Jaa

Lukuaika: 9 minuuttia

Yksinkertaistavat stereotypiat Latinalaisesta Amerikasta heijastuvat myös ilmastouutisointiin, jossa Latinalaisen Amerikan maille on usein varattu uhrin tai roiston osa. Kuvasta unohtuu, että ilmastokriisi koskettaa monin tavoin Latinalaisen Amerikan maita ja myös niissä syntyy innovaatioita, joilla ilmastokriisiä ratkotaan. Haastattelussa Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Violeta Gutiérrez Zamora peräänkuuluttaa toimittajien vastuuta ja lähdekritiikkiä.

Suomalaisen median välittämä kuva Latinalaisesta Amerikasta on yksipuolinen.  Media näyttää kuvastoa Latinalaisen Amerikan huumekartelleista, korruptoituneista hallitsijoista ja maanosan asukkaiden elämää varjostavasta väkivallasta, mutta toisaalta myös ihmisten rennosta ja iloisesta elämänasenteesta sekä värikkäistä sambakarnevaaleista. Vaikka median tekemät kehystykset helpottavat jatkuvan tietotulvan käsittelyä, luovat yleistykset ja stereotypiat myös todellisuutta.

”Uutisissa Meksikosta näytetään ainoastaan huonoja uutisia”, Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Violeta Gutiérrez Zamora naurahtaa. ”Tarinat väkivallasta ja huumekartelleista myyvät parhaiten.”

Myös ympäristö- ja ilmastouutisoinnissa huonoilla uutisilla on ylivalta: viime vuosina Suomessakin on kerrottu esimerkiksi Amazonin sademetsän kiihtyvästä metsäkadosta, Brasilian presidentti Jair Bolsonaron haluttomuudesta ryhtyä ilmastotoimiin, ympäristöaktivistien murhista sekä suomalaistenkin elämään vaikuttavasta kahvin hinnan noususta ilmastonmuutoksen seurauksena. 

Yksipuolisesta uutisoinnista ei tosin voi yksinomaan syyttää toimittajia. Latinalainen Amerikka ei Suomessa juuri kiinnosta. Latinalaisen Amerikan tutkijan ja Ylen entisen ulkomaantoimittajan Auli Leskisen mukaan syy kiinnostuksen puutteeseen on eurosentrisyys eli uskomus, jonka mukaan eurooppalainen ja euroamerikkalainen maailma on muita maanosia ja kulttuureita parempi.  Leskinen esittää, että suomalaisesta mediasta ei voi seurata kattavasti Latinalaisen Amerikan tapahtumia, joskus ei lainkaan. Artikkeleissa on asiavirheitä ja toimittajien tekemä taustatyö on puutteellista. 

”Toinen suuri stereotypia Latinalaisesta Amerikasta on, että kaikki tehdään siellä väärin. On totta, että monet asiat eivät toimi, mutta se on vain osa totuudesta.” Klikkaa twiitataksesi

Helsingin yliopiston alue- ja kulttuurintutkimuksen professori Jussi Pakkasvirta on tutkinut suomalaisen median käsityksiä Latinalaisesta Amerikasta konfliktista, joka syttyi Metsä-Botnian rakentaman sellutehtaan ympärille Uruguayn ja Argentiinan rajalla. 2000-luvun alussa sellutehtaan ympäristövaikutuksista huolestuneiden asukkaiden protestit paisuivat massiivisiksiksi erityisesti Argentiinan puolella rajajokea, ja konfliktia ratkottiin Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa saakka. Pakkasvirran mukaan vanhat stereotypiat Latinalaisesta Amerikasta toistuivat konfliktista kertovissa uutisissa. Argentiinalaiset kuvattiin niissä irrationaalisina, temperamenttisina ja epädemokraattisina, vastakohtana luotettaville ja rationaalisille suomalaisille. Mediassa välitettiin konfliktin aikana kritiikittömästi Suomen hallituksen rakentamaa kuvaa Suomesta teknologisesti edistyksellisenä ja tehokkaana yhteiskuntana, kun taas Latinalainen Amerikka näyttäytyi uutisissa takapajuisena ja vanhanaikaisena.

Violeta Gutiérrez Zamora

Gutiérrez Zamora on Pakkasvirran kanssa samoilla linjoilla. 

”Toinen suuri stereotypia Latinalaisesta Amerikasta on, että kaikki tehdään siellä väärin. On totta, että monet asiat eivät toimi, mutta se on vain osa totuudesta”, hän huomauttaa. 

Esimerkiksi koronapandemian ensimmäisenä vuonna Suomessakin julkaistiin useita juttuja Meksikon ja Brasilian synkästä tautitilanteesta. Niissä vertailukohtana oli usein pandemiatoimenpiteissä onnistunut Suomi, mikä Gutiérrez Zamoran mielestä tuntui epäreilulta. Hänen mukaansa ei ole mahdollista verrata viiden miljoonan asukkaan Suomea 200 miljoonan asukkaan Brasiliaan tai 120 miljoonan asukkaan Meksikoon. Näiden maiden sosiopoliittinen todellisuus on täysin erilainen.

“Jaloista villeistä” ilmastoaktivisteiksi

Jos uutisointi Latinalaisen Amerikan tapahtumista on kokonaisuudessaan vähäistä, vielä harvemmin avataan mantereen ympäristö- ja ilmastopolitiikkaa. Niissä muutama aihepiiri näyttää nousevan ylitse muiden. Yksi niistä on Amazonin sademetsä, ”ympäristöliikkeen kruununjalokivi”, kuten Meksikon metsäpolitiikkaa ja metsän hoitoon liittyviä konflikteja tutkiva Gutiérrez Zamora asian ilmaisee. Mielikuva Amazoniasta ”maapallon keuhkoina” on voimakas ja tekee siitä kiinnostavan myös Suomessa. Toisaalta ajatus läpitunkemattomasta ja koskemattomasta viidakosta, jota pitää suojella ihmiseltä, ei ole ainoastaan eksotismin kyllästämä vaan myös väärä. Gutiérrez Zamora huomauttaa, että Amazonian alueella asuu lukuisia alkuperäiskansoja, jotka hyödyntävät ja ovat vuosien saatossa hyödyntäneet sademetsän ekosysteemejä monin eri tavoin. 

Ilmastokriisin aikakaudella ihmisen suhdetta luontoon on jouduttu arvioimaan uudelleen, ja alkuperäiskansojen ajattelusta on haettu malleja ja inspiraatiota – sekä Latinalaisessa Amerikassa että Suomessa. Osaltaan tähän on vaikuttanut ymmärrys maailmassa vallitsevien maailmankuvien ja luontosuhteiden moninaisuudesta. Esimerkiksi antropologit Philippe Descola ja Eduardo Viveiros de Castro osoittivat uraauurtavissa tutkimuksissaan, että Amazonian Achuar- ja Araweté-heimot eivät jaa länsimaissa vallinnutta luontokäsitystä, jonka mukaan luonto on ihmisestä erillinen.

Ilmastokriisin aikakaudella ihmisen suhdetta luontoon on jouduttu arvioimaan uudelleen, ja alkuperäiskansojen ajattelusta on haettu malleja ja inspiraatiota. Klikkaa twiitataksesi

Alkuperäiskansoja ja heidän luontosuhdettaan ei pitäisi kuitenkaan romantisoida, Gutiérrez Zamora huomauttaa. On muistettava, että alkuperäiskansojen kulttuurinen ja kielellinen kirjo on valtava: arvioiden mukaan maailmassa noin 370 miljoonaa ihmistä  identifioi kuuluvansa alkuperäiskansaan. Sen vuoksi ajatus yhtenäisestä alkuperäiskansojen kulttuurista, luontosuhteesta tai tavasta hoitaa metsää on jo itsessään absurdi. Gutiérrez Zamoran mukaan alkuperäiskansojen nostaminen jalustalle ilmastokriisin ratkaisijoina ei ainoastaan aseta valtavaa taakkaa heidän harteilleen, vaan myös lipsahtaa helposti vanhaan essentialistiseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan alkuperäiskansat ovat jollakin tapaa lähempänä luontoa kuin me. Näkemys ”jaloista villeistä” on edelleen syvälle juurtunut. 

Tosiasiassa alkuperäiskansojen järjestöistä on tullut 2000-luvulla tärkeitä poliittisia toimijoita useissa maanosan maissa. He ovat  myös hyödyntäneet strategisesti romanttista mielikuvaa ”ekologisista natiiveista” ja olleet jopa luomassa sitä, Gutiérrez Zamora kertoo.

Ilmastokriisin roistot ja uhrit

Keskustelu ilmastokriisin ratkaisuista ja innovaatioista keskittyy yksipuolisesti Suomeen ja muihin länsimaihin, kun taas Latinalaisesta Amerikasta kertovassa ympäristö- ja ilmastouutisoinnissa paikallisille ihmisille ja päättäjille on usein varattu joko roiston tai uhrin osa. Roistotarinoissa kauhistellaan esimerkiksi maanosan johtajien haluttomuutta sitoutua kansainvälisiin ilmastotavoitteisiin. 

”Tapahtumat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Niistä löytyy lähes aina monia sävyjä”, Gutiérrez Zamora muistuttaa. ”Sen vuoksi meidän pitäisi olla todella varovaisia, kun seuraamme maailman tapahtumia ja kerromme niistä”. 

Tämä ei Gutiérrez Zamoran mukaan tarkoita negatiivisten asioiden peittelemistä tai kertomatta jättämistä, vaan pyrkimystä ymmärtää tapahtumien ja ilmiöiden taustoja ja juurisyitä. Esimerkiksi Bolsonaron ja muiden populististen johtajien suosio Latinalaisessa Amerikassa on monimutkainen ilmiö, jota käsitellään mediassa usein yksipuolisesti. 

Toisaalta taas maiden epäluulo kansainvälisiä järjestöjä ja sopimuksia kohtaan kumpuaa historiasta. Esimerkiksi Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston asettamat ehdot on koettu useissa niin sanotuissa “globaalin etelän” maissa epäreiluina ja rikkaita maita suosivina. 

Uhritarinoissa pääosassa sen sijaan ovat ilmastonmuutoksen tai ympäristökatastrofien seurauksista kärsivät ”tavalliset ihmiset”. Klikkaa twiitataksesi

Puutteellinen taustatyö saattaa johtaa siihen, että yhteiskunnalliset mullistukset ja politiikan ilmiöt näyttäytyvät monimutkaisina ja irrationaalisina.

”Latinalaisen Amerikan maiden politiikka on yhtä monimutkaista kuin minkä tahansa maan politiikka”, Gutiérrez Zamora toteaa. ”Isojen sanomalehtien, kuten Helsingin Sanomien, uutistoimittajat tuskin ehtivät perehtyä syvällisesti Meksikon politiikan yksityiskohtiin, mutta ainakin perusasioiden pitäisi olla hallussa.” 

Uhritarinoissa pääosassa sen sijaan ovat ilmastonmuutoksen tai ympäristökatastrofien seurauksista kärsivät ”tavalliset ihmiset”. Latinalainen Amerikka on yksi alueista, joihin ilmastokriisin vaikutukset iskevät voimalla. Uhritarinat ovat kuitenkin ongelmallisia, koska ne ohittavat ihmisten toimijuuden tekemällä heistä passiivisia ilmastokriisin uhreja. Tähän saattaa yhdistyä myös ajatus ”valkoisen miehen taakasta”, eli käsitys siitä, että eurooppalaisilla on velvollisuus sivistää latinalaisamerikkalaisia, jotta kriisistä selvitään.

Innovaatioita etelästä

Tosiasiassa ilmastokriisi koskettaa monin tavoin Latinalaisen Amerikan ja Karibian maita, ja mediahuomion puutteesta huolimatta myös siellä on ryhdytty toimeen kriisin ratkaisemiseksi. Esimerkiksi Meksiko on yhteisöpohjaisen metsänhoidon edelläkävijä, ja maan paikalliset yhteisöt ovat metsittäneet tuhansia hehtaareja aavikoituneita alueita. Lukuisten suojeluohjelmien avulla yritetään löytää ratkaisuja valtamerien hälyttävään tilanteeseen Karibianmeren rannikoilta Chilen eteläkärkeen. Perussa kansalaisaktivistit ”viljelevät vettä” Andien alkuperäiskansojen perinteistä teknologiaa hyödyntäen. Karibialainen Barbados on ottanut kokoaan suuremman roolin radikaalin ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolestapuhujana. Latinalaisen Amerikan ja Karibian maiden välinen Escazún sopimus astui voimaan vuoden 2021 alussa. Sen yhtenä tavoitteena on taata kansalaisten oikeudet saada oikeaa tietoa ympäristöön ja luonnonvarojen käyttöön liittyvistä kysymyksistä.

Mitä Latinalaisesta Amerikasta kirjoittavan suomalaisen toimittajan pitäisi ottaa huomioon välttääkseen pahimmat sudenkuopat uutisoinnissa?  

”Pelkkä BBC:n referointi ei riitä”, Gutiérrez Zamora toteaa. Latinalaiseen Amerikkaan perehtyneitä toimittajia ei ole Euroopassa kovin paljon, ja suurten mediatalojen julkaisemien artikkelien  laatu vaihtelee. 

Toimittajalta vaaditaankin usein hyvää kielitaitoa ja viitseliäisyyttä kaivaa tietoa pintaa syvemmältä. Toisaalta Suomessa on paljon Latinalaisen Amerikan tutkijoita, joiden asiantuntemusta toimittajat voisivat hyödyntää paremmin. Lisäksi yhteistyötä Latinalaisessa Amerikassa olevien tutkijoiden ja toimittajien kanssa voisi vahvistaa. 

Gutiérrez Zamora tunnustaa, ettei stereotypioiden ja yleistysten välttäminen ole helppoa. Hän myöntää itsekin pohtivansa kysymystä työssään paljon. Hänen mielestään tärkeintä olisi välttää mustavalkoisten asetelmien luomista ja yrittää ottaa huomioon tarinoiden eri vivahteet. 

“Keskeinen kysymys liittyy representaatioon. Eli siihen, miten esitämme ihmiset kirjoituksen välityksellä.”

Liika yksinkertaistaminen on omiaan luomaan ja vahvistamaan ihmisten kaukaisista maailmankolkista muodostamia negatiivisia stereotypioita ja ennakkoluuloja. Laadukas journalismi taas pystyy parhaimmillaan lisäämään ymmärrystä erilaisten ihmisten ja yhteiskuntien välillä. Harvat ihmiset tai tapahtumat ovat täysin ristiriidattomia, ja näiden ristiriitaisuuksien ymmärtäminen ja sanoittaminen on haastavaa, mutta sitäkin tärkeämpää.  

—-

 

Kirjoittaja: Viliina Kaikkonen

Kommentointi: Helinä Teittinen, Mariette Hägglund

Toimittaja: Suvi Nousiainen

Kielenhuolto: Ida Andersson

Taustakuva: Violeta Gutiérrez Zamora

Henkilökuva: Mariana Gutiérrez Zamora

 

 

Jaa