Venäjä, Turkki ja Iran ovat viime vuosina olleet ahkerasti osallisina konflikteissa eritoten alueilla, jotka ne lukevat omaan valtapiiriinsä tai kokevat itselleen merkittäviksi. Maat ovat muun muassa avustaneet tukemiaan osapuolia ja johtaneet rauhanneuvotteluja, kuten Syyrian sisällissodan vuonna 2017 alkaneita Astanan rauhanneuvotteluja. Samaan aikaan kun kolmikon asema on vahvistunut, on länsimaiden rooli vähentynyt. Pystyykö kolmikko rauhoittamaan konfliktialueita vai johtavatko niiden kilpailevat intressit kohti eri tilanteiden kärjistymistä? 

Syyrian hallinnon ja kapinallisten edustajat istuivat neuvottelupöydän ääreen Astanassa tammikuussa 2017, kun Venäjä, Iran ja Turkki olivat ottaneet käsiinsä rauhan edistämisen. Asetelma oli mielenkiintoinen, sillä maat ovat asettuneet tukemaan eri osapuolia Syyrian konfliktissa. Kolmikko on kuitenkin vuodesta 2017 alkaen kokoontunut jo yhdeksän kertaa neuvottelupöydän ääreen Astanassa löytääkseen ratkaisun sisällissotaan, jonka alusta tulee tämän vuoden maaliskuussa kuluneeksi 10 vuotta. 

Venäjän, Turkin ja Iranin erikoinen liitto, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, ja kasvava rooli konfliktialueilla ovat mahdollistaneet maille tilaisuuden kasvattaa vaikutusvaltaansa Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Kaukasiassa.

Kaikki kolme ovat tavalla tai toisella mukana konflikteissa Vuoristo-Karabahissa ja Libyassa. Venäjä ja Turkki olivat merkittäviä toimijoita syksyllä 2020 uudestaan leimahtaneessa Vuoristo-Karabahin konfliktissa, kun taas länsimaat olivat sen sijaan lähes näkymättömiä. 

Yhteistyötä kilpailevista intresseistä huolimatta

Iranin, Turkin ja Venäjän muodostamalla kolmikolla on hyvin eriäviä näkemyksiä muun muassa sen suhteen, keiden pitäisi olla vallassa Syyriassa ja Libyassa. Syyriassa Turkki on vahvasti opposition puolella, kun taas Venäjä ja Iran tukevat presidentti Bashar al-Assadia. Mielenkiintoista on, että sen sijaan Libyassa Turkki ja Iran ovat samalla puolella. Maat tukevat Libyan kansainvälisesti tunnustettua hallitusta, kun taas Venäjä tukee Libyan kansallisen armeijan komentaja Khalifa Haftaria. 

Iranin, Turkin ja Venäjän eriävät tavoitteet konfliktialueilla luovat kilpailuasetelman niiden välille. Niin Syyriassa kuin Libyassa Venäjän tavoitteena on sotilaallisen ja poliittisen vallan ulottaminen Lähi-itään ja Välimerelle. Venäjää kiinnostavat Libyassa muun muassa öljy- ja rakennussopimukset sekä sotilastukikohdan perustaminen Euroopan eteläpuolelle. Myös Turkki on kiinnostunut öljyrikkaan Libyan energiasta ja mahdollisuuksista esimerkiksi sotilastukikohtien rakentamiseen. 

Kilpailuasetelma Venäjän ja Turkin välillä on merkittävä myös Vuoristo-Karabahissa. Molemmat haluavat kasvattaa valtaansa Mustanmeren ja Etelä-Kaukasian alueella, jossa on merkittäviä energianlähteitä, kuten Kaspianmeri. Kilpailusta huolimatta International Crisis Group arvioi raportissaan Turkin ja Venäjän välien lämmenneen ja että ne pystyisivät halutessaan rauhoittamaan alueen konfliktiherkkyyttä. 

Turkki ja Venäjä tukevat vuosikausia kestäneessä Vuoristo-Karabahin konfliktissa vastakkaisia puolia, Turkki Azerbaidžania ja Venäjä Armeniaa. Syksyn 2020 taisteluissa Turkki tuki aktiivisesti  Azerbaidžania ja osoitti näin, että se on strategisesti merkittävä mahti alueella. Marraskuussa allekirjoitettu tulitaukosopimus oli kuitenkin voitto Venäjälle, sillä sopimuksen mukaisesti maa sijoitti vajaat 2 000 venäläistä rauhanturvaajaa Lachinin käytävälle seuraavaksi viideksi vuodeksi. Venäjä ja Turkki perustivat tämän jälkeen venäläis-turkkilaisen valvontakeskuksen Azerbaidžaniin, mutta Venäjän vaatimuksesta Turkki saa osallistua tilanteen tarkkailuun vain keskuksesta käsin eivätkä turkkilaiset rauhanturvaajat saa tulla Vuoristo-Karabahiin. 

Vaikka Venäjän ja Turkin suhteet Etelä-Kaukasiassa ovat kilpailevista intresseistä huolimatta hyvät, suurempi konfliktinkärjistyminen Vuoristo-Karabahissa voisi vetää maat kohti sotaa. Kilpailu on lisännyt alueen sotilaallistamista, ja tämä voi luoda kireyttä maiden välille. Turkilla ja Venäjällä on siis mahdollisuus rauhoittaa konfliktiherkkää tilannetta, mutta myös pahentaa sitä. 

Iran vaikuttaa tasapainottelevan kahden ”liittolaisensa” välillä tukien konflikteissa aina sitä osapuolta, joka edistää parhaiten sen intressejä. Iran on toisten tavoin kiinnostunut Mustanmeren ja Etelä-Kaukasian energiasta. Vuoristo-Karabahin konfliktissa se on pysynyt melko neutraalina huolimatta siitä, että Azerbaidžan on Iranin tavoin shiia-enemmistöinen valtio. Iran on kuitenkin huolissaan, että sen omaa azerivähemmistöä muuttaa Azerbaidžanin puolelle. Niinpä Iranin intresseihin sopii, että Azerbaidžan on ollut viime vuosikymmenet sodassa Armenian kanssa, sillä tämä tekee maasta vähemmän houkuttelevan. Iran on tukenut toisinaan Armeniaa ja luonut taloudellisia siteitä Vuoristo-Karabahin alueella.

Turkilla ja Venäjällä on mahdollisuus rauhoittaa konfliktiherkkää tilannetta Vuoristo-Karabahissa, mutta myös pahentaa sitä.

Klikkaa twiitataksesi.

Marraskuussa allekirjoitettu aseleposopimus aiheutti huolia Iranille, sillä sen myötä Azerbaidžan sai haltuunsa koko Iranin vastaisen rajansa, joka myötäilee Araksjokea. Tämä nähdään Iranissa huolestuttavana kehityksenä, sillä maa pelkää Israelin saavan samalla lisätilaa tarkkailulle. Israel tekee Azerbaidžanin kanssa tiedustelu-, energia- ja sotilasyhteistyötä.

Syyriassa ja Libyassa Iranin intressit sopivat vuoroin yhteen Venäjän, vuoroin Turkin kanssa. Syyriassa Irania kiinnostaa Bashar al-Assadin hallinnon pysyminen vallassa, sillä maat ovat vanhoja liittolaisia. Iran myös käyttää Syyrian maaperää kuljettaakseen aseita Hizbollahille Libanoniin. Libyan kautta Iran tavoittelee haaveitaan valtansa ulottamisesta Afrikkaan. Iran kuitenkin tasapainottelee eri puolien välillä Libyan konfliktissa: se on liittoutunut pääasiallisesti Turkin kanssa, mutta sen on kuitenkin väitetty tarjonneen tukea myös Venäjän tukemille Haftarin joukoille.

Eriävistä motiiveistaan ja intresseistään huolimatta Irania, Turkkia ja Venäjää yhdistää konflikteissa yhteiset viholliset ja kilpailijat, kuten Yhdysvallat. Kolmikkoa yhdistää myös tavoite saada lisää valtaa. Tämä voi yhtäältä auttaa niitä toimimaan yhdessä, mutta toisaalta myös heikentää yhteistyömahdollisuuksia, jos valtatavoitteet menevät liiaksi päällekkäin. Yhteistä toimintaa edesauttaa lisäksi se, että Venäjä, Iran ja Turkki haluavat pitää ohjat omissa käsissään eivätkä antaa niitä länsimaille, varsinkaan Yhdysvalloille. Tähän mennessä kolmikko on onnistunut melko hyvin tavoitteessaan saada lisää valtaa konfliktialueilla, ja erityisesti Venäjä ja Turkki ovat kasvattaneet näkyvyyttään niin mediassa kuin konflikteissa samaan aikaan, kun länsimaat ovat menettäneet sitä. 

Länsimaat menettävät näkyvyyttään konfliktialueilla

Sotilasliitto Naton jäsen Turkki on viime vuosina siirtänyt katsettaan kauemmas lännestä kohti Irania ja Venäjää aiheuttaen huolta länsimaille. The Economistin Lähi-idän toimittaja Roger McShanen mukaan länsimaiden pelkona on, että Turkin lähentyminen Iranin ja Venäjän kanssa luo Lähi-itään uuden blokin. 

Samalla kun Turkki lipuu kauemmas läntisistä liittolaisistaan, ovat länsimaat menettäneet näkyvyyttä konfliktialueilla. Vaikka niin Syyrian, Libyan kuin Vuoristo-Karabahinkin konfliktit ovat merkittäviä esimerkiksi Euroopan unionille ja sen jäsenmaille, ei EU-maiden rooli ole ollut viime vuosina yhtä näkyvä kuin Venäjän, Iranin ja Turkin. Toki näiden näkyvyys konflikteissa ei usein ole positiivista, kuten median kirjoitukset esimerkiksi Venäjän ilmaiskuista Syyriassa osoittavat. 

Konfliktit ovat EU:n kannalta hyvin merkittäviä muun muassa Vuoristo-Karabahin ja Libyan geopoliittisen sijainnin ja Syyriasta syntyneiden pakolaisvirtojen takia, unohtamatta kaikkien taistelujen aiheuttamaa humanitaarista ahdinkoa. Kun Vuoristo-Karabahin tilanne jälleen lämpeni viime syksynä, ei EU kuitenkaan ottanut näkyvää roolia siitä huolimatta, että konflikti aiheuttaa Euroopalle suoran turvallisuusuhan sijaintinsa tähden. EU nähtiinkin häviäjänä, sillä se ei tehnyt paljoakaan tilanteen rauhoittamiseksi lukuun ottamatta muutamia lausuntoja. 

EU-maiden rooli ei ole ollut Syyriassa, Libyassa ja Vuoristo-Karabahissa viime vuosina yhtä näkyvä kuin Venäjän, Iranin ja Turkin.

Klikkaa twiitataksesi.

Myös Libyassa EU:n rooli on jäänyt vähäiseksi huolimatta maan geopoliittisesti tärkeästä sijainnista Välimerellä. EU:n turvallisuusuhka kasvaisi, mikäli Venäjä tai Turkki onnistuisi konfliktin kautta saamaan pysyviä tukikohtia Välimeren eteläiseltä rannalla. Libya on lisäksi toiminut jihadistien reittinä Eurooppaan, mutta tästä huolimatta unioni ei ole ollut sisällissodassa kovinkaan aktiivisessa roolissa. Yksittäisistä jäsenmaista Ranska on ollut näkyvimmin esillä Libyassa, mutta EU yhtenäisenä toimijana on jäänyt huomaamattomaksi. Yhtenä syynä tälle ovat vaikeudet luoda yhteistä ulkopoliittista linjaa EU:n jäsenmaiden välillä.  

EU:n lisäksi myös Yhdysvaltojen johtajuuden puute Libyassa on kerännyt  huomiota, ja sen on sanottu edesauttaneen konfliktin syventymistä kansainvälisellä tasolla. Amerikkalaisten luomaan valtatyhjiöön ovat astuneet juurikin Venäjä ja Turkki, ja eritoten Venäjälle tämä on erinomainen tilaisuus kasvattaa valtaa Välimerellä. Erään länsimaalaisen diplomaatin mukaan Yhdysvallat oli heinäkuussa 2020 täysin ulkona pelistä ja libyalaiset täysin riippuvaisia ulkomaisista toimijoista. 

Yhdysvallat on vähäisen Libyan-roolinsa lisäksi vetäytynyt tasaisesti myös Lähi-idästä, josta maa veti joukkojaan erityisesti presidentti Donald Trumpin kaudella. Nähtäväksi jää, mitä vasta valtaan astunut Joe Biden tekee. Vuoristo-Karabahissa Yhdysvaltoja tuskin tullaan jatkossakaan näkemään aktiivisena toimijana, sillä sen kiinnostus ja läsnäolo alueella on ollut vähäistä. 

Ollako vai eikö olla

Viime vuosina autoritaariset vallat ovat lähes loistaneet näkyvyydellään ja merkityksellään konfliktialueilla länsimaiden ja laajemman kansainvälisen yhteistyön sekä kansainvälisten organisaatioiden jäädessä niiden varjoon. Tämä on mahdollistanut Venäjälle, Turkille ja Iranille niiden intressien ajamisen ja roolin vahvistamisen. Ne tarjoavat konfliktien osapuolille tärkeitä resursseja ja tukevat näitä tavoitteissaan. Maat ovat myös ottaneet näkyvämpää roolia konfliktinratkaisussa ja rauhanneuvotteluissa. 

Kolmikon kasvava vaikutusvalta voi vaikuttaa konfliktien kehitykseen, niiden ratkaisuun sekä alueiden vakauteen. Mikäli maat pystyvät toimimaan yhdessä, ne voisivat kenties saada aikaan jotakin hyvää. Kuitenkin se, että ne tukevat kaikissa konflikteissa eri puolia, tekee rauhasta epätodennäköistä, yrityksistä huolimatta. Maat lisäksi toisinaan hyötyvät kaaoksesta, sillä esimerkiksi Turkki ja Iran toivovat saavansa arabikevään jälkeensä jättämän myllerryksen yhteydessä itselleen entistä enemmän vaikutusvaltaa. Tämän seurauksena maat voivat ajautua entistä pahemmin napit vastakkain poliittisen ja ideologisen vastakkainasettelun takia. 

Vaikka kolmikko onkin pystynyt työskentelemään yhteistyössä ja kukin on saanut lisää vaikutusvaltaa, on niiden “liittouma” hauras sisäisten erimielisyyksien ja erilaisten tavoitteiden takia. Kilpailu niiden välillä voi kiihtyä koska tahansa, mikä voisi pahimmillaan johtaa välien tulehtumiseen, sisäisiin yhteenottoihin ja  konfliktien eskaloitumiseen. Liittouma maiden välillä on siis yhtä aikaa olemassa ja toisaalta ei. Ne pystyvät toimimaan yhdessä niin kauan kuin niiden omat tavoitteet sopivat ainakin jossain määrin yhteen toisten kanssa ja ne toimivat yhteistä vihollista vastaan. Liittouma voi kuitenkin koska tahansa revetä, kun osapuolet tajuavat, ettei tavoitteita ei voi enää edistää yhdessä. 

EU:n ja Yhdysvaltojen tuleekin miettiä, mitä ne haluavat. Joko ne antavat Venäjän, Turkin ja Iranin laajentaa valtaansa olemalla näyttämön keskiössä konfliktialueilla tai sitten läntisten toimijoiden on aika ottaa itse aktiivisempi rooli näyttämöllä. 

__

Kirjoittaja: Peppi Heinikainen

Editointi: Heljä Ossa, Heta Hassinen

Kielenhuolto: Ida Andersson

Korjaus 17.2.2021: Jutussa viitattiin aiemmin virheellisesti Etelä-Kaukasukseen. Alueen nimi on Etelä-Kaukasia.