Ukrainan sodan vuoksi Venäjää vastaan asetetut EU-pakotteet ovat osoittaneet unionin kyvyn ryhtyä voimakkaisiin vastatoimiin taloudellisista seurauksista huolimatta. Ennennäkemättömät pakotteet ovat kuitenkin asettaneet kyseenalaiseksi sotaa edeltävän ja tehottomaksi jääneen pakotepolitiikan motiivin: pyritttinkö niillä oikeasti vaikuttamaan Venäjän toimintaan vai toimivatko pakotteet lopulta EU:n oman uskottavuuden turvaajana jäsenmaiden rivien rakoillessa? EU kalistelee nyt suojakilpiään, mutta sisäisiä ristiriitoja rauta ei korjaa. EU:n käännös sisäänpäin herättää huolta unionin kyvystä ratkoa globaaleja haasteita kestävällä tavalla tulevaisuudessa.

Vuosi 2014. Venäjä liittää Ukrainalle kuuluvan Krimin itseensä, ja Itä-Ukrainasta ammutaan Malesiaan matkalla ollut matkustajalentokone. EU ei epäröi, vaan asettaa useita rajoittavia toimenpiteitä Venäjää vastaan. Talous- ja henkilöpakotteiden rinnalla EU päättää myös rajoittaa diplomatiasuhteita katkaisemalla Venäjälle annettavaa taloudellista tukea ja keskeyttämällä muun muassa vuotuiset EU-Venäjä-huippukokoukset sekä viisumivapausprosessin. 

Helmikuun loppu 2022. EU joutuu jälleen punnitsemaan ulkopoliittista keinovalikoimaansa ja päätyy asettamaan Venäjälle poikkeuksellisen kovia pakotteita niiden tiedostetusta hintalapusta huolimatta. Venäläisiä diplomaatteja karkotetaan EU:n pääkaupungeista. Venäjää ei nähdä enää edes taloudellisena kumppanina, vaan EU ilmoittaa pyrkivänsä eroon Venäjän fossiilienergiasta ennen vuosikymmenen loppua.

Yhteistä kahden traagisen tapahtumahetken ja niiden väliin jäävillä vuosilla on ollut EU:n pyrkimys suunnata vaikutusvaltaansa rajojensa ulkopuolelle demokratian ja ihmisoikeuksien suojelemiseksi. Arvoperiaatteellisuus ei ole vain Venäjä-suhteisiin liitetty EU:n ulkopolitiikan punainen lanka, vaan se on luonnehtinut unionin ulkopoliittista profiilia jo vuosia. EU on edellyttänyt kumppaneiltaan valmiutta allekirjoittaa unionin arvoperusta. Sitä haastavien kumppanien kohdalla EU on taas ollut valmis soveltamaan rajoittavia toimenpiteitä pyrkien muuttamaan kumppaniensa toimintaa ja siten edistämään EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteita. 

EU:n ihmisoikeusprofiili sai entistä vahvemman leiman vuonna 2020, kun EU liittyi maailmanlaajuisen ihmisoikeuspakojärjestelmän hyväksyjien joukkoon. Ensimmäiset uuden mekanismin alla helmikuussa 2021 asetetut pakotteet kohdistuivat neljään venäläiseen henkilöön, jotka olivat vastuussa oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin laittomasta pidätyksestä ja sitä vastaan mieltään osoittaneiden kokoontumis- ja sananvapauden väkivaltaisesta rajoittamisesta. 

Vastusta, rajoita, tee yhteistyötä

Vuonna 2016 EU pyrki hakemaan uutta linjaa Venäjä-suhteeseensa, joka silloisen EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Federica Mogherinin johdolla tiivistyi viiteen periaatteeseen. Periaatteiden mukaan EU:n tuli tiivistää suhteitaan entisten neuvostomaiden kanssa, vahvistaa muun muassa energiaomavaraisuuttaan ja hybridiuhkiin vastaamiskykyään sekä tukea venäläistä kansalaisyhteiskuntaa. Vuoropuhelua Venäjän kanssa tuli jatkaa EU:n intressien mukaisesti. Viisi selkeää periaatetta sulkivat kuitenkin sisäänsä paletillisen harmaan sävyjä, joilla jäsenmaat maalailivat kuvaansa Venäjästä. 

Periaatteista valikoivan vuoropuhelun jatkaminen muodosti EU:n kipukohdan, sillä yhteinen pakotepolitiikkaa häivytti jäsenmaiden pyrkimykset ajaa omia intressejä suhteessa Venäjään. Yksi keskeisimmistä seurauksista on ollut Euroopan riippuvuus Venäjän fossiilisista energiavaroista. Jäsenmaiden haluttomuus edistää EU:n arvotoimijuutta taloudellisten intressien kustannuksella näkyi pakotteiden heikossa vaikuttavuudessa: vuoden 2014 tapahtumien jälkeen EU:n talouspakotteiden on arvioitu hidastaneen jonkin verran Venäjän talouskasvua ja tuottavuutta, mutta niitä ei Itä-Ukrainassa jatkuneesta sodankäynnistä huolimatta kertaakaan laajennettu. Huomionarvoista on myös, että pakotteiden purku ja EU:n Venäjä-suhteet oli liitetty edistysaskeliin Minskin sopimuksen täytäntöönpanossa. Itä-Ukrainan sodan ratkaisupyrkimyksissä EU kuitenkin itse jättäytyi sivurooliin ja keskiöön nousivat Saksan, Ranskan, Ukrainan ja Venäjän  vuonna 2014 perustama Normandia-ryhmä sekä sen rinnalla toiminut ja Etyjin puitteissa fasilitoitu niin kutsuttu kolmikantaryhmä (Trilateral Contact Group).

Venäjän viime vuosina hyväksymät sanan- ja kokoontumisvapautta tiukasti rajoittavat sekä vähemmistöryhmien oikeuksia riisuvat lakiesitykset eivät nekään herättäneet riittävää huolta. Navalnyin myrkytys ja vangitseminen sekä jo aiemmin vuonna 2018 entisen venäläisen sotilastiedustelija Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä myrkytystapaus johtivat kyllä henkilöpakotteisiin, mutta taloussuhteisiin ne eivät ulottuneet. Ristiriita arvopuheen ja toiminnan välillä korostuu erityisesti vasten EU:n sisäistä dissonanssia oikeusvaltio- ja demokratia-arvojen noudattamisessa, kuten Unkarin ja Puolan kehitys on osoittanut.

Arvoihinsa vangittu EU

Pakotepolitiikkaa ei voikaan tarkastella vain EU:n Venäjä-suhteiden näkökulmasta, vaan se kietoutuu kysymykseen EU:n ulkopoliittisesta identiteetistä ja uskottavuudesta. Yhteisen politiikan teon tasolla kyse on ollut kahden narratiivin taistelusta, jossa vastakkain ovat asettuneet tulkintaerot Venäjästä ja maan muodostamasta uhasta. Sitä, miten Venäjä on haluttu nähdä, on taas määrittänyt huomattavasti joko jäsenmaiden intressi tiivistää transatlanttisia suhteita tai vastaavasti turvata Euroopan maiden oma valta-asema suhteessa Venäjän, Yhdysvaltojen ja Kiinan suurvaltakilpailuun. Yhtä kaikki, Venäjän tuomittaviksi koetut toimet ovat olleet joka kerta happotesti EU:n sitoutumiselle niihin arvoihin, joilla se on ulkopolitiikkansa viime vuosina rakentanut.  

Vastakkain ovat asettuneet tulkintaerot Venäjästä ja maan muodostamasta uhasta.

Klikkaa twiitataksesi.

Sulkemalla Venäjää ulos monenkeskisestä yhteistyöstä ja rajoittamalla diplomatiasuhteita luotiin arvolinjaa Venäjän ja demokratiaa edistävän EU:n välille. Ongelmaksi muodostui ihmisoikeuksien puolustamiseen ankkuroidun pakotepolitiikan muuttuminen arvovaltakysymykseksi: EU:n uskottavuus kietoutui ulossulkemisen logiikkaan. Diplomatiasuhteiden avaaminen yhteisönä olisi ollut myönnytys tunnustusta janoavalle presidentti Vladimir Putinille ja sitä kautta halkeama EU:n arvovaltaan. Putinille Venäjän ulossulkeminen sopi paremmin kuin hyvin, sillä narratiivi sorsitusta ja ulossuljetusta Venäjästä on yksi keskeinen osa lännenvastaista propagandaa.

Viime viikkoina mediassa on julkaistu mielipidetutkimuksia venäläisten suhtautumisesta Putinin hallintoon sekä sotaan, mutta yhtä kiintoisaa on tarkastella venäläisten länteen kohdistamia näkemyksiä. Venäläisen Levada-tutkimuslaitoksen joulukuussa 2021 tekemän kyselyn mukaan lännen pakotteet Venäjään kohtaan eivät lainkaan huolettaneet kolmasosaa vastanneista. Ennen hyökkäyksen käynnistymistä 24.2. tehtyyn kyselyyn vastanneista lähes 60 % vastaajista uskoi Yhdysvaltojen tai Nato-maiden olevan Itä-Ukrainassa viimeisimpien eskalaatioiden takana.

Kun tarkastellaan Levadan vuosien 2003 ja 2009 välillä julkaisemien kyselytulosten perusteella venäläisten myönteistä suhtautumista EU:hun, EU:n positiivinen imago ei ole palannut vuotta 2014 edeltävään aikaan. Putinin ylläpitämä narratiivi Ukrainasta ja lännestä on rakoillut, mutta toiminut. Vaikka mielipidemittausten arvo johtopäätösten tekemisessä on kyseenalainen tulosten riippuessa tutkimusmetodologian laadusta, vapaan sanan ilmapiiristä ja vastaajista, antavat ne yhden vertailupohjan siitä, miten toive kansalaisyhteiskuntaan vaikuttamisesta pakotepolitiikan kautta on ollut Venäjän kontekstissa harras, mutta kaukainen. 

Uusi maailma järjestyy, mutta jättävätkö jakolinjat tilaa yhteistyölle?

Vaikkei Eurooppa-neuvoston maaliskuussa hyväksymä strateginen kompassi tuonut pöytään merkittäviä uusia esityksiä EU:n yhteiselle puolustukselle, eurooppalaisen puolustusteollisuuden vahvistaminen, jäsenmaiden kansallisten puolustusten kehittäminen sekä rauhanrahaston käyttö aseellisen apuun Ukrainalle ovat nostaneet EU:n profiilia turvallisuusyhteisönä. Sitä tuetaan energiaomavaraisuuden kehittämisellä, kauppapoliittisia intressejä suojelevilla instrumenteilla ja vihreän siirtymän nopeuttamisella. Strategisella autonomialla tavoitellaan ennen kaikkea asemaa, jossa EU kykenisi määrittelemään ehtoja taloudelliselle, teknologiselle ja turvallisuuspoliittiselle kehitykselle. 

EU:n historiallinen päätös Ukrainalle annettavasta aseavusta sekä Venäjän taloudelle tuhoisia iskuja tavoittelevat pakotteet ovat olleet hieno osoitus unionin kyvystä toimia yhdessä arvojensa mukaisesti. Vastatoimet myös ilmentävät EU:n käännöstä sisäänpäin: jos aikaisemmin ehkäistiin konflikteja ja lujitettiin demokratiaa, nyt palataan takaisin suojelemaan EU:n omia arvoja ja intressejä sekä rauhaa. 

Vastatoimet myös ilmentävät EU:n käännöstä sisäänpäin.

Klikkaa twiitataksesi.

Akateemisessa maailmassa EU:ta on luonnehdittu liberaalin järjestyksen, demokratian ja länsimaisten arvojen ylläpitäjäksi. Kriittisen näkemysten mukaan lännen halu laajentaa omaa maailmankuvaansa sitä vielä jakamattomiin maihin on myös osin ajanut Venäjään vahvistamaan idän ja lännen asetelmaa. Venäjä taas on symbolisesti – sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisissa doktriineissaan suorasanaisestikin – halunnut viedä maailmaa pois arvoliittoutumista kohti suurvaltapolitiikkaa noudattavaa tilaa, missä diskurssit etupiireistä ja laajentumisista muodostavat kentällä vallitsevat säännöt. Sosiologi Pierre Bourdieun ajatuksia mukaillen EU:n voisi todeta astuneen suurvaltatoimijoiden peliin ja nyt se rakentaa siihen tarvittavaa pääomaa. 

Akateemisen tutkimuksen jakolinjakäsitteillä ei kuitenkaan reaalimaailmassa ratkaista sitä, miten kumpikaan, ei Venäjä eikä EU, ole kyennyt rakentamaan sellaista politiikkaa, joka loisi siltaa erilaisten maailmankuvien välille. Euroopassa on nyt ja tulevaisuudessa lukematon määrä globaaleja ongelmia, joiden ratkomiseen EU tarvitsee yhä Venäjää. Venäjä on esimerkiksi suljettu pohjoisesta yhteistyöstä, mutta yhteistoiminta arktisissa ja ympäristökysymyksissä on nähty välttämättömänä. Tämä luo käytännön politiikalle ristiriidan, joka estää ratkaisujen saavuttamista rajat ylittäviin ongelmiin.

Samoin EU:n arvopohjaisuuteen uskovat tarvitsevat ideoita siitä, miten EU voi ohjata suurvaltapolitiikkaa demokraattisemmaksi sekä ihmisoikeuksia kunnioittavammaksi. Diplomatian näkeminen rauhan ja vakauden tuottajana tilanteessa, jossa Venäjä on erotettu YK:n keskeisimmästä turvallisuuselimestä, vaatii rohkeutta. Rauhaa ei voiteta, se rakennetaan, mutta yhteistyö kiinnittyy valtaan, jos dialogia haetaan vain silloin, kun osapuoleen vaikuttaminen nähdään varmana. “Much that passes as idealism is disguised hatred or disguised love of power” totesi Bertrand Russell vuoden 1950 Nobelin kirjallisuuspalkinnon puheessaan. Vaikka Russell kehottikin tällä kyseenalaistamaan esimerkiksi aateliikkeisiin osallistuvien yksilöiden aitoja tarkoitusperiä, on rationaalisuuteen perustuvalla päätöksenteolla tänä päivänä entistä suurempi arvo.

Strategisen autonomian sijaan ensin tulisi tarkistaa jokaisen 27 jäsenmaan näkemys EU:n ulkopoliittisesta identiteetistä ja siitä, onko EU:ssa halua tulkita geopoliittisia jännitteitä yhteisestä näkökulmasta. Saksan vastustus laajentaa pakotteita kaasuun pitää takaovea auki Venäjälle. Tiivistynyt suhde Yhdysvaltoihin tuo mukanaan Kiina-kysymyksen, johon EU:lla on oltava yhteinen vastaus. Vaarana on, että EU:n nyt omavaraisuuden kautta hakema uskottavuus jättää jälleen sitä syöviä sisäisiä aukkoja.

Sama koskee EU:n suhdetta Ukrainaan ja koko sen itäisen kumppanuuden alueeseen. Sodan varjossa Etelä-Ossetia, kansainvälisen yhteisön osaksi Georgiaa lukeva, mutta Venäjän vaikutuspiiriinsä Georgian sodan jälkeen ottama alue, on ilmoittanut aikeistaan järjestää kansanäänestys Venäjään liittymisestä. EU:n kanssa jäsenyysneuvotteluja käyvässä Serbiassa Venäjän kannatus on saanut ihmiset kaduille, Moldovassa taas pelätään Venäjän tavoittelevan Ukrainan läpi pääsyä Transnistriaan. Ukrainan sanotaan taistelevan koko Euroopan puolesta. EU:n laajentumisstrategia ja itäiselle kumppanuudelle asetettu tavoite olisi syytä kirjoittaa uudelleen tämä mielessä.

—-

Kirjoittaja: Emmi Mäkelä

Editointi: Heta Hassinen, Peppi Heinikainen

Kielenhuolto: Aleksi Heikola