBT-ideologiasta vapaiksi vyöhykkeiksi”. Eri puolilla Eurooppaa on kampanjoitu siitä, että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa torjuva Istanbulin sopimus olisi uhka perinteiselle perhemallille. Mielenosoittajat pitävät ”genderiä” tuontitavarana.

Niin sanottu anti-gender-liikehdintä vastustaa sukupuolten tasa-arvoa sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia edistävää politiikkaa ja tutkimusta kehystämällä ne uhkaavaksi ”gender-ideologiaksi”. Vastustus on usein reaktio ajankohtaisiin poliittisiin aloitteisiin tai pyrkimys estää tulevia poliittisia päätöksiä.

Anti-gender-liikehdinnän seuraukset eivät ole pelkästään retorisia, vaan niillä on konkreettisia vaikutuksia yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja maailmanpolitiikkaan. Tutkija Katja Kahlinan mukaan ylikansallinen anti-gender-liikehdintä pyrkii edistämään uudenlaista geopoliittista järjestystä.

Vastustus kohdistuu usein ylikansallisiin instituutioihin, joiden nähdään levittävän länsimaista kulttuuri-imperialismia. Ihanteeksi puolestaan määrittyvät itäeurooppalaisten ja venäläisten johtajien toimet. Tällaiset diskurssit tuovat yhteen kannattajia sekä idästä että lännestä ja lieventävät samalla kylmän sodan jälkeisiä hierarkkisia jakolinjoja.

Liikehdintää on hiljattain tarkasteltu ansiokkaasti esimerkiksi Politiikasta.fi-verkkojulkaisun juttusarjassa sekä Long Playn esseessä. Analyyseissa on taustoitettu liikehdinnän taustoja ja eri muotoja, valotettu oikeistopopulismin juuria, pohdittu gender-käsitteen vastustuksen politiikkaa Suomessa, tarkasteltu liikehdinnän geopoliittista ulottuvuutta sekä haastateltu tematiikan parissa toimivia ihmisoikeustoimijoita.

”Gender-ideologiasta” alettiin puhua 1990-luvun puolivälissä, jolloin Vatikaanin avaintoimijat huolestuivat seksuaali- ja lisääntymisoikeuksien saadessa jalansijaa YK-järjestelmässä. ”Gender-ideologian” käsitettä on kutsuttu tutkimuksessa tyhjäksi merkitsijäksi tai symboliseksi liimaksi. Tällä tarkoitetaan sitä, että löyhän määrittelyn vuoksi käsitteen merkitys on epäselvä. Poliittinen tyhjyys saa erilaiset toimijat liittoutumaan yhteistä vihollista vastaan.

Anti-gender-liikehdinnän nousu Euroopassa kietoutuu oikeistopopulismin suosion kasvuun, ja liikkeiden toimintatavat muistuttavat usein toisiaan. Nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Tuija Saresma huomioi, miten molemmissa esimerkiksi puhutaan yksinkertaistaen sukupuolesta.

Keskustelussa on toistaiseksi jäänyt vähemmälle hienosyisempi analyysi anti-gender-liikehdinnän ja populismin välisistä suhteista. Aihetta tutkineet sosiologit David Paternotte ja Roman Kuhar ovat argumentoineet, että yhdistävistä elementeistä huolimatta ne tulisi nähdä toisistaan erillisinä kysymyksinä.

Anti-gender-liikehdinnän historiallinen synty kytkeytyy tiiviisti katoliseen kirkkoon sekä sen seksuaali- ja lisääntymisoikeuksia vastustavaan toimintaan. Eurooppalaisen oikeistopopulismin juuret taas ovat ekumeniikan professori Risto Saarisen mukaan ennen kaikkea ranskalaisessa sivistyneistössä ja keskiluokassa.

Oikeistopopulismissa ei aina vastusteta sukupuolten tasa-arvoa tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia. Osa liikkeistä on pikemminkin hyödyntänyt retorisesti näitä kysymyksiä oman nationalistisen agendansa pönkittämiseen. Anti-gender-liikehdintä ei myöskään aina ole oikeistolaista liikehdintää, vaan joissakin maissa ja erityisesti Latinalaisessa Amerikassa liikkeen johtohahmoina ovat toimineet myös vasemmistolaiset johtajat.

Demokraattisten yhteiskuntien näkökulmasta liikehdinnällä on haitallisia vaikutuksia, jotka kohdistuvat erityisesti naisten sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen turvallisuuteen. Vaikeaa on täsmentää, millaisilla toimilla sukupuolten tasa-arvon ja vähemmistöjen oikeuksien toteutumista pystyttäisiin vaikuttavasti edistämään huomioiden uudenlainen vastarinta.

Esimerkiksi Euroopan komissio hyväksyi syksyllä EU:n ensimmäisen HLBTIQ-strategian. Strategiassa todetaan suorasanaisesti, että HLBTIQ-vapaat vyöhykkeet ovat inhimillisyydestä vapaita vyöhykkeitä, joille ei ole sijaa EU:ssa. Joissakin maissa linjaukset kaikuvat kuuroille korville, sillä anti-gender-diskursseissa vastustus kohdistuu usein juuri EU:hun.

Unkarilaisen historioitsijan Andrea Petőn mukaan tasa-arvoa edistävien toimijoiden tulisi kehittää tapojaan puuttua anti-gender-liikehdintään. Tähän mennessä siihen on reagoitu esimerkiksi aloittamalla koulutus- ja tiedotuskampanjoita, kehystämällä liikehdintää sukupuolten tasa-arvon tai HLBTIQ-oikeuksien takapakiksi, vetoamalla jo säädettyyn tasa-arvopolitiikkaan tai seuraamalla liikehdinnän kehityskulkuja sisältäpäin.

Nykyisten tasa-arvopoliittisten toimien hyödyntäminen ei Petőn mukaan poista anti-gender-liikehdintää pitkällä aikatähtäimellä. Hän penääkin, ettei tasa-arvo- ja ihmisoikeustoimijoiden tulisi unohtaa reaktioissaan omia arvojaan tai niiden historiaa ruohonjuuritason kekseliäissä toimissa.

Sosiologi Elżbieta Korolczuk on kritisoinut takapakkiin liittyvää kehystystä liian yksinkertaiseksi. Useissa konteksteissa sukupuolten tasa-arvon ja HLBTIQ-oikeuksien “edistyminen” on tosiasiassa ollut heikkoa. Tuoreen raportin mukaan kehystys ei myöskään huomioi moninaisia taustatekijöitä, joiden perusteella äänestäjät ovat alkaneet tukea anti-gender-retoriikkaa hyödyntäviä puolueita.

Yhdeksi keskeiseksi taustatekijäksi on arvioitu uusliberalistisia talouspoliittisia toimia, jotka ovat kulminoituneet erityisesti talouskriisien jälkeisissä leikkaustoimissa. Petőn mukaan anti-gender-liikehdinnän tuomitsemisen lisäksi tulisi luoda laajemmin toivoa tuovia vaihtoehtoja ja narratiiveja. Iskulauseiden sijaan tarvittaisiin konkreettisia ehdotuksia sellaisen yhteiskunnan rakentamiseksi, joka tarjoaa toimeentuloa ja turvallisuutta kaikille kansalaisille mukaan lukien naiset ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt. Tarve on ilmeinen vallitsevassa koronatilanteessa.

Edistysmielisiä toimijoita on suositeltu käymään avointa ja rakentavaa keskustelua haastavistakin aiheista, jotta voitaisiin saavuttaa uudenlaisia yleisöjä ja edistää kuulluksi tulemisen tunnetta. Yhteiskunnallinen keskustelu ei kuitenkaan ole sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja muihin tekijöihin perustuvista valtasuhteista vapaa alue.

Anti-gender-liikehdinnän lisäännyttyä HLBTIQ-järjestöjen toimitiloihin on kohdistunut hyökkäyksiä. Myös Suomessa poliitikkoja hiljentämään pyrkivä vihapuhe kohdistuu erityisesti naisiin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, kielivähemmistöihin ja etnisiin vähemmistöihin.

Liikehdinnän suosio on osoittanut vääräksi usein toistuvan optimistisen ajatuksen siitä, että sukupuolten tasa-arvo ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet edistyisivät jatkuvasti. Vastarinta on pikemminkin todiste siitä, että kamppailu ihmisoikeuksien puolesta on yhä kesken.

—

Kirjoittaja: Matti Pihlajamaa

Editointi: Heljä Ossa, Heta Hassinen

Kielenhuolto: Eeva Iljukova