Kun EU:n kannalta olennaisesta maasta seurataan vain dramaattisimpia käänteitä, keskustelusta häviää kokonaiskuva. Tilalle tarvitaan tiiviimpää seurantaa, vanhojen mielikuvien päivittämistä ja arviointia siitä, keiden arkea olisi syytä ymmärtää pintaa syvemmältä.

Kuulitko jo unkarilaisen vapaan journalismin viimeisimmästä onnistumisesta?

Átlátszó-verkkomedia julkaisi helmikuun lopussa laajan, yhdeksän artikkelin ja perusteellisen yhteenvedon muodostaman kokonaisuuden verkko-osoitteessa hungarianmoney.eu. Selvityksen aiheena ovat ulkounkarilaisten saamat tuet, joita on vuosikymmenessä maksettu yli 670 miljoonaa euroa eri maissa asuville unkarilaisyhteisöille. 

Käytännössä artikkelit tarkastelevat, kuinka Unkarin pääministeri Viktor Orbánin hallitus vaikuttaa tukien kautta Unkarin naapurimaissa. “Unkarilainen raha, Orbánin kontrolli”, kiteyttää tekstin otsikko. Yhteistyökumppaneina Átlátszólla oli tutkivia toimittajia niin Sloveniasta, Kroatiasta, Serbiasta kuin Slovakiasta.

Kokonaisuus on perinteistä, rahavirtoja seuraavaa tutkivaa journalismia. Se tuo mieleen seurannan, jota on tehty esimerkiksi Kiinan ja Venäjän tuesta eri maissa asuville kansalaisilleen. Jutusta selviää muun muassa, kuinka Orbánin antama tuki on heikentänyt unkarinkielisen median moniäänisyyttä ja kriittisyyttä Unkarin hallitusta kohtaan Serbiassa ja Slovakiassa.

Suomalaismedian otsikoihin Átlátszón englanniksi ilmestynyt kokonaisuus ei ole päässyt. Valikointi tuskin on tahallista, mutta laaja selvitys ei myöskään istu mediassa luotuun kertomukseen maan nykytilanteesta. Sen mukaan Unkarin kriittinen media kun on jo käytännössä kuollut.

Kun media kirjoittaa vieraan paikan tapahtumista, se suodattaa ja valikoi. Monimutkaisista tapahtumista esiin nousevat kärjekkäimmät kohdat. Jotta suomalaiselle lukijalle voidaan kertoa vieraasta paikasta, siellä pitää olla tapahtunut jotain isoa, yllättävää, dramaattista, tai muuten vain merkittävää. Muu aika ollaan hiljaa.

Unkarin rooliksi suomalaismediassa on noussut EU:n syöksylaskija kohti synkkyyttä. Esimerkiksi Yle on nostanut viimeisten kuukausien aikana maasta esiin seuraava tapahtumat:

”Unkarin valtapuolue Fidesz jättää EU-parlamentin EPP-ryhmän” (3. maaliskuuta 2021)

”EU-komissio antoi Unkarille kaksi kuukautta aikaa muuttaa kiisteltyä järjestölakia” (18. helmikuuta 2021)

”Unkarin oppositiopuolueet liittoutuivat ensi vuoden parlamenttivaaleihin” (21. joulukuuta 2020)

”Unkari kielsi adoption samaa sukupuolta olevilta pareilta” (15. joulukuuta 2020)

Muutokset ovat merkittäviä ja uutisarvoisia. Artikkeleita on enemmän kuin monesta muusta valtiosta. 

Siitä huolimatta Suomessa mediassa välittyvä kuva Unkarista on yksipuolinen. Uutisten välistä jää usein uupumaan kysymys kansalaisyhteiskunnasta ja sisäpolitiikasta. Minkälaiset asiat puhuttavat juuri unkarilaisessa keskustelussa? Minkälaista on ruohonjuuritason vastustus ja toiminta? Mitä oppositio ajattelee tällä hetkellä?

Suomessa mediassa välittyvä kuva Unkarista on yksipuolinen.

Klikkaa twiitataksesi.

Pahimmillaan uutiset siloittavat pois harmaan sävyt ja näyttävät monimutkaiset keskustelut mustavalkoisina. 

Joulukuussa 2020 Suomen Kuvalehti otsikoi, kuinka ”EU-parlamentaarikon kärähtäminen orgioista paljasti Unkarin vallanpitäjien lähes täydellisen mediasensuurin”. Artikkelissa kerrotaan uutisoinnista ympäri maailmaa, mutta unkarilaismedian artikkeleihin linkkejä ei ollut.

Suomen Kuvalehden artikkeli antoi ymmärtää, että uutisointia aiheesta ei Unkarissa yksinkertaisesti ole. ”Fideszin valvomat yksityiset mediat ovat visusti vaienneet siitä, että yksi puolueen keskeisistä poliitikoista on paljastunut täydelliseksi opportunistiksi suhteessa ajamaansa politiikkaan”, se kuvailee.

Kärähtäneen europarlamentaarikon tapaus oli kuitenkin jutun julkaisun aikaan pääuutinen unkarilaisessa riippumattomassa Telex-verkkomediassa. Julkaisu oli ollut esillä suomalaisessakin mediassa, mutta sen sisältöä ei huomioitu Suomen Kuvalehden uutisessa – vaikka Telex oli julkaissut aiheesta myös englanniksi.

Kuinka hyvin uutinen onnistuu kuvaamaan totuutta tällaisessa tapauksessa? Kun unkarilaista mediaa koskevassa uutisessa ei mainita aktiivista oppositiomediaa, syntyy käsitys, ettei sitä ole, tai ettei sillä ainakaan ole merkitystä. Samalla juttu toistaa kuvaa siitä, ettei Unkarissa olisi ruohonjuuritason vastustusta ja että se olisi onnistuttu vaimentamaan kokonaan.

Onko oppositioliikehdinnällä sitten kokonaisuuden kannalta väliä? Kun soraäänet Unkarissa esitetään lähinnä internetissä, kuten esimerkiksi Telex tekee, ne eivät tavoita esimerkiksi radiovastaanottimilla, televisioilla ja sanomalehdillä maailmankuvansa rakentavia vanhempia ikäpolvia. Vastaava tilanne on esimerkiksi Venäjällä. Suomen Kuvalehden artikkelissa huomautetaankin Unkarin valtion tv-kanavien puutteellisesta raportoinnista tapauksessa.

Kritiikin siirtyminen perinteisen median piiristä internetiin ei kuitenkaan tarkoita, ettei riippumatonta tiedon tuotantoa Unkarissa edelleen olisi. Oppositiomedian toiminnan sivuuttavat uutiset vahvistavat mielikuvaa kauttaaltaan sensuroidusta mediasta, vaikka kokonaisuus on edelleen moniulotteisempi.

Unkari-uutisoinnin ongelmat ovat osa laajempia median ongelmia. Näin toteaa myös Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Annastiina Kallius, joka viimeistelee antropologian väitöskirjaansa tiedon politiikasta Unkarissa. 

Suomalaisen tiedemaailman Unkari-tuntemus on Kalliuksen mukaan hyvällä tasolla. Sen sijaan hän ihmettelee, miten Unkaria koskevat otsikot ovat suomalaismediassa pysyneet käytännössä samoina vuosikymmenen ajan.

”Rahastahan tässä oikeasti pitäisi puhua”, Kallius sanoo.

“Jos katsotaan, minkälaiset jutut make waves Unkarissa, ne ovat ihan eri kuin Suomessa.”

Kallius ottaa esimerkiksi, kuinka hän kertoo selittäneensä suuren suomalaismedian toimittajalle Saksan valtapuolueisiin kytkeytyvien tahojen tehtaista Unkarissa ja niiden vaikutuksesta Unkarin kohteluun EU:ssa. Toimittajan vastaus oli hänen mukaansa se, että esimerkki olisi liian monimutkainen yleisölle.

Ongelmana on seurannan vähäisyys. Kun Unkarista uutisoiminen jää Suomessa koko maapalloa seuraavien ulkomaantoimittajien varaan tai Berliinissä itäistä Keski-Eurooppaa seuraaville kirjeenvaihtajille, juttuja syntyy väistämättä vähemmän kuin niistä maista, joissa kirjeenvaihtajia on. Kun juttuja tehdään, pitää reagoida polttavimpaan tulipaloon, jolloin taustalla vaikuttavat ilmiöt voivat jäädä selittämättä.

Samalla seurannan syvyys seuraa kulttuurista tärkeysjärjestystä. Kun peruskoulussa opetellaan ruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää, näiden kielialueiden arjen ja tapahtumien seuraaminen muita tarkemmin voi tuntua perustellulta ulkomaanuutisissa. Tämä taas vaikuttaa seurannan pinnallisuuden asteeseen.

Ongelmaksi kärjistävä uutisointi muodostuu silloin, kun valtasuhteet keikahtavat. Puolan ja Unkarin kaltaiset maat eivät ole sivustakatsojia, mutta niiden arki jää meille yhä vieraaksi, vaikka EU:n ymmärtämisen näkökulmasta ne olisivat hyvin merkittäviä. Tilanne tarvitsisi uudelleenarviointia ja seurannan tiivistämistä niihin maihin, joiden päätöksentekoa ei ole totuttu seuraamaan myrskyjen suvantovaiheissa – esimerkiksi kirjeenvaihtajien lähettämistä kohteeseen. Suuria kehityskulkuja ei voi ymmärtää ilman harmaan sävyjen huomioimista.

Puolan ja Unkarin kaltaiset maat eivät ole sivustakatsojia, mutta niiden arki jää meille yhä vieraaksi

Klikkaa twiitataksesi.

Myös kerrannaisvaikutuksilla on väliä. Mediassa luotu kuva Unkarin tilanteesta vahvistuu, kun siitä tulee vertailukohta muille maille. 

Puolaa käsittelevässä suomalaisuutisoinnissa vertailuja on tehty niin oikeusjärjestelmän kuin journalismin kohtaamien paineiden kasvusta. Toisaalta vertaukset häivyttävät nyansseja ja johtavat väistämättä yksinkertaistuksiin. 

STT puolestaan uutisoi maaliskuun alussa, kuinka “Slovenia luisuu Unkarin ladulle”.

Ongelma koskee muidenkin maiden kuin Suomen mediaa. Unkaria koskevat vinoumat ja kärjistykset kulkeutuvat suomalaismediaan usein muista maista lainattuina. Yksi ratkaisu olisi pohjata keskustelua enemmän englanninkielisiin unkarilaisjulkaisuihin, joita ovat esimerkiksi tutkivan journalismin saralla Direkt36, Átlátszó ja Telex. Suomalainen Unkari-journalismi onnistuukin useimmiten silloin, kun artikkeli ei perustu ainoastaan Unkarin ulkopuolisten uutistoimistojen sisältöön.

Toisaalta huomiota vaatii myös tapa, jolla eri maat roolitetaan uutisoinnissa. Annastiina Kallius huomauttaa, että Unkaria käsittelevässä journalismissa Unkaria ei tulisi käsitellä erillistapauksena vaan pohtia niitä rakenteita, jotka ovat antaneet tilanteen kehittyä nykymuotoonsa.

Unkaria ei tulisi käsitellä erillistapauksena vaan pohtia niitä rakenteita, jotka ovat antaneet tilanteen kehittyä nykymuotoonsa.

Klikkaa twiitataksesi.

Ennen kaikkea päivittämistä kaipaavat kuitenkin journalismissa syntyneet myytit vaikkapa Unkarissa “murtuneesta vapaasta lehdistöstä”. Yle teki huhtikuussa 2020 paneutuneen jutun Magyar Nemzet -lehden raunioilta perustetusta, riippumattomasta Magyar Hang -lehdestä. Mielikuva vapaan median luhistumisesta on kuitenkin jo luotu, vaikka maahan oli jäänyt esimerkiksi riippumattomia viikkolehtiä. Satunnaiset artikkelit oppositiolehdistä eivät muuta kokonaiskäsitystä, vaan vaativat laajempaa koontia ja saman mittakaavan otsikoita kuin ne, joilla aiempi mielikuva on luotu.

— 

Kirjoittaja: Tuukka Tuomasjukka

Editointi: Elisa Rimaila, Alex Pitkänen, Sunna Kokkonen, Jani Korhonen

Kielenhuolto: Matti Marjamäki