Erikoisjoukkojen sotilas, teknologiamiljonääri, puoluejohtaja – Israelin ensimmäinen ortodoksijuutalainen pääministeri Naftali Bennett on tottunut menestymään. Mutta kykeneekö hän johtamaan hallitusta jota yhdistää vain Bennettin edeltäjän Benjamin Netanjahun vastustus?

Kesäkuussa 2021 Israelin poliittisessa historiassa tuli päätökseen yli kaksitoista vuotta kestänyt ajanjakso, jolloin pääministerinä toimi Benjamin Netanjahu. Korruptio-oikeudenkäynnin ryvettämän Netanjahun kaatuminen ei tapahtunut helpolla, vaan siihen vaadittiin peräti neljät vaalit kahden vuoden sisällä, ja Netanjahua vastustavien puolueiden laaja liittouma Israelin poliittisen kentän eri laidoilta.

Kesäkuussa 2021 Israelin poliittisessa historiassa tuli päätökseen yli kaksitoista vuotta kestänyt ajanjakso, jolloin pääministerinä toimi Benjamin Netanjahu. Klikkaa twiitataksesi!

Uuden hallituksen valtauoman muodostivat jo pidemmän aikaa Netanjahun-vastaisen opposition ytimeen kuuluneen liberaalin keskustavasemmiston puolueet, kuten sosiaaliliberaali Yesh Atid, vanha valtapuolue Työväenpuolue, vasemmistolainen Meretz ja Netanjahun kanssa hallituksessa istumista vuoden ajan yrittäneen ex-pääministerikandidaatti Benny Gantzin keskustalainen Kachol Lavan. Niiden yhteenlaskettu kannatus ei kuitenkaan riittänyt lähellekään enemmistöä parlamentti Knessetissä, joten tukea tarvittiin myös muualta. Hallitukseen nousikin ensimmäistä kertaa maan historiassa islamistinen arabipuolue Ra’am, jonka lisäksi koalitioon löysivät poliittisesta oikeistosta tiensä Netanjahun aiemmat liittolaiset, nykyiset vihamiehet: venäläissiirtolaisten suosiossa oleva Avigdor Liebermanin turbonationalistinen Israel Beitenu ja Netanjahun Likudista eronneen Gideon Sa’arin perustama Tikva Hadasha (”Uusi Toivo”).

Ehkä kaikkein yllättävin osa hallituspotpuria on kuitenkin sen pääministeri Naftali Bennett: ortodoksijuutalainen, joka puolueineen on jo vuosikaudet edustanut Knessetissä tiukan linjan laitaoikeistoa, ja jonka linjauksiin verrattuna Netanjahun ulko- ja palestiinalaispolitiikka on vaikuttanut suorastaan maltilliselta. Kuinka ihmeessä tällainen mies oikein päätyi liberaaleja, vasemmistolaisia ja islamisteja sisältävän hallituksen johtoon?

Monivaiheinen urapolku

Jos Naftali Bennettin tähänastista uraa pitäisi kuvailla yhdellä sitaatilla, se voisi olla juutalaisten pyhistä kirjoituksista Tanakhista (suomeksi yleensä Vanhana Testamenttina tunnettu) löytyvä psalmin jae: Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu. Hän menestyy kaikissa toimissaan. Ensi vuonna viisikymppisiään viettävä Bennett on nimittäin ehtinyt elämänsä aikana tehdä uraa jo kolmella eri saralla: armeijassa, bisneksessä ja politiikassa.

Naftali Bennett syntyi Haifassa yhdysvaltalaistaustaiseen siirtolaisperheeseen vuonna 1972. Perhetaustan ja lapsuusaikana Pohjois-Amerikassa vietettyjen vuosien myötä opitun täydellisen englannin taidon lisäksi Bennett omaksui perheeltään myös ortodoksijuutalaisen uskonnon. Bennettin alkujaan ei-ortodoksisten vanhempien uskonto edusti ortodoksijuutalaisuuden ns. modernia haaraa, joka eroaa ortodoksijuutalaisuuden konservatiivisemmasta, haredeina tunnetusta suuntauksesta mm. myönteisemmässä suhtautumisessaan nykyaikaiseen yhteiskuntaan ja Israelin valtioon. Israelissa huomattava osa moderneista ortodokseista edustaakin ”kansallis-uskonnolliseksi” (hepr. Dati Leumi) kutsuttua virtausta, joka tunnetaan myös uskonnollisena sionismina. Tällä ryhmällä on myös ollut merkittävä vaikutus Bennettin poliittiseen uraan.

Israelin kansalaisia (erinäisiä vähemmistöryhmiä lukuunottamatta) koskee asevelvollisuus ja armeijalla on merkittävä rooli yhteiskunnassa. Vuonna 1990 asevoimiin astunut Bennett suoritti kolmivuotisen palveluksensa kahdessa eri armeijan erikoisjoukossa, ja jäi tämän jälkeen asevoimien palvelukseen vielä toiseksi kolmen vuoden jaksoksi. Palveluksensa ja myöhempien reservitehtävien jälkeen Bennett saavutti majurin arvon. Tiedusteluoperaatiohin keskittynyt sotilasura on tuonut Bennettille mainetta, mutta myös kritiikkiä, sillä yli sadan libanonilaissiviilin hengen Qanan kylässä vuonna 1996 vaatineen israelilaisen tykistökeskityksen on esitetty johtuneen Bennettin ”hysteerisestä” raportoinnista hänen linjojen takana operoineiden joukkojensa jouduttua Hizbollahin kranaatinheitintulen alle.

Armeijauransa jälkeen Bennett opiskeli juristiksi Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa ja aloitti uran teknologiasektorilla. Israelissa oli noihin aikoihin käynnistynyt edelleenkin jatkuva start-up -boomi, ja Bennett hyödynsi tilaisuuden. Tietoturvaan ja petostentorjuntaan erikoistuneen teknologiayhtiö Cyotan toimitusjohtajana ja perustajaosakkaana Bennett löikin mukavasti leiville, kun Cyota myytiin 2005 yhdeksännumeroisella summalla amerikkalaisyhtiö RSA:lle.

Kauppa teki Bennettistä monimiljonäärin ja turvasi taloudellisesti hänen tulevaisuutensa. Bennett saattoikin alkaa etsiä uusia haasteita, ja löysi niitä politiikan parista. Tuolloin oppositiojohtajana toimineella Netanjahulla ja Bennettillä oli paljon yhteistä: molemmat olivat oikeistolaisia, Yhdysvalloissa asuneita nationalisteja, ja Bennettistä tulikin Netanjahun kabinettipäällikkö. Hän kesti tehtävässä kuitenkin vain pari vuotta ennen kuin hänen ja Netanjahun tiet erosivat. Käytäväpuheiden mukaan syynä välirikkoon oli se, että Bennett ei tullut toimeen Netanjahun vaimon, Israelissa suorastaan ladymacbethmaista mainetta nauttivan Sara Netanjahun kanssa.

Puoluejohtaja ja ministeri

Erottuaan Netanjahun alaisuudesta Bennett palasi vähäksi aikaa teknologiasektorille, mutta veri veti takaisin politiikkaan. Netanjahun Likud oli hänelle kuitenkin nyt poissuljettu vaihtoehto, joten Bennett perusti oman poliittisen liikkeen, Israel Shelin (”Minun Israelini”) yhdessä toisen Netanjahun aiemman avustajan, Ayelet Shakedin kanssa. Sekulaarina naisena Shaked oli Bennettiltä jossain määrin epäortodoksinen (sic!) valinta poliittiseksi yhteistyökumppaniksi, mutta tällä vedolla Bennett kykeni laajentamaan poliittista profiiliaan kansallis-uskonnollisten piirien ulkopuolelle ja puhuttelemaan myös Israelin nationalistisen oikeiston sekulaaria osaa.

Israel Sheli ei ollut puolue, vaan oikeistolainen liike, joka mm. järjesti kursseja Wikipedian ”sionistisesta editoinnista”. Samalla se kuitenkin toimi ponnahduslautana Bennettin poliittiselle uralle, joka alkoi toden teolla, kun hänet valittiin vuoden 2012 lopulla pienen, uskonnollista oikeistoa edustavan Bayit Yehudi -puolueen (”Juutalainen koti”) puheenjohtajaksi. Ottamalla mukaan puolueeseen myös Shakedin Bennett kykeni muokkaamaan aiemmin lähinnä uskonnollisesta laitaoikeistosta kannatuksensa saaneesta pienpuolueesta keskikokoisen poliittisen voiman, joka keräsi ääniä ennen kaikkea Israelin Länsirannalle perustamien, kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien asukkailta näiden uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. 2013 vaaleissa Bayit Yehudi onnistuikin Bennettin johdolla peräti nelinkertaistamaan paikkamääränsä Knessetissä kolmesta kahteentoista.

Vaalivoitosta huolimatta paikka hallituksessa ei suinkaan ollut varma, niin huonoissa kirjoissa Bennett Netanjahun perheessä oli. Hallitustiensä varmistamiseksi Bennett liittoutui vaalien toisen voittajan, ex-uutisankkuri Jair Lapidin kanssa. Lapidin johtama keskustaliberaali, Tel Avivin sekulaarista nuorisosta kannatustaan ammentanut Yesh Atid -puolue oli monilla tavoin Bayit Yehudin vastakohta, mutta taktisesti liitto, jossa Bennett ja Lapid ilmoittivat tulevansa Netanjahun hallitukseen vain yhdessä, oli erinomaisen onnistunut.

Hallituspaikkojen molemminpuolisen varmistamisen lisäksi Bennett ja Lapid pelasivat ulos sekulaaria Yesh Atidia vieroksuneet haredipuolueet tehden Bayit Yehudista ainoan uskonnollista väestönosaa edustavan hallituspuolueen. Tämä nosti elinkeinoministeriksi nousseen Bennettin profiilia kahdella eri tavalla: yhtäältä hän onnistui antamaan itsestään kuvan moneen suuntaan yhteistyökykyisenä ja kompromissivalmiina poliitikkona, mutta toisaalta torpatessaan hallituksessa aloitteet esimerkiksi siviiliavioliittolainsäädännöstä hän profiloitui myös uskonnollisemmalle kannattajakunnalle mieluisissa asioissa. Haredipuolueiden suuntaan Bennettin välit sitä vastoin tulehtuivat lähes samoissa määrin kuin Netanjahuun. Toisaalta yhteistyö Lapidin kanssa avasi kanavia, jotka olivat jälleen käytössä Bennettin noustessa pääministeriksi.

Seuraavissa, ennenaikaisesti jo 2015 pidetyissä parlamenttivaaleissa Bayit Yehudi menetti neljä paikkaa. Koska Netanjahun kaavaileman uskonnollis-oikeistolaisen hallituksen muodostaminen oli kuitenkin mahdotonta ilman Bennettiä, tämä onnistui vääntämään itselleen opetus- ja Ayelet Shakedille oikeusministerin salkut – tehtävät, joiden suomaa valtaa niiden haltijat pyrkivät parhaansa mukaan käyttämään vastuusektoreidensa muovaamiseen oikeistonationalistisempaan suuntaan. Myös hallituksen yleinen kokoonpano mahdollisti siirtokuntapolitiikan edistämisen, etenkin Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi. Tämä näkyi mm. alkuvuodesta 2017 säädetyssä laissa, joka laillisti takautuvasti useita tuhansia palestiinalaisomistuksessa oleville maille luvatta rakennettuja siirtokuntien kiinteistöjä.

Vuoden 2019 vaalien lähetessä Bennett katsoi ajan olevan kypsä uudelle puoluehankkeelle. Hän erosi yhdessä Shakedin kanssa Bayit Yehudista perustaen ytimekästä ”Uusi oikeisto” -nimeä (hepr. Ha-Yamin He-Hadash) kantaneen puolueen. Sen oli tarkoitus vielä aiempaakin selvemmin kerätä taakseen uskonnosta riippumatta kaikkia oikeistonationalistisia piirejä, joille edes Netanjahun politiikka ei ollut riittävän tiukkaa. Poliittisissa laskelmissaan aiemmin erinomaisesti onnistunut Bennett teki kuitenkin tällä kertaa virhearvion, joka oli tuhota koko hänen poliittisen uransa: kiivaassa pääministerikilvassa edellisiä vaaleja suurempi osa oikeistoäänistä päätyi Netanjahun taakse, ja Bennettin puolue jäi 0,3 promillea 3,25 prosentin äänikynnyksen alle. (Ironisesti Bennett oli viittä vuotta aiemmin ollut säätämässä äänikynnystä nostanutta lakia, jonka silloin arvioitiin uhkaava lähinnä Israelin arabipuolueita.)

Bennettin pelastukseksi koitui kuitenkin se, että korruptiosyytteiden heikentämä Netanjahu sen paremmin kuin hänen kilpailijansa Benny Gantzkaan ei saanut hallitusta kasaan, ja Israelissa käytiin seuraavan vuoden aikana peräti kahdet uusintavaalit. Niissä vahingosta viisastunut Bennett onnistui löytämään riittävästi liittolaisia äänikynnyksen ylittämiseksi, vaikka jäikin oppositioon Netanjahun ja Gantzin muodostettua lopulta keväällä 2020 yhteishallituksen. Sekään ei kuitenkaan kestänyt kuin vuoden, ja niinpä maaliskuussa 2021 Israelissa pidettiin jo neljännet vaalit kahden vuoden aikana.

Kuudella prosentilla pääministeriksi

Myös vuoden 2021 vaalit näyttivät päätyvän pattitilanteeseen, sillä 120-paikkaiseen Knessetiin nousi vaatimattomat kolmetoista poliittista ryhmittymää, eikä sen paremmin Netanjahun kuin hänen ykköshaastajakseen näissä vaaleissa nousseen Lapidinkaan taakse löytynyt millään enemmistöä. Netanjahu oli karkoittanut lopullisesti liian monta vanhoista liittolaisistaan, jotka nyt odottivat lähinnä hänen korruptio-oikeudenkäyntiensä tulosta ja mahdollista siirtymistä post-netanjahulaiseen Israelin politiikkaan. Heikentyneen keskustavasemmiston paikat eivät edelleenkään riittäneet enemmistöön edes yhdessä arabipuolueiden kanssa, joten myös Lapidin pääministeritie näytti olevan poikki. Ainoaksi vaihtoehdoksi jälleen uusille vaaleille ja Netanjahun jatkamiselle toimitusministeristön johdossa jäi käytännössä kaikkien Netanjahun-vastaisten voimien kokoaminen yhdeksi hallituskoalitioksi.

Israelin sisäpolitiikka on lähes yhtä raadollista valtapeliä kuin sen ulkopolitiikkakin Klikkaa twiitataksesi!

Israelin sisäpolitiikka on lähes yhtä raadollista valtapeliä kuin sen ulkopolitiikkakin, mutta jopa sen mittapuulla Lapidin kokoama koalitio oli harvinaislaatuinen. Se sulki sisäänsä punavihreitä, oikeistonationalisteja, sekulaariliberaaleja ja yhden aiemmin poliittisessa paitsiossa olleista arabipuolueista. Mukaan oli kuitenkin saatava myös reilun kuuden prosentin kannatuksen vaaleissa saanut Bennettin ja Shakedin koalitio, jälleen nimeä vaihtanut Yamina. Bennett oli jo hyvän aikaa ilmaissut varauksellisuutensa Netanjahun jatkokautta kohtaan, mutta samanaikaisesti hän tiesi, että liittyminen mukaan Lapidin johtamaan hallitukseen yhdessä vasemmiston ja islamistien kanssa olisi hänen kannattajakunnalleen melkoinen pala sulateltavaksi. Toisaalta ilman Bennettiä Lapid ei myöskään saisi hallitusta kasaan. Entinen start up -toimari päättikin kapitalisoida positionsa täysimääräisesti, ja suostui liittymään koalitioon sillä ehdolla, että hän ja Lapid jakaisivat pääministerin tehtävät kahtia vaalikauden aikana – ja niin, että hän olisi pääministereistä ensimmäinen.

Yli kaksi kertaa Bennettin Yaminaa suurempaa puoluetta johtavalle Lapidille Netanjahun saattaminen oppositioon oli tässä vaiheessa muodostunut tavoitteeksi, jonka saavuttamiseksi miltei kaikesta muusta oli mahdollista joustaa, eikä Bennettin vaatimuskaan tehnyt poikkeusta. Koalitiosopimuksen mukaan Bennettin on määrä toimia pääministerinä vuoteen 2023 saakka, jolloin tehtävän on määrä siirtyä Lapidille.

Kokonaan toinen asia on se, kuinka todennäköistä nykyisen hallituskoalition kaltaisen tilkkutäkin pysyminen ehjänä yli kahden vuoden ajan on. Jos koalitio olisi ollut pystyssä jo toukokuisten Gazan iskujen aikaan, on hyvin vaikeaa nähdä, että hallituksen oikeistonationalistit ja Ra’amin islamistit olisivat kyenneet löytämään yhteisen sävelen, vaikka Ra’amin johtaja Mansour Abbas onkin todennut hänen ensisijaisen tavoitteensa hallituksessa olevan Israelin kansalaisuuden omaavan arabiväestön aseman parantaminen palestiinalaiskysymyksen ratkaisemisen sijaan. Toisaalta, niin pitkään kuin tilanne Gazassa tai Länsirannalla ei uudestaan eskaloidu, hallitus ei välttämättä hajoa palestiinalaiskysymykseen, vaikka siihen kuuluukin niin palestiinalaisvaltiota kiihkeästi vastustava Bennett kuin kahden valtion mallia kannattavia osapuolia. Lähes kaikille israelilaispuolueille, riippumatta niiden kannoista rauhanprosessiin, palestiinalaiskysymyksestä on nimittäin muodostunut jonkinlainen virtahepo olohuoneessa, jonka olemassaoloa pyritään olemaan mainitsematta. Ja koska siitä, millaisilla konkreettisilla askeleilla nykytilasta päästäisiin eteenpäin sen paremmin yhden kuin kahdenkaan valtion ratkaisuun, ei voida (tai haluta) puhua, on siitä vaiettava.

Se liima, joka Bennettin-Lapidin hallitusta tällä hetkellä pitää kasassa, on halu Benjamin Netanjahun poliittisen uran katkaisemiseen. Suorastaan lasarusmaisella taidolla poliittista kuolleistaheräämistä useampaan otteeseen harjoittanut Netanjahu on nyt kovemman paikan edessä kuin todennäköisesti koskaan aiemmin urallaan, sillä mikäli hänet tuomitaan korruptiosta edeltäjänsä Ehud Olmertin tapaan, on hänen poliittinen uransa käytännössä varmasti ohi. Ja vaikka oikeusprosessi päättyisikin Netanjahun kannalta onnellisesti, ei hänen ole yli seitsemänkymppisenä enää kovin helppoa kammeta itseään takaisin vallan syrjään. Ja mitä pidempään nykyinen hallituskoalitio kestää, sitä vaikeampaa Netanjahun paluu on. Siksi hallituspuolueilla on kaikki intressit pitää koalitio koossa siinä missä Netanjahun johtama oppositio ei kaihda juuri mitään keinoja sen kaatamiseen.

Se liima, joka Bennettin-Lapidin hallitusta tällä hetkellä pitää kasassa, on halu Benjamin Netanjahun poliittisen uran katkaisemiseen. Klikkaa twiitataksesi!

Absurdiudessaan osuva esimerkki nähtiin heinäkuussa, kun vuosittain uusittava säädös, joka estää Israelin kansalaisten Länsirannalta ja Gazasta tulevien palestiinalaispuolisoiden perheenyhdistämisen, tuli Knessetin käsittelyyn. Vaikka laki onkin ymmärrettävistä syistä Israelin arabipuolueiden inhokkeja, olivat Ra’amin edustajat valmiita vähintään äänestämään tyhjää vastineeksi eräistä muista huomattavista myönnytyksistä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, kun aiemmin palestiinalaisilla pelottelulla siekailematta uraansa rakentaneen Netanjahun johtama oikeisto-oppositio äänestikin yksimielisesti lain kumoamisen puolesta vastoin kaikkia aiempia linjojaan Bennettin arvovaltaa horjuttaakseen.

Bennettin asema ei olekaan millään muotoa vahva, sillä mielipidetiedusteluissa sekä Netanjahu että Lapid ovat huomattavasti häntä suositumpia pääministerivaihtoehtoja. Samoin maan uskonnollisissa piireissä on lukuisia tahoja, joille hänen liittoutumisensa liberaalien, vasemmistolaisten ja vieläpä islamistienkin kanssa on silkkaa periaatteiden myymistä. Etenkin haredien suunnasta tullut palaute on ollut lähestulkoon painokelvotonta. Toisaalta Bennettin tähtäin on vaikuttanut jo vuosia olevan Netanjahun jälkeisessä ajassa. On nimittäin selvää, että kun Netanjahu lopulta poistuu Israelin poliittiselta näyttämöltä – oli se sitten vankilaan tai vanhuuseläkkeelle – tarvitsee Israelin oikeisto uuden johtajahahmon. Bennett laskeneekin sen varaan, että hänen saavuttamansa näkyvyys painaa vaakakupissa vastakkainasetteluja enemmän. Jos näin on, ei tämänkertainen pääministerikausi välttämättä jää Naftali Bennettin ainoaksi.

Teksti: Ilkka Tiensuu
Editointi ja kommentit: Milja Suihko, Jarno Välimäki
Kielenhuolto: Sannimari Veini