Muuttuvassa maailmassa tarvitaan yhä moninaisempaa ymmärrystä ulkopolitiikan alati avautuvista, odottamattomistakin areenoista – mutta myös sen uusista pelaajista.

Alkusyksyn kenties katastrofaalisin ja eniten huomiota osakseen saanut kriisi on parhaillaan käynnissä Afganistanissa. Sen kauheudet näkyvät jokaisessa sosiaalisen median kanavassa ja poikkeuksellisen paljon niidenkin ihmisten profiileissa, jotka eivät välttämättä muuten seuraa ulkopolitiikkaa. 

Ei syyttä. Tämänkaltaiset kriisit ovat niin suuria ja vaikutuksiltaan kauaskantoisia, että niihin on luontevaakin reagoida. Mutta miten kauhistelu etäällä tapahtumista muuttaa lopputulosta? Tuovatko somekuplissa kiertävät meemikarusellit lisäarvoa kriisiin, jossa kaikki on jo sanottu? 

Henkilökohtaisia syitä Je suis Charlien jälkeen vain kiihtyneelle someosallistumiselle voi olla monia. Yksittäisten ihmisten ehkä toisinaan merkityksettömältäkin tuntuva toiminta kertoo kuitenkin laajemmasta ilmiöstä: kansalaisaktiivisuuden uudesta noususta ja kietoutumisesta yhä suurempiin, kansainvälisesti merkittäviin (vaikkakin valikoituihin) aiheisiin. 

Laajemman ilmiön kautta tarkasteltuna toiminnan vaikutuspiiri ei rajoitu vain meihin kaikukammion kanssaseuraajiin. Lisääntyvän liikehdinnän myötä teemoja ja kannanottoja nousee vääjäämättä myös maailman johtajien tietoisuuteen ja perinteisille poliittisille agendoille – olivatpa ne siellä sitten riesana tai lujittamassa mandaattia.

—

Ranskalaisen politologi Bertrand Badien mukaan olemme siirtymässä kohti maailmaa, jonka tulevaisuus määräytyy sosiaalisen dynamiikan ehdoilla.

“Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta”, Badie kirjoittaa, “poliittinen toiminta oli kerran vahvaa ja proaktiivista, kun taas sosiaalinen heikkoa ja reaktiivista. Nyt päinvastainen on totta. Tämän totuuden ohittaminen ajaa virheelliseen analyysiin ja kaaosta lisääviin päätöksiin.”

Badie tarkoittaa yhtäältä sitä, että perinteisten poliittisten ja sotilaallisten kiistojen sijaan tämän päivän ja huomisen uhkakuvat yhä useammin juontavat juurensa sosiaalisesti ohjautuvien kansalaisten elintavoista, ympäristösuhteesta ja keskinäisestä dynamiikasta. Pandemiat, hallitsemattomat talouskriisit ja ilmastonmuutos ovat naapurimaidemme tankkeja selvempiä uhkia.

Toisaalta sosiaalisen kanssakäymisen ja viestinnän verkottuneisuus ja tiheys vahvistavat myös kansalaisliikkeiden ääntä, aloite- ja muutosvoimaa sekä kykyä luoda tapahtumia kansainväliselle näyttämölle. 

 —

Washingtonilaisen ajatushautomo CSIS:n raportti vahvistaa, että liikehdintää todellakin on enemmän. Protestien määrä on kasvanut kaikkialla maailmassa, keskimäärin yli kymmenen prosentin vuositahtia vuosien 2009–2019 välillä. Tutkijat uskovat, että kyse on megatrendistä, joka ei ole hiipumaan päin.

Aivan viimeaikaisia esimerkkejä löytyy joka maanosasta: Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa jatkuu niin kutsuttu Arabikevät 2.0, Etelä-Amerikassa lähti käyntiin protestiaalto loppuvuodesta 2019 ja Aasiassa on seurattu Hongkongin sitkeää vastarintaa. Oma lukunsa ovat lännessä maarajojen yli levinneet liikkeet kuten Elokapina ja Black Lives Matter.

Protestien seuraukset ovat vaihdelleet mielenosoittajiin kohdistuneesta pitkittyneestä sorrosta ja väkivallasta hallinnonvaihdoksiin – jättäen kuitenkin aina vahvan jälkensä poliittiseen ilmapiiriin.

Globalisaatio ja teknologia tuovat ihmisiä ympäri maailmaa yhteen sellaistenkin liikkeiden ympärille, joiden alkuperä on hyvin paikallinen. Protestit poikivat tuen ilmauksia läpi mannerten, tapahtumia tulkitaan ja kommentoidaan, ja mielenilmauksista otetaan mallia. Tällaisella aallolla on jo voimaa sekoittaa agendoja, vaikkei sillä olisi välittömiä vaikutuksia paikallisesti. 

Badien mukaan sosiaalinen dynamiikka on jopa syrjäyttänyt valtioiden välisen perinteisen valtataistelun. Maailma ei ole enää geopoliittinen, kuuluukin hänen viime vuonna julkaistun kirjansa Inter-Socialités: Le monde n’est plus geo-politique provosoiva alaotsikko suomeksi.

Badie väittää myös konfliktien, joita yhä kutsumme sodiksi, todellisuudessa heijastelevan sosiaalisia ja taloudellisia epäonnistumisia puhtaan valtakamppailun sijaan. On aika unohtaa lopullisesti Hobbes ja Clausewitz: heidän maailmansa on auttamatta vanhentunut, ja kielensä vääristää ajatteluamme.

—

Mutta hetkinen – eikö meitä juuri varoitettu kovan voimapolitiikan paluusta, sääntöpohjaisen järjestelmän murenemisesta ja maailman kääntymisestä kohti valtioiden välistä vääntöä siitä, kuka on voimakkain? 

Yhdysvaltain hegemonisen aseman heikennyttyä moninapaisuus iskee uutta kipinää valtakamppailuun. Nyt jos koskaan, uskovat monet, tarvittaisiin kylmää realismia niitä johtajia ja valtioita vastaan, jotka ovat valmiita käyttämään voimaansa ja oveluuttansa häikäilemättä.

Maailmanjärjestyksen edellistä suurta muotoutumista kylmän sodan aikana tarkkailleet asiantuntijat tahtovatkin varoittaa liiasta naiiviudesta.

“Samalla tunnen huolta siitä, ovatko he [nuoret] liikaakin etääntymässä vanhoista kysymyksenasetteluista: kykenevätkö he enää navigoimaan inhorealistisen valtapolitiikan maailmassa?” kirjoittaa Hiski Haukkala, niin ikään viime vuonna ilmestyneessä Suuren pelin paluussaan.

Monien tapahtumien valossa ei geopolitiikkakaan ole aivan menneen talven lumia.

—

Afganistanin tilanne on ollut murheenkryyni Yhdysvaltojen valtiojohdolle jo usean presidenttikauden ajan. Presidentti Joe Biden uskalsi – järkyttävin seurauksin – viedä loppuun amerikkalaisten joukkojen vetämisen maasta aivan kuin jo hänen edeltäjänsä Trump ja Obama olivat lupailleet. 

Päätöksen voi nähdä geopoliittisessa valossa, mistä Biden onkin itse yrittänyt meitä vakuuttaa. Joukkojen veto oli tarpeellista, jotta Yhdysvallat voi keskittää resurssinsa strategiseen kilpailuun Kiinaa ja muita lähitulevaisuutta määrittäviä valtoja vastaan. 

Toisaalta päätökseen ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös Yhdysvaltojen sosiaaliset realiteetit. Maan suurin ongelma, väestön polarisaatio, sijoittuu sen omien rajojen sisäpuolelle. Yhdysvaltojen on turha yrittää rakentaa statustaan maailmanpoliisina, jos se on sisältä hajalla.

Amerikkalaisista 63–70 prosenttia on ollut joukkojen vetämisen kannalla, mikä on jakautuneessa maassa huomattava luku. Talk show -juontaja Stephen Colbert totesikin osuvasti, ettei USA ole Afganistanin lisäksi “yhtä yksimielinen mistään muusta kuin siitä, laitetaanko juusto tuplana”.

Kaikki muu, ulkopolitiikkaa myöten, on pirstaloitunut ja jakanut kansan.

—

Onkin tärkeä muistaa, etteivät sosiaaliset liikkeet sinällään ole hyvä tai huono asia. Ne voivat yhtä lailla jakaa tai yhdistää, repiä tai rakentaa.

Kansalaisliikkeiden syyt, olosuhteet ja hallinnon reaktiot niiden toimintaan ovat erilaisia eri puolilla maailmaa. Kun ihmiset kamppailevat autoritaarisissa maissa perusoikeuksiensa puolesta ja valtio vastaa vähäiseenkin nousuun väkivallalla, hyvinvoivissa demokratioissa on vapaus valita oma sosiaalinen missionsa: oli se sitten poptähti-hasbeenin yksityiselämän käänteitä perkaava debatti tai solidaarisuutta kokonaiselle kansalle osoittava liike. Tai molemmat: Free Britney + Palestine, kuten viraaliksi noussut twiitti vaatimukset kätevästi niputti. 

Sosiaalisen dynamiikan merkityksen tunnustaminen sinänsä ei muuta realiteetteja monenkaan valtion käytöksessä. Jos valtiot yhä pelaavat realistisen voimapolitiikan peliä vanhan taktiikan mukaisesti, ei sitä kannata kieltäytyä näkemästä. 

Selvää silti on, että sosiaalisilla voimilla on potentiaalia luoda ja järjestää uudelleen poliittista agendaa ja prioriteetteja enemmän kuin ennen. Ne voivat yllättää senkin pelaajan, joka on kuvitellut keränneensä täyskädellisen voittavia kortteja. 

Yhtäkkiä voi huomata, että ne ovatkin väärää maata – valttikortteja pelin edelliseltä kierrokselta.

Sosiaalisilla voimilla on yhä enemmän potentiaalia luoda poliittista agendaa ja prioriteetteja. Ne voivat yllättää senkin pelaajan, jolla piti olla täyskädellinen voittavia kortteja.

Klikkaa twiitataksesi.

—

Muuttaako maailmaa lopulta enemmän perinteinen voimapolitiikka vai sosiaalinen dynamiikka, on avoin kysymys.

Mahdollisuus katsoa kauemmas aiheisiin, jotka eivät omaa arkea välittömästi kosketa, on kuitenkin itsessään arvokas. The Ulkopolitist on tarjonnut ikkunoita maailman ymmärtämiseen ja sen tilan arvioimiseen jo pyöreän vuosikymmenen ajan. 

Hyviä lukuhetkiä uuden kauden parissa.

Annastina Haapasaari

Vastaava päätoimittaja