Simo Häyhä, suomettuminen ja tuoreimpana muistona hiljainen Helsinki kesällä 2018, kun Trump tapasi Putinin. Vai oliko se sittenkin Oslo? Pienten maiden rooli kansainvälisessä politiikassa jää usein marginaaliin, ja monimutkaisetkin maat muuttuvat suurvaltojen silmissä omiksi karikatyyreikseen. Minkälaisena Suomi näyttäytyy Atlantin takana, ja mitä pienillä valtioilla on kaiken kaikkiaan annettavaa suurvaltojen pitkään sanelemalle maailmanpolitiikalle?

Nöyränä kansana suomalaiset ymmärtävät, että pieni Suomi nousee maailmanpolitiikan agendalle vain harvoin. Kun Suomi kuitenkin nousee keskusteluun Yhdysvalloissa, ylittää se lähes poikkeuksetta uutiskynnyksen – oli kyse sitten huippukokouksesta tai metsien haravoinnista. Olemme uteliaita tietämään, mitä meistä puhutaan, mutta onko oikeastaan merkitystä, muistetaanko meidät Washingtonissa?

Pienten valtioiden logiikka haastaa voimapolitiikan periaatteet

Jo kevyt katsaus kansainväliseen politiikkaan osoittaa, että kuten pieniin valtioihin erikoistuneet islantilaistutkijat Sverrir Steinsson ja Baldur Thorhaldsson toteavat, kansainvälisessä politiikassa koolla on väliä. Montaa suomalaista toteamus tuskin yllättää.

1900-luvulla pienten valtioiden määrä kasvoi läpi koko vuosisadan maailmansotien seurauksena, siirtomaiden itsenäistyessä ja Neuvostoliiton romahdettua. Vuosisadan politiikkaa kuitenkin määritti pienten valtioiden buumin sijaan täysin vastakkainen trendi – suurvaltasuhteet. 

Nykyään YK:n jäsenvaltioista jo puolet on väestöltään alle kymmenmiljoonaisia, ja viime vuosina ja vuosikymmeninä myös pienten valtioiden tutkimus on alkanut saada enemmän huomiota osakseen. Erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimukseen on uuden trendin myötä alkanut tulla myös uudenlaista logiikkaa.

Suurvaltojen lintuperspektiivistä käsin pienet valtiot ja niiden väliset suhteet muuttuvat helposti hatarasti yhteen nivotuiksi yleistyksiksi. Erilaisista (pienistä) valtioista muodostuu tasapäistettyjä ryhmiä, kuten “öljymaat”, “roistovaltiot” tai “kehittyvä maailma,” joiden nyanssit jäävät helposti pimentoon. Pienten maiden näkökulma on kuitenkin lähes vastakkainen. Yleistysten sijaan pienten maiden ulkopolitiikan ymmärtäminen edellyttää suurennuslasia ja perehtymistä kullekin tärkeisiin kysymyksiin, kumpusivat ne sitten historiasta, sisäpolitiikan paineista tai alueellisten voimasuhteiden muutoksista. 

Yhteistä maailmanpolitiikan pienille pelureille Suomesta Bhutaniin ja Monacosta Swazimaahan on, että ne kohtaavat todellisuuden, jossa voimasuhteiden epäsymmetria kannustaa ketteryyteen, kompromisseihin, erikoistumiseen ja monenväliseen politiikkaan. Siksi tyypillistä onkin, että pienet maat priorisoivat ja keskittävät ulko- ja turvallisuuspoliittisia resurssejaan – oli kyse sitten diplomatiasta, liittoutumista tai imagon rakentamisesta – tiettyihin strategisesti arvokkaisiin aiheisiin, ja pyrkivät siten kasvattamaan suhteellista vaikutusvaltaansa itselleen tärkeimmissä kysymyksissä.  Yhtä oikeaa ratkaisua ei pienten ulkopolitiikkaan siis ole tarjolla, mutta kansainvälisillä areenoilla parhaiten menestyvät yleensä ne, jotka löytävät itselleen sopivan roolin ja strategian, joka mahdollistaa profiloitumisen ja aktiivisen toimijuuden maalle tärkeiden aiheiden parissa.

Siinä missä pienten maiden todellisuus voi suomalaisesta näkökulmasta vaikuttaa itsestään selvältä, unohtuu helposti, että suurvaltarooliin tottuneille amerikkalaisille – jopa ulkopolitiikan asiantuntijoille – pienten valtioiden logiikka on usein vieras ja vaikeasti tulkittava. Yhdysvallat on jo vuosisadan ajan tehnyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa etuoikeutetusta asemasta, josta katsottuna pienten valtioiden politiikka näyttää hampaattomalta ja muun muassa suvereniteettiin tai alueelliseen koskemattomuuteen liittyvät kompromissit järjenvastaisilta.

Suurvaltarooliin tottuneille amerikkalaisille pienten valtioiden logiikka on usein vieras ja vaikeasti tulkittava.

Klikkaa twiitataksesi.

Suurvaltojen politiikkaa ohjaavat tyypillisesti intressit ja resurssit, mutta pienille valtioille viisauden alku on Paasikiven sanoin tosiasioiden tunnustamisessa. On kuitenkin tärkeää, että pieni valtio tunnistaa myös omat prioriteettinsa ja mahdollisuutensa ja löytää toimivat keinot saada äänensä kuuluviin silloin, kun sillä on merkitystä. 

Kansakunta yhä rähmällään – mielikuvat muuttuvat hitaasti

Siinä missä tutkijat ovat kaikkea muuta kuin yksimielisiä mielikuvista ja niiden merkityksestä kansainvälisessä politiikassa, yhden asian suhteen vallitsee jokseenkin kattava yksimielisyys: mielikuvat muuttuvat hitaasti.

Kesäkuussa 2020 uutisoitiin presidentti Donald Trumpin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana toimineen John Boltonin kirjasta, jossa Bolton kertoi Trumpin kysyneen, onko Suomi osa Venäjää. Vaikka Trumpin väitetty erehdys voidaan pistää horjuvan yleissivistyksen piikkiin, kuvastaa kysymys laajempaa ilmiötä – Suomi ei vielä kolmessakymmenessä vuodessakaan ole onnistunut karkottamaan kaikkia kylmän sodan haamuja.

Suurimman osan 1900-luvusta Suomi oli monella tavalla globaalisti mielenkiintoinen poikkeus kaksinapaisen maailman säännöistä, ja Yhdysvalloista käsin Suomen politiikka oltiin valmiita tulkitsemaan nöyristelyksi. Neutraaliuden, liittoutumattomuuden ja suomettumisen käsitteet sekoittuivat amerikkalaisten silmissä iloisesti keskenään. Vaikka talvisodan ihme oli monelle Atlantin toisellakin puolella tuttu Daavid ja Goljat -tarina, Suomen itsenäisyys esitettiin usein onnekkaana vahinkona, ja Suomi nuorallakävelijänä, jonka Neuvostoliitto olisi hetkessä voinut heilauttaa pois tasapainosta väläyttämällä YYA-sopimusta. Narratiivi, joka kotimaassakin aiheutti kipuilua ja poliittista erimielisyyttä, oli suurvallan silmin sitäkin vaikeampi ymmärtää. 

Neutraaliuden, liittoutumattomuuden ja suomettumisen käsitteet sekoittuivat amerikkalaisten silmissä iloisesti keskenään.

Klikkaa twiitataksesi.

Kylmän sodan Suomi oli kuitenkin monilta osin malliesimerkki pienestä valtiosta, joka räätälöi ketterästi ulkopoliittista strategiaansa muiden sanelemien olosuhteiden puitteissa, mutta omien prioriteettiensa ohjaamana. Poikkeuksellinen asema Euroopan itärajalla toi Suomelle näkyvyyttä ja mahdollisuuden profiloitua maailman silmissä. Viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Helsinki isännöi niin Fordin ja Brezhnevin, Bushin ja Gorbatshovin kuin Clintonin ja Jeltsininkin kohtaamisia. Kylmän sodan aikana ahtaalle joutunut Suomi käänsi ketterästi asemansa edukseen korostaen hyviä suhteitaan molempiin suurvaltoihin.

Vielä tänäkin päivänä Suomi näyttäytyy Atlantin takana kaksijakoisena. Toisaalta Suomella on vahva imago maailman onnellisimpana maana ja laadukkaan koulutuksen kehtona – joskin sosialismin ja sosiaalidemokratian käsitteet yhä hämmentävät suurta osaa amerikkalaisista. Toisaalta erityisesti turvallisuuspolitiikan kulmalta Suomea tarkastellaan edelleen Washingtonissa ensisijaisesti suhteessa Venäjään – ja usein historiallisen linssin läpi. Kun Helsinki valmistautui isännöimään Trumpin ja Putinin tapaamista kesällä 2018, kansainvälinen media kaivoi naftaliinista historialliset kliseet ”idän ja lännen sillanrakentajasta”, ”erotuomarista” ja ”neutraalista maaperästä”.

NATO – elefantti Itämerellä

Ehkä suurin selittelyn aihe Suomen ulkopolitiikassa amerikkalaisille on Suomen suhde NATOon. 

Suurvaltapolitiikalle ominaista logiikkaa noudattaen Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa maailma jakautuu hieman karrikoiden kolmeen leiriin; liittolaisiin, vihollisiin ja muihin, vähälle huomiolle jääviin valtioihin. Ensimmäinen ja toinen ansaitsevat osakseen huomiota ja resursseja jatkuvasti, kolmas vain silloin tällöin.

Suurin osa amerikkalaista pitää NATO-jäsenyyttä turvallisuuspoliittisena itseisarvona, ja kuten vuosikymmeniä kestänyt taakanjakokeskustelu on osoittanut, monelle amerikkalaiselle NATOn turvatakuut näyttäytyvät lähes hyväntekeväisyytenä eurooppalaisia liittolaisia kohtaan. NATO-jäsenyys on sekä arvokas palvelu että oikotie Yhdysvaltojen lähipiiriin. Näin ollen Suomen (ja Ruotsin) haluttomuus tavoitella NATOn täysjäsenyyttä aiheuttaa hämmennystä ja tulkitaan Yhdysvalloissa herkästi Moskovan mielistelyksi. 

Siinä missä amerikkalaiset arvostavat suomalaista maanpuolustustahtoa ja asevelvollisuusjärjestelyä, herättää se osin myös huvittuneisuutta. Siinä missä kolmensadantuhannen koulutetun sotilaan armeija on viisimiljoonaiselle kansalle suuri, on se ilman liittolaisten vahvistusta mitätön Venäjän rinnalla. Miksi Suomi siis tyytyy kompromissiin ja osallistuu yhteistyöhön tavoittelematta täysjäsenyyttä? 

Erityisen voimakas kontrasti on syntynyt Baltian maiden liityttyä NATOon, ja Viron profiloiduttua  2000-luvun aikana amerikkalaisten silmissä uuden sukupolven malliliittolaiseksi, joka on syleillyt kapitalismia, rakentanut digitaalisen yhteiskunnan ja taistelee nyt NATOn etujoukoissa Venäjän kyberhyökkäyksiä vastaan.

Ongelma ei kuitenkaan ole Suomen ja naapureiden erilaisessa suhtautumisessa NATOon, Venäjään tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Hämmennyksen syynä on Yhdysvaltojen taipumus tarkastella muun maailman turvallisuuspoliittista päätöksentekoa ainoan sille tutun linssin läpi – suurvaltaperspektiivistä. Kuten kylmä sota osoitti, siinä missä suurvaltapolitiikassa kompromissit ja myönnytykset ovat poikkeus, ovat ne pienten maiden ulkopolitiikassa vallitseva sääntö. 

Tarjolla erikoisosaamista ja kykyä kompromisseihin

Miten Yhdysvallat sitten hyötyisi kyvystä astua pienten maiden saappaisiin? Tärkeimmät opit liittyvät todennäköisesti erikoistumisen tuomiin mahdollisuuksiin. Kun pienet maat joutuvat priorisoimaan omaa agendaansa ja keskittämään resurssejaan, keskittävät ne samalla osaamista ja kykyä pehmeään vaikuttamiseen. Vaikka jokainen pieni valtio kalpenee Yhdysvaltojen rinnalla taloudellisesti ja sotilaallisesti, pystyvät ne tietyillä osa-alueilla kehittämään poikkeuksellista osaamista, josta Yhdysvalloilla olisi opittavaa. Esimerkiksi suomalaiselle turvallisuuspolitiikalle tyypillinen kokonaisturvallisuusajattelu ja siihen yhä voimakkaammin liittyvä fokus yhteiskunnan resilienssiin kiinnostavat Washingtonissa. Yhtälailla myös Viron digitaalinen yhteiskunta on lähes utopia yhä shekkivihkoja kantaville amerikkalaisille. 

Yhdysvallat voisivat oppia pienemmiltään, että erikoistuminen voi tuoda myös mahdollisuuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Klikkaa twiitataksesi.

Vielä toistaiseksi etäistä toiveajattelua lienee ajatus, että ymmärrys pienten maiden todellisuudesta nostaisi kompromissien profiilia kansainvälisissä suhteissa. 1900-luvun kaksinapaisessa maailmassa pienetkin myönnytykset näyttivät lommoilta suurvallan kilvessä, mutta 2020-luvulla kompromisseille on tilausta. Erityisesti ilmastonmuutoksen tai pandemian kaltaisten yhteisten haasteiden äärellä myönnytyksiä tarvitaan kaikilta tahoilta, mutta siinä missä “heikolta näyttäminen” huolestuttaa suurvaltoja, ovat juuri kompromissit pienten maiden ominta osaamista. Oppitunti joustavuudessa olisi siis tarjolla, mutta sitä Yhdysvallat – tai mikään muukaan alueellinen suurvalta – on tuskin valmis kuulemaan. 

Parhaimmillaan kaikki osapuolet hyötyvät, kun ymmärrys pienten valtioiden logiikasta kasvaa suurvaltojen silmissä. Vaikka voimasuhteet eivät muuttuisi, voi työ yhteisten tavoitteiden eteen esimerkiksi liittoutumissa ja kansainvälisten järjestöjen puitteissa muuttua vaikuttavammaksi, kun osapuolet ymmärtävät paremmin  toistensa vahvuuksia, neuvotteluasemia ja huolenaiheita.

Onko Suomea edes olemassa?

Internetin ilmiöihin ja salaliittoteorioihin tutustuneet saattavat tuntea erityisesti amerikkalaisten keskuudessa levinneen teorian, ettei Suomea ole olemassa. Sosiaalisessa mediassa ja internetin keskustelupalstoilla vuodesta 2015 alkaen levinnyt, alun perin kieli poskessa esitetty teoria kertoo, että Suomi on keksitty valtio, jonka alueen kalastusoikeuden Japani ja Venäjä ovat jakaneet keskenään.

Juttu on tietysti älytön, ja siihen vakavasti suhtautuvia on vähän. Toisaalta se on informaatiovaikuttamisen ja QAnonin aikakaudella tärkeä esimerkki siitä, miten helposti suuretkin narratiivit ovat kaapattavissa ja valjastettavissa synnyttämään epäluottamusta.

Tarpeeksi kaukaa katsottuina pienet maat kutistuvat usein omiksi karikatyyreikseen, ja kuten salaliittoteoria Suomesta osoittaa – pahimmillaan katoavat tutkasta kokonaan.  Myös pieni maa siis ansaitsee ja tarvitsee näkyvyytensä, ja Suomella on vyössään valmiina työkalu, jota ei kannata vähätellä. Vaikka kokousisännän osa ei välttämättä ole kansainvälisen politiikan näyttämön himotuin rooli, on siinä onnistumalla mahdollisuus tulla huomatuksi. 

Putinin ja Trumpin tapaaminen toi Helsingille yli kolmen miljardin euron edestä kansainvälistä medianäkyvyyttä ja muutaman kylmän sodan kummituksen lisäksi huomiota saivat niin lehdistönvapauskampanja, suomalainen demokratia kuin aurinkoinen Helsinkikin. Kutsutaan siis maailman johtajat jatkossakin kylään. 

___

Kirjoittaja: Ulla Henttonen

Editointi: Tuulikki Olander, Ilkka Tiensuu

Kielenhuolto: Eeva Iljukova