Suomen ja Yhdysvaltojen lisääntyvää sotilaallista yhteistyötä on perusteltu Venäjän aggressiivisilla toimilla Itä-Euroopassa. Yhteistyön tavoitteena on ollut tuottaa lisää vakautta Pohjois-Eurooppaan, mutta sen voi toisaalta tulkita myös vahvistavan epäluuloisuutta Suomen ja Venäjän välillä. Sotilaallisen voiman kasvattaminen ei automaattisesti lisää vakautta, jos Venäjän toimet ja tavoitteet ovat puolustuksellisia.

Suomen sotilaallisella länsi-integraatiolla on pitkät perinteet. Kylmän sodan päättyminen ja YYA-sopimuksesta irtautuminen antoivat Suomelle vapaammat kädet turvallisuuspolitiikassa, mikä mahdollisti sotilaallisten suhteiden tiivistämisen Yhdysvaltojen ja Naton kanssa. Ukrainan sodan puhkeamisen jälkeen Suomi on tiivistänyt entistä nopeammin transatlanttista yhteistyötään. Yhdysvaltojen ja Naton kanssa tehtävä puolustusyhteistyö on tärkeä osa Suomen puolustuskykyä, mutta lisääntyvä yhteistyö ei ole jäänyt Venäjältä huomaamatta.

Puolustusyhteistyön tiivistäminen ja Venäjän reaktio

Suomi on viime vuosien aikana allekirjoittanut useita puolustusyhteistyötä koskevia sopimuksia. Yksi transatlanttisen yhteistyön sopimuksista on vuonna 2018 allekirjoitettu kolmenvälinen aiejulistus Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen välillä. Suomen puolustusministeriön mukaan sopimuksen tarkoitus on esimerkiksi estää kansainvälisen harjoitustoiminnan mahdolliset päällekkäisyydet ja kilpailutilanteet. Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist meni tulkinnassa tätä pidemmälle. Hänen mukaansa sopimuksen tavoitteena on lisätä Yhdysvaltojen sotilaallista läsnäoloa Euroopassa. 

Venäjä tulkitsi sopimusta samasta lähtökohdasta kuin Ruotsi. Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigun mukaan aiejulistus lisää Naton vaikutusvaltaa Pohjois-Euroopassa. Šoigu varoitti, että tällaiset sopimukset lisäävät epäluottamusta ja pakottavat Venäjän vastatoimiin.

Samankaltainen näkemysten ristiriita vallitsee myös sotaharjoitusten tulkitsemistapojen suhteen. Suomi osallistui vuonna 2018 Naton järjestämään Trident Juncture -harjoitukseen, jonka tarkoituksena oli Naton mukaan harjoitella yhteistoimintaa ja uhkien torjuntaa. Suomi perusteli osallistumistaan omilla lähtökohdillaan: tavoite oli tehostaa kansallista puolustusta ja kykyä kansainväliseen yhteistyöhön.

Venäjä tulkitsi asian toisin. Sergei Šoigu väitti harjoituksen olevan hyökkäyksellinen toimi ja varoitti Venäjän mahdollisista vastatoimista, jos Naton aktiivisuus kasvaa sen rajojen läheisyydessä. Venäjän ulkoministeriön Marija Zaharova kritisoi Suomen osallistumista harjoitukseen. Hänen mukaansa Suomen tiivistyvä yhteistyö Naton kanssa vaikuttaa negatiivisesti Pohjois-Euroopan turvallisuuteen. Venäjä onkin väläytellyt vastatoimien mahdollisuutta kahdesti muutaman vuoden sisällä.

Suomen kapeakatseinen turvallisuusnäkemys

Venäjän uhkailu vastatoimilla ei kuitenkaan ole juuri vaikuttanut puolustusyhteistyön arviointiin Suomessa. Entinen puolustusministeri Jussi Niinistö piti Venäjän kovan retoriikan syynä huomion viemistä pois Venäjän sisäisistä ongelmista. Suomen entinen Venäjän suurlähettiläs Hannu Himanen arvioi samansuuntaisesti Venäjän retoriikan olevan pelottelua, eikä Šoigun puheita ollut Himasen mukaan syytä dramatisoida.

Edellä mainitut näkemykset Venäjän potentiaalisista vastatoimista ovat yllättävän huolettomia, kun ottaa huomioon, että Venäjä on myös osoittanut olevansa valmis toteuttamaan uhkauksena. 2000-luvulla Venäjän kovaa kritiikkiä Naton laajentumista kohtaan pidettiin myös retorisena keinona. Venäjän retoriikaksi leimatut uhkailut Naton laajentumisesta toteutuivat myöhemmin käytännössä, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan ja Ukrainaan.

Venäjän kielteinen suhtautuminen Yhdysvaltojen vaikutusvallan kasvuun sen lähialueilla ei ole uusi ilmiö. Professori Robert Art varoitti osuvasti jo vuonna 1998, että Ukrainan liittäminen Natoon on nopein tapa etäännyttää Venäjä lännestä. Tutkija Kenneth Waltz kritisoi kaksi vuotta myöhemmin, että Naton laajeneminen itään huonontaa lännen ja Venäjän suhteita.

Yksi syy Venäjälle pelätä Naton laajentumista on se, että Venäjä pelkää liittouman rakentavan sen naapurimaihin sotilaallista infrastruktuuria, jota Yhdysvallat voisi hyödyntää. Tämä kuulostaa Nato-maiden näkökulmasta järjettömältä, mutta ydinasepelote ei ole varma keino estämään nopeita aluevaltauksia rajojen lähellä. Venäjän epäilys aluevaltauksia kohtaan kumpuaa osaltaan myös sen historiasta: Venäjälle on hyökätty lännestä useamman kerran viimeisen muutaman sadan vuoden aikana. Lisäksi Venäjän pelkoa lisää Yhdysvaltojen valmius rikkoa kansainvälistä oikeutta ja käyttää sotilaallista voimaa autoritääristen hallitsijoiden syrjäyttämiseksi.

Vaikuttaa siltä, että Suomi ei ole juuri kiinnittänyt huomiota edellä mainittuihin seikkoihin. Suomi on pyrkinyt verrattain kapeakatseisesti tehostamaan sotilaallista turvallisuuttaan, ja on arvioinut vain vähän sitä, millainen vaikutus sillä on Venäjän turvallisuuspoliittiseen asemaan. Suomelta puuttuu yhä perinpohjainen strategiapaperi, jossa arvioitaisiin Suomen kansainvälisen puolustusyhteistyön tavoitteita, vaikutuksia ja tulevaisuutta.

Turvallisuuspolitiikan kytkeytyminen laajoihin kehityskulkuihin selittää sen, miksi Venäjän tulkinnat sopimuksesta ja sotaharjoituksesta ovat täysin päinvastaiset verrattuna siihen, miten Suomi on asiat esittänyt. Venäjän näkökulmasta puolustuksellisuuteen vetoaminen ei todennäköisesti ole uskottavaa, jos esimerkiksi aiejulistuksen tarkoitus on lisätä Yhdysvaltojen sotilaallista läsnäoloa.

Sotilaallisen voiman lisääminen ei aina paranna sotilaallista turvallisuutta

Sotilaallisen turvallisuuden kehittämisessä ei ole aina kyse siitä, paljonko Suomi pystyy tehostamaan maanpuolustustaan ja kansainvälistä yhteistyötään. Kyse on myös paljolti siitä, miten vastapuoli sotilaallisen turvallisuuden kehittämisen tulkitsee. Tämä ajatus pohjautuu yleiseen epäluottamuksen ilmapiiriin, sillä toisen valtion aikeista ei koskaan voi olla täysin varma. Sotilaallisen kyvykkyyden kasvattaminen ei siten automaattisesti lisää turvallisuuden tunnetta tai vakautta.

Kuvattua ilmiötä kansainvälisessä politiikassa voidaan tutkia turvallisuusdilemman näkökulmasta. Turvallisuusdilemma tarkoittaa sitä, että valtio parantaa sotilaallista turvallisuuttaan, mutta tarkoituksettomasti vähentää toisen valtion turvallisuuden tunnetta ja lisää epäluuloisuutta maiden välille. Turvallisuusdilemman ydin on siinä, että toinen valtio ei ole varma, ovatko turvallisuuden parantamiseen tähtäävät toimet oikeasti puolustuksellisia. Esimerkiksi asevarustelua ja liittoutumista voidaan tulkita myös hyökkäyksellisestä näkökulmasta. 

Turvallisuusdilemman ongelma on se, että se saattaa johtaa kierteeseen, jossa molemmat osapuolet pyrkivät jatkuvasti parantamaan omaa sotilaallista turvallisuuttaan suhteessa toiseen osapuoleen. Professori Robert Jervis on huomauttanut, että tällainen kierre kiristää maiden välisiä suhteita ja johtaa helposti virheellisiin tulkintoihin. Jervisin mukaan ihmisillä on taipumusta vähätellä oman valtionsa aiheuttamaa uhkaa ja liioitella toisen valtion aggressiivisuutta. Jatkuvan sotilaallisen turvallisuuden parantamisen seurauksena turvallisuusympäristö saattaa lopulta muuttua jännittyneemmäksi kuin mitä se oli lähtötilanteessa. Turvallisuusdilemma on myös johtanut moneen sotaan, mistä ensimmäinen maailmansota on hyvä esimerkki.

Sen perusteella, miten Venäjä on reagoinut kolmenväliseen aiejulistukseen ja sotaharjoitukseen vaikuttaa siltä, että Suomi ja Venäjä ovat ajautuneet turvallisuusdilemmaan. Suomi on pyrkinyt parantamaan sotilaallista turvallisuuttaan vastauksena Pohjois-Euroopan epävakaalle tilanteelle, mutta Venäjä on tulkinnut toimia hyökkäyksellisestä näkökulmasta.

Venäjän ulkopolitiikan toimia voi tulkita myös puolustuksellisesta näkökulmasta

Turvallisuusdilemma ei väistämättä johda epävakaaseen kierteeseen. Professori Charles Glaserin mukaan turvallisuusdilemman hallinta riippuu siitä, miten vastapuolen ulkopolitiikan tavoitteita tulkitaan. Turvallisuutta ei kannata jatkuvasti parantaa, jos vastapuolen tavoitteet ovat puolustuksellisia. Glaserin mukaan turvallisuusdilemman vakauteen vaikuttaa myös molempien maiden kunnioitus toistensa intressejä kohtaan.

Nykyisen turvallisuusdilemman hallinnan kannalta oleellinen kysymys onkin, ovatko Venäjän ulkopolitiikan toimet puolustuksellisia vai hyökkäyksellisiä. Viime vuosina Venäjän toimia on tulkittu jälkimmäisestä näkökulmasta, mutta niitä voidaan tulkita myös puolustuksellisesta näkökulmasta. Professori Stephen Waltin mukaan Venäjä ei ole uusi natsi-Saksa, vaan laskeva suurvalta, joka roikkuu suurvaltakilpailussa mukana. Puolustukselliseen näkökulmaan on päätynyt myös professori Hiski Haukkala. Hänen tulkintansa mukaan Venäjän ydinintressit Pohjois-Euroopassa ovat puolustuksellisia.

Venäjän tärkeimpiä intressejä Pohjois-Euroopassa lienevät Kuolan niemimaan sotilastukikohdat, joissa sijaitsee suurin osa Venäjän ydinasepelotteen kannalta keskeisistä sukellusveneistä. Sukellusveneet mahdollistavat sen, että Venäjällä on aina käytettävissään ydinaseita, mikä vakauttaa Yhdysvaltojen ja Venäjän välistä ydinasepelotetta. Vakaa ydinasepelote kahden suurimman ydinasevaltion välillä ei ole pelkästään Venäjän strateginen intressi – se on myös koko maailman etu. Tätä olisi hyvä pohtia tarkemmin myös Suomen ja Yhdysvaltojen puolustusyhteistyön lisäämisen yhteydessä, sillä suurvallan vaikutusvallan kasvu toisen suurvallan strategisten intressien lähellä harvoin vakauttaa aluetta.

Joka tapauksessa Suomen ei olisi pakko tulevaisuudessa lisätä sotilaallista yhteistyötään Yhdysvaltojen kanssa, jos Venäjän ydinintressit todella ovat puolustukselliset. On syytä kuitenkin huomauttaa, että turvallisuusdilemma pätee vain silloin, kun kumpikaan osapuoli ei halua sotaa. Siksi Venäjän ulkopolitiikan jatkuva tarkkailu onkin erityisen tärkeää.

Asevalvonta voisi lieventää turvallisuusdilemmaa

Suomen kannalta olisi hyvä pohtia, miten Suomi voisi omalta osaltaan lieventää nykyistä turvallisuusdilemmaa. Yksi vaihtoehto voisi olla asevalvonta. Suomi voisi esimerkiksi Wienin asiakirjan päivittämisen lisäksi pyrkiä luomaan kokonaan uusia aloitteita, jotka räätälöitäisiin lisäämään sotaharjoitusten avoimuutta Pohjois-Euroopassa. Asevalvonnan ongelma on tällä hetkellä kuitenkin se, että vanhatkin sopimukset purkautuvat ja etenkin Venäjää syytetään sopimusrikkomuksista. Yhdysvaltojen ja Venäjän saaminen edes samaan neuvottelupöytään on vaikeaa niin kauan kuin tilanne jatkuu kireänä.

Turvallisuusdilemma on hyvä osoitus siitä, että ratkaisu epävakauteen ei välttämättä aina ole sotilaallisen voiman lisääminen. Suomen sotilaalliseen turvallisuuteen ei vaikuta pitkällä tähtäimellä pelkästään sotilaallisen voiman lisääminen, vaan myös se, miten voiman lisäämistä tulkitaan. Turvallisuusdilemma on myös toimiva esimerkki keskusteluyhteyksien ylläpitämisen tärkeydestä niihin maihin, joiden ulkopolitiikan toimia ei välttämättä hyväksytä. Mykkäkoulut luovat pohjaa epävarmuudelle ja epäilyksille, mikä synnyttää lisää epävakautta. Diplomatia onkin pienelle valtiolle tärkeä keino estää politiikan jatkamista muilla keinoilla.

__

Kirjoittaja: Tony Salminen

Editointi: Hannu Salomaa, Henri Jokinen, Alex Pitkänen

Kielenhuolto: Sannimari Veini