Jaa

Lukuaika: 12 minuuttia

Oikeiston mielenosoitus
Kuva: Pixabay

Oikeistoradikalismin valtavirtaistuminen ei tarkoita vain tiettyjen puolueiden kannatuksen nousua, vaan se vaikuttaa koko puoluekenttään ja yhteiskuntaan laajemmin. Miten se tapahtuu? Millä tavalla se liittyy kokoomukseen ja Helsingin Sanomiin? Keitä ovat Luftenmenschen ja miksi heitä tarvitaan?

Saksalaisen filosofin Theodor Adornon (1903–1969) hiljattain suomennettua luentoa Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin lukiessa joutuu hieraisemaan silmiään ja tarkistamaan, että luento todellakin pidettiin jo vuonna 1967. Aidon klassikon tavoin Adornon analyysi tuntuu kestäneen hyvin aikaa ja kertovan paljon myös tämän päivän oikeistosta. Itse asiassa Adornon ajatukset oikeistoradikalismista saattavat tuntua meidän ajassamme tutummilta kuin kenties vuosikymmeniin. 

Nykypäivän politiikan tutkija Cas Mudde on määritellyt radikaalioikeistoa yhdistäviksi piirteiksi erityisesti nativismin (näkee vierasperäiset henkilöt ja kulttuurivaikutteet uhkana kansallisvaltiolle) ja autoritarismin (ilman tiukkaa kurinpitoa yhteisö ajautuu kaaokseen). Oikeistoradikalismia on eroteltu perinteisestä oikeistosta nimenomaan radikaaliutensa osalta. Radikaali politiikka pyrkii perustavanlaatuisiin muutoksiin yhteiskunnassa. Oikeistoradikalismin tavoitteet ovatkin usein ristiriidassa liberaalidemokratian peruselementtien, kuten vähemmistöjen oikeuksien, vallan kolmijaon ja oikeusvaltioperiaatteen, kanssa. Radikaalioikeisto ei hylkää ajatusta kansanvallasta sinänsä, mikä erottaa sen varsinaisesta äärioikeistosta. Adorno huomauttaa luennossaan, kuinka silloinenkaan oikeistoradikalismi ei ollut avoimen antidemokraattista, vaan itse asiassa vetosi retoriikassaan aitoon demokratiaan ja syytti muita puolueita demokratian vastaisiksi. 

Miten oikeistoradikalismista tuli valtavirtaa?

Oikeistoradikalismi on valtavirtaistunut Länsi-Euroopassa ja myös Suomessa. Tämä on tapahtunut kolmella merkittävällä ja toisiinsa kietoutuneella tavalla. Radikaalioikeistopuolueita löytyy tällä hetkellä käytännössä kaikkien Länsi-Euroopan maiden parlamenteista, minkä lisäksi ne ovat lisänneet 2000-luvun edetessä kannatustaan selvästi ja päässeet sitä kautta vaikuttamaan lainsäädäntöön. Hallitusvastuussa ne ovat olleet muun muassa Italiassa (Lega Nord) ja Itävallassa (FPÖ). Suomessa oikeistoradikalismi löysi tiensä puoluepolitiikkaan, kun sosiaalisen median syövereissä kehkeytynyt perussuomalaisten nativistinen ja radikaali siipi valtasi puolueen pikkuhiljaa sisältäpäin. Valtaus sinetöityi Jussi Halla-ahon noustua puheenjohtajaksi vuonna 2017. Viime aikoina oikeistoradikalismi on nostanut päätään myös Espanjassa (Vox) ja Portugalissa (Chega), joiden lähihistorian kokemusten oikeistodiktatuureista uskottiin takaavan niille immuniteetin laitaoikeiston suhteen. 

Myös perinteiset oikeistopuolueet – ja joissain tapauksissa myös vasemmistopuolueet – ovat omaksuneet aikaisemmin yksinomaan radikaalioikeistolle tyypillisiä ajatuksia ja jopa toteuttaneet niiden mukaista politiikkaa. Perinteiset oikeistopuolueet ovat siis radikalisoitumassa, eivätkä radikaalipuolueet maltillistumassa. Perinteiset puolueet näkevät radikaalioikeistopuolueet myös yhä useammin puolueina muiden joukossa ja ovat valmiita hallitusyhteistyöhön niiden kanssa. Ruotsissa oikeistoradikaalin ruotsidemokraattien saavuttama vaa’ankieliasema on rikkomassa kauan kestäneen cordon sanitaireeristyksen, kun keskustaoikeisto on liittoutumassa sen kanssa suistaakseen sosiaalidemokraatit vallasta vuoden 2022 valtiopäivävaaleissa. 

Suomessa oikeistoradikalismin kärpänen tuntuu puraisseen perinteisistä puolueista erityisesti kokoomusta. Kokoomuksen sisäinen kamppailu sen arvoliberaalin siiven ja radikaalioikeiston pelikirjaa sujuvasti lainaavan ”konservatiivisiiven” välillä on ollut suurennuslasin alla erityisesti Kirsi Pihan Helsingin pormestarikisasta vetäytymisen jälkeen. Pihan ilmoituksen on nähty johtuvan juuri kokoomuksen radikaalisiiven toimista, joista esimerkkinä toimikoon kaupunginvaltuutettu Atte Kalevan kuntavaalivideo, jossa hän unelmoi ”Helsingistä ilman kommunisteja”. Nykypäivään aikamatkan tehnyt Adorno varmaankin kohauttaisi olkapäitään Kalevan videolle, huomasihan hän jo 60-luvulla ajatuksen ”kommunismista” irtautuneen täysin todellisuudesta ja muodostuneen lähinnä radikaalioikeiston leimakirveeksi kaikkea epämiellyttäväksi koettua vastaan. Kalevan ja perussuomalaisten europarlamentaarikko Laura Huhtasaaren välille saattaisi syntyä käsitteen määrittelystä messevä riita, sillä Huhtasaari on linjannut kokoomuksenkin olevan nykyisin kommunistinen.  

Vuoden 2020 helmikuussa 82 prosenttia kokoomuslaisista vaikuttajista kertoi olevansa valmis hallitukseen perussuomalaisten kanssa. Useat heistä perustelivat yhteistyön järkevyyttä talouspolitiikalla. Politiikan tutkija Sarah de Langen mukaan myös muualla Euroopassa keskusta-oikeistopuolueet ovat alkaneet suosia radikaalioikeistopuolueita hallituskumppaneina, sillä ne ovat huomanneet, että hyväksymällä maahanmuuton ja arvopolitiikan kaltaisissa asioissa radikaalioikeiston linjauksia ne ovat itse voineet määrittää talouspolitiikan suunnan. Kokoomuksen seuraavaksi puheenjohtajaksi veikkaillun Antti Häkkäsen mukaan maahanmuutto jakoi kokoomusta vielä reilu viisi vuotta sitten, mutta edellisessä hallituksessa puolue oli mukana kiristämässä turvapaikkapolitiikkaa ”aika yksituumaisesti”. 

Lopputuloksen kannalta ei ole juurikaan väliä, kulkeutuuko oikeistoradikalismi politiikkaan ja lainsäädäntöön varsinaisten laitaoikeiston puolueiden kautta vai perinteisten puolueiden opportunistisen radikalisoitumisen kautta. Tanskassa sekä perinteinen keskustaoikeisto (Venstre) että sosiaalidemokraatit ryhtyivät oikeistoradikaalin Tanskan kansanpuolueen vaikutuksesta kilvan omaksumaan paljon aiempaa tiukempia kantoja maahanmuuttoa ja maan ulkomaalaisväestöä kohtaan. Tanskan kansanpuolueen huima vuoden 2015 äänisaalis (21,1 %) toki romahti alle puoleen vuoden 2019 vaaleissa, mutta voidaanko puolueen silti katsoa voittaneen, kun vanhat valtapuolueet omaksuivat pitkälti sen määrittämän linjan maahanmuutosta?

Gramsci katutaideteoksessa

Teoreetikko Antonio Gramsci katutaideteoksessa Roomassa. Kuva: Riccardo Cuppini, Flickr.

Oikeistoradikalismin analyysissa ei päästä pitkälle, jos keskitytään vain siihen yhdistettyjen puolueiden toimintaan ja vaalimenestykseen. Pitää muistaa, ettei politiikka ole minkään yhteiskunnassa jo valmiina olevien intressien mekaanista edustamista, vaan se myös tuottaa intressejä sekä työstää ja jäsentelee yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja taloudellisia suhteita. Politiikan teoreettisissa keskusteluissa puhutaan usein Antonio Gramscin (1891–1937) termein hegemoniasta, joka tiivistyy ajatukseen siitä, että politiikan perustana ei suinkaan voida pitää vaaleja tai valtiovallan valloittamista, vaan tärkeimmät poliittiset kamppailut käydään ”kansan päiden sisällä” – arvojen, kulttuurin ja ”maalaisjärjen” alueella. Mussolinin ajan Italiassa vankilasta käsin kirjoittanut Gramsci huomasi, että mitä tahansa perustavanlaatuista poliittista muutosta edeltää jokapäiväisen arkiajattelun mullistaminen. 

Oikeistoradikalismin valtavirtaistuminen ei täten ole pelkkää puoluepolitiikkaa koskettava asia, vaan se muokkaa valtasuhteita paljon laajemmalla yhteiskunnallis-kulttuurisella tasolla esimerkiksi normalisoimalla syrjiviä puhetapoja, asenteita ja käytänteitä, jotka marginalisoivat etnisiä vähemmistöjä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä vammaisia henkilöitä. Oikeistoradikalististen ajatusten arkipäiväistyminen vaikuttaa myös siihen, millaiset tavat olla nainen tai mies näyttäytyvät yhteiskunnassa sopivina tai sopimattomina. Suomessa ja maailmalla olemme nähneet, kuinka naisvihamieliset asenteet ovat arkipäiväistyneet, erityisesti incel-alakulttuureihin liittyvien vaikutteiden yleistyttyä laitaoikeiston keskuudessa. Moni aiemmin radikaali tai äärimmäinen ajatus muodostuu näissä prosesseissa uudeksi  ”maalaisjärjeksi”. 

Oikeistoradikaalin ajattelun arkipäiväistyminen mahdollistaa vastavuoroisesti aiempaa radikaalimman toiminnan poliittisessa päätöksenteossa. Selkein esimerkki oikeistoradikalismin valtavirtaistumisesta löytynee Atlantin takaa. Donald Trumpin vaalimenestys ja hänen presidenttikautensa toimet, kuten muslimien maahantulokielto, olivat mahdollisia vain, koska ne puhuivat kielellä, jonka laajat kansanjoukot jo tunnistivat. Oikeistoradikaali – ja jopa rasistinen – kieli oli muodostunut ”maalaisjärjen” puitteissa hyväksyttäväksi. Kyse oli siis paljon pidemmästä ja laajemmasta poliittis-kulttuurisesta projektista kuin vain Trumpin vaalikampanjasta. Trumpismin noususta voimme oppia myös sen, ettei demokraattisten instituutioiden rapauttaminen ole leikin asia. Suomessa korkeimman hallinto-oikeuden taholta on ilmaistu huolta instituutioiden kestävyydestä, mikäli valtaan astelisi epädemokraattisesti toimiva hallitus.

Media radikaalioikeiston pyörteissä

Medialla – sekä perinteisellä että uudemmalla – on paljon valtaa sen suhteen, mitkä asiat nousevat yhteiskunnallisen keskustelun agendalle. Uutismedioita on kritisoitu siitä, että niiden keskittyminen erityisesti terrorismiin, maahanmuuttoon ja rikollisuuteen on epäsuorasti nostanut radikaalioikeiston yhteiskunnallisen keskustelun paalupaikalle. Populismin tutkija Niko Hatakka korostaa, ettei kyse ole niinkään tiedotusvälineiden ideologisista kytköksistä, vaan niiden taloudellisesta opportunismista ja markkinavetoisen median ja populismin logiikkojen yhteensopivuudesta. Myös sosiaalisen median arkkitehtuurin on nähty edesauttavan populistisen viestinnän leviämistä. 

Radikaalioikeiston retoriikasta tutut aiheet ja näkökulmat tuntuvat kolonisoivan Euroopassa myös niin sanottua laatulehdistöä. Suomessa kohistiin huhtikuun alussa Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta, joka eurooppalaisen radikaalioikeiston narratiivia mukaillen kylvi epäluuloa humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta sekä taidealoja kohtaan etäännyttämällä ne ”tieteen ytimestä” ja rinnastamalla ne ideologiaan. 

Näkemys tieteenalojen hierarkiasta on iskostunut vahvasti jo ainakin perussuomalaisten kannattajiin, jotka näkevät rahoittamisen arvoisiksi lähinnä ”koviksi tieteiksi” laskemansa luonnontieteet ja tekniset alat. Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja taidealojen halveksunnalle on kuitenkin löydettävissä huomattavasti perussuomalaisia pidemmät perinteet. Jo filosofimme Adorno huomautti luennollaan, kuinka oikeistoradikaalien erityisen vihan kohteina olivat Luftenmenschen – juurettomat intellektuellit ja ”epäkäytännölliset haaveilijat” –, jotka nähtiin kurinpalautuksen tarpeessa olevina vetelyksinä. Liekö nykypäivän kurinpalautusta sitten näiden alojen rahoituksen entistäkin rajumpi leikkaaminen? 

Samaisessa Hesarin pääkirjoituksessa varoiteltiin ”Yhdysvalloista Suomeen saapuneesta intersektionaalisesta ideologiasta”. Intersektionaalisuuden käsite on 1980-luvulta peräisin oleva tutkimuksellinen väline sosiaalisten suhteiden kompleksisuuden ymmärtämiseksi. Sen avulla pyritään nimenomaan pääsemään irti jähmettyneistä ja yksioikoisista tavoista tarkastella todellisuutta, eli juuri sellaisista, joita joku voisi kutsua ideologiaksi.

Intersektionaalisuuden käsite on puhututtanut – varsin tutuin sanankääntein – myös Ranskassa, jossa oikeistoradikaalin Marine Le Penin hiillostamisen seurauksena presidentti Emmanuel Macronin En Marche -puolue on ottanut selvän askeleen kohti autoritääristä oikeistoa. Puolueen opetusministeri Jean-Michel Blanquer on aloittanut taistelun tuulimyllyjä vastaan ja syyttänyt Yhdysvalloista tuodun intersektionaalisuuden olevan ristiriidassa Ranskan tasavaltalaisten arvojen kanssa ja sen puolustajien pelaavan islamistien pussiin. Ranskalaisministerin näkemys on hämmentävä, sillä intersektionaalisuuden teoreettiset juuret lepäävät tukevasti sellaisten ranskalaisen filosofian suurten nimien kuin Michel Foucault’n ja Frantz Fanonin ajattelussa sekä erityisesti Jacques Derridan dekonstruktiossa. 

Mitä oikeistoradikalismin suosio kertoo yhteiskunnastamme?

”Fasismin nousun taustalla on aina epäonnistunut vallankumous.”
– Walter Benjamin

Niin ikään Frankfurtin koulukuntaan kuuluneeseen Walter Benjaminiin (1892–1940) yhdistetty lause täytyy kääntää nykypolitiikan kielelle ja kysyä, miten hän näkisi meidän tilanteemme? Saksanjuutalaisen Benjaminin suurena huolena oli, totta kai, juuri fasismin nousu, josta ei äärimmäisenä demokratian vastaisena liikkeenä voida vetää yhtäsuuruusmerkkiä 2000-luvun oikeistoradikalismiin. Benjaminin teesi on kuitenkin vahva: nähdäkseni nykyisen oikeistoradikalismin suosion taustalla piilee juuri poliittisen järjestelmän kyvyttömyys uudistua vastaamaan globalisaation, ympäristön muutoksen ja työn muutoksen kaltaisiin haasteisiin. 

Uudistuminen on tyssännyt demokratian vajaatoimintaan. Demokratiateoreetikko Chantal Mouffe varoitti jo vuonna 1998 julkaistussa artikkelissaan A Politics without Adversary perinteisten keskusta-vasemmistolaisten ja -oikeistolaisten puolueiden kykenemättömyydestä tarjota varteenotettavia vaihtoehtoja järjestelmälle, joka oli osoittautumassa kyvyttömäksi tyydyttämään laajojen kansanosien tarpeita. Mouffen mukaan ajatus markkinoiden kaikkivoipaisuudesta oli muodostunut läntisissä demokratioissa itsestäänselvyydeksi ja talouspolitiikan suunnasta ei enää päätetty poliittisissa kamppailuissa tai vaaleissa. Kuten silloinen brittiläisen Labour-puolueen pääministeri Tony Blair tapasi sanoa: ”valintaa ei tehdä vasemmistolaisen ja oikeistolaisen talouspolitiikan, vaan hyvän ja huonon talouspolitiikan välillä”. Tämä asiantuntijavaltainen, “politiikan jälkeinen tila” johti äänestysaktiivisuuden laskuun kaikissa Länsi-Euroopan demokratioissa 2000-luvun taitteessa. 

Tästä on juontunut myös niin sanottu ”identiteettipolitiikkaan siirtyminen” tai “liberaali-konservatiivi-akselin korostuminen”, sillä kun talouskysymykset siirtyvät poliittisten kiistojen ulkopuolelle, kulttuuriin, moraaliin ja identiteettiin liittyvät asiat ovat ainoita kenttiä, joissa poliittisia kamppailuja voidaan mielekkäällä tavalla käydä. Tämä kehitys on nähdäkseni hyödyttänyt oikeistoradikaaleja (sekä vihreitä) puolueita, sillä ne ovat omalla linjallaan onnistuneet tarjoamaan selkeitä vaihtoehtoja keskenään joskus turhan samankaltaisille perinteisille puolueille. Adornoa mukaillen voidaan myös huomioida, että radikaalioikeiston tarjoamat vaihtoehdot saattavat olla jokseenkin ”fiktiivisiä”, kuten esimerkiksi kansallisvaltion suvereniteetin täysi palauttaminen 2000-luvun monimutkaisten riippuvuussuhteiden kyllästämässä maailmassa. 

Chantal Mouffe mietteliäänä Central European University -yliopiston Budapestin kampuksella, jossa suurin osa toiminnasta on sittemmin lakkautettu Unkarin oikeistoradikaalin pääministerin Viktor Orbánin hallinnon painostuksesta johtuen. Kuva: Daniel Vegel/CEU, Flickr

Vuoden 2008 finanssikriisi ja sitä seurannut euroalueen velkakriisi toivat epäkunnossa olevan järjestelmän ongelmat lopullisesti kaikkien silmien eteen. Makrotaloustieteen ja talouspolitiikan aikaisemmat, lähes “kiistämättömät totuudet” ja tärkeysjärjestykset ovat 2000-luvun kriisien likaveden mukana huuhtoutumassa viemäriin, ja samalla taloustieteen ensisijainen asema yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana on ottanut ehkäpä ansaitun kolauksen. 

Samalla alkoi olla selvää, ettei nykyjärjestelmä kykene toimimaan kyllin nopeasti ympäristökriisin pysäyttämiseksi. Globalisaationkaan osalta tuskin ollaan palaamassa koronakriisiä edeltäneeseen “normaaliin”. Nämä ja monet muut kehityskulut povaavat, että luvassa on “uusi normaali”, joka on vielä muotoutumassa. 1930-luvun kokemusasiantuntija Gramsci kiteyttää tilanteemme:

“Kriisissä on kyse nimenomaan siitä, että vanha maailma on kuollut ja uusi ei vielä pysty syntymään: nämä murroskohdat tuovat esiin yhteiskuntiemme kammottavimpia ilmiöitä.”

Yhteiskunnan rakenteita järisyttävät kriisit mahdollistavat sen kaikkein vankimpien itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisen – sekä hyvässä että pahassa. Kriisikään ei kuitenkaan ole kriisi, ellei sitä samalla tuoteta ja sanoiteta sellaiseksi. Nähdäkseni juuri siinä populismi on onnistunut haastaessaan järjestelmää yhä hanakammin sekä puoluepolitiikan oikealta ja vasemmalta laidalta että erilaisten protestiliikkeiden (Indignados, Occupy, ilmastolakko, Elokapina ja keltaliivit) muodossa. Nämä uudet liikkeet ovat tuottaneet omia versioitaan enemmän tai vähemmän todellisista kriiseistä ja niiden ratkaisuista, ja onnistuneet sitä kautta mobilisoimaan ja tuomaan ihmisiä yhteen. 

Mouffelle tämä on merkinnyt ”politiikan paluuta”. Hän peräänkuuluttaa, että kohtaamassamme risteyskohdassa poliittiset kamppailumme ratkaisevat, siirrymmekö kohti autoritäärisempää vai demokraattisempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. 

Mouffe ei kannata turhaa moralisointia tai radikaalioikeiston äänestäjien demonisointia. Hän ei usko, että nämä ovat jääneet aatteensa vangeiksi: moni äänestäjä lienee viehättynyt oikeistoradikaaleista liikkeistä, koska näkee niiden olevan ainoita, jotka vastaavat heidän koettuihin ongelmiinsa ja tarpeisiinsa. Mouffe tarjoaa lääkkeeksi näiden tarpeiden ja intohimojen kanavoimista uudelleen kohti tasa-arvoisempia ja demokraattisempia lopputulemia ja haastaa visioimaan uudenlaisia edistyksellisiä poliittisia liikkeitä taantumuksen vastapainoksi. 

Oli Mouffen, Gramscin tai Adornon ajatuksista mitä mieltä tahansa, tarvitsemme heidänlaisiaan Luftenmenschen – ”epäkäytännöllisiä haaveilijoita” ja visionäärejä – humanisteja, filosofeja, aktivisteja, taiteilijoita, “kaiken maailman dosentteja” ja yhteiskuntatieteilijöitä kuvittelemaan toisenlaisia tulevaisuuksia ja utopioita. Meidän ei tulisi pilkata ”noloja maailmanparantajia”, sillä tarvitsemme heitä nyt jos koskaan. Kannustakaamme kaikkia Luftenmenschen (“pilvilinnojen rakentajia”, se olkoon oma suomennokseni!) keksimään yhdessä tapoja vastata aikamme suuriin ongelmiin aina ympäristön muutoksesta pandemioihin ja sosiaalisen eriarvoisuuden kasvuun!

__
Kirjoittaja: Riku Löf
Editointi: Sunna Kokkonen, Ilmari Reunamäki, Ilona Lahdelma
Kielenhuolto: Kari Suomalainen

Jaa