Jaa

Lukuaika: 10 minuuttia

Aikaisemmin fossiilivoimaloihin avokätisesti investoinut Kiina on siirtynyt tukemaan uusiutuvaa energiaa etenkin Kaakkois-Aasiassa. Vielä on kuitenkin epäselvää, johtaako kehitys suuremman mittakaavan energiasiirtymään.

Kiinalla, joka on tähän mennessä rahoittanut hiilivoimaa moninkertaisesti enemmän kuin yksikään muu maa (syyskuuhun 2021 mennessä yli 40 miljardin euron edestä, verrattuna kakkossijaa pitävän Japanin 18 miljardiin), on viime vuodesta lähtien ollut toinen ääni kellossa. Maan johto ilmoitti syyskuussa 2021, että julkiset investoinnit hiilivoimaan ulkomailla lopetetaan ja investointeja uusiutuvaan energiaan vastaavasti lisätään. Vertailun vuoksi: Japani ja Etelä-Korea, jotka ovat tahoillaan rahoittaneet hiilivoimaa toiseksi ja kolmanneksi eniten, tekivät vastaavat lausunnot hieman aiemmin kesällä 2021. 

Kehityksen taustalla on yhtäältä Kiinan tarve kiihdyttää energiataloudellista rakennemuutosta Pariisin sopimuksen ja muiden ilmastotavoitteiden täyttämiseksi; Kiinan hallitus on myös hyvin tietoinen siitä, että toimiva ympäristöpolitiikka voi kasvattaa sen alueellista ja kansainvälistä vaikutusvaltaa. Hiljattain suhteet Kiinan ja hiilivoiman rahoituskohteina olleiden maiden välillä ovat mutkistuneet, kun Kiina on toisaalta itse sitoutunut alentamaan hiilidioksidipäästöjään, ja monet kehittyvän talouden maat ovat toisaalta päättäneet irtautua fossiilivoimaan perustuvasta kehitysstrategiasta. 

Kehittyvien maiden ympäristötavoitteet ovat Kiinalle riski ja mahdollisuus

Kiinalaisrahoituksen kohdemaista erityisesti Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön (ASEAN) valtiot ovat enenevässä määrin sitoutuneet hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Monet jäsenmaista ovat asettaneet itselleen tiukempiakin tavoitteita kuin Pariisin sopimus edellyttäisi. Esimerkiksi Indonesia ilmoitti vuonna 2017 aikovansa täyttää 23 % energiantarpeestaan uusiutuvalla energialla vuoteen 2025 mennessä, ja Malesia sitoutui syyskuussa 2021 nollaamaan hiilidioksidipäästönsä vuoteen 2050 mennessä. Alueen suurimpana rahoittajana Kiinalla on väistämättä suuri merkitys tavoitteiden toteutumisessa.

Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestön (ASEAN) valtiot ovat enenevässä määrin sitoutuneet hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen. Monet jäsenmaista ovat asettaneet itselleen tiukempiakin tavoitteita kuin Pariisin sopimus edellyttäisi. Klikkaa twiitataksesi

Siirtymää pois fossiilienergiasta ajavat epäilemättä myös taloudelliset tekijät. Hiilivoima nähdään ilmastonmuutoksen kiihtyessä yhä epävarmempana sijoituskohteena tai jopa niin kutsuttuna arvonsa kadottavana varallisuutena (stranded asset). Uusien tutkimusten mukaan Kiinan tällä hetkellä rakenteilla olevat hiiliprojektit saattavat aiheuttaa pitkällä tähtäimellä yli 500 miljardin euron tappiot esimerkiksi muuttuvan lainsäädännön, luonnonkatastrofien sekä uusiutuvan energian halvenemisen vuoksi. Riski ei koske ainoastaan hiilivoimaa, vaan myös esimerkiksi öljyä ja kaasua, mutta Kiinan osalta ulkomaiset investoinnit ja sitä myötä niskoilleen ottamat riskit ovat sidoksissa lähinnä hiileen. Uusiutuvien energianlähteiden hinta puolestaan on ollut jo pitkään laskussa; vuonna 2021 uusiutuvilla energianlähteillä tuotetun gigawatin hinta oli kansainvälisessä vertailussa jo kokonaiskuluiltaan keskimäärin halvempi kuin edullisin fossiilipolttoaineilla tuotettu vaihtoehto.

Vuonna 2021 tehdyn tutkimuksen mukaan Kaakkois-Aasian maat tarvitsevat 2020-luvun aikana noin 1,8 biljoonan euron arvosta investointeja vihreään infrastruktuuriin, jotta Pariisin sopimuksen mukainen hiilidioksidipäästöjen vähennys olisi mahdollinen. Kiina onkin ottanut jalansijaa markkinoilla esimerkiksi toimittamalla 99 % Vietnamissa käytetyistä aurinkovoimapaneeleista, joiden tuotantokapasiteetti kasvoi vuosina 2016-2018 yli satakertaisesti.

Voitontavoittelu päihittää yhä ympäristöpoliittiset sitoumukset

Kiina on tähän asti rahoittanut hiilivoimaloita erityisesti Kaakkois-Aasian ja Afrikan valtioissa, joissa nopean talouskasvun tavoittelu on pitkään kiihdyttänyt energian kysyntää. Maan kansainvälistä rahoituspolitiikkaa koskeva linjaus on vuosikymmenien ajan pitkälti pohjannut – ainakin retoriikan tasolla – Zhou Enlain “kansainvälisen avunannon periaatteisiin”, joiden mukaan rahoituksen tavoitteena on molemminpuolisesti hyödyllinen investointi. Länsimaista kehitysapua Kiina onkin kritisoinut liiallisesta poliittisesta ehdollisuudesta ja kolonialististen hierarkioiden ylläpitämisestä. Ympäristöpolitiikan saralla Kiina on usein korostanut, että kehitysmaiden tulee saada ennen kaikkea nostaa kansalaisensa pois köyhyydestä, eikä sitoutumista ympäristötavoitteisiin voida vaatia ennen tämän toteutumista.

Vaikka Kiinan tarjoamiin lainoihin ei liitykään poliittisia ehtoja, ei se kuitenkaan ole hyvää hyvyyttään kehittyvien maiden puolella. Kiinaa on syytetty niin kutsuttujen velka-ansojen virittämisestä tarjoamalla kehittyville maille investointeja, joita ne eivät pysty maksamaan takaisin ja ottamalla sitten strategisesti tärkeää infrastruktuuria ja resursseja väkisin haltuunsa. Käytännössä kyseistä toimintamallia on vaikea todistaa, ja jotkut asiantuntijat kiistävät narratiivin ”velka-ansadiplomatiasta” kiinalaisvastaisena propagandana. Esimerkiksi monissa Afrikan maissa vaikeudet maksaa takaisin Kiinalta otettua velkaa ovat kuitenkin herättäneet pelkoa siitä, että kiinalaiset lainaajat takavarikoisivat rahoittamiaan projekteja. Sri Lanka puolestaan on tällä hetkellä keskellä taloudellista kriisiä, jota jotkut asiantuntijat pitävät pitkälti kestämättömien kiinalaislainojen aiheuttamana. Vaikka Kiinan häikäilemättömyyttä kehittyvissä maissa on ehkä liioiteltu, on helppo nähdä, että sen kansainvälistä rahoituspolitiikkaa todella ohjaa odotus molemminpuolisesta hyödystä: bisnes on bisnestä. Uusiutuvaan energiaan investoiminen ulkomailla kannattaa nyt, mutta saastuttaviinkin vaihtoehtoihin voi tarttua, jos ne vaikuttavat riittävän otollisilta.

Vaikka Kiinan häikäilemättömyyttä kehittyvissä maissa on ehkä liioiteltu, on helppo nähdä, että sen kansainvälistä rahoituspolitiikkaa todella ohjaa odotus molemminpuolisesta hyödystä: bisnes on bisnestä. Klikkaa twiitataksesi

Käytännössä siirtymä fossiilivoimasta uusiutuvaan energiaan onkin ollut epätasainen. Osoituksena tästä helmikuussa 2022 eli viisi kuukautta sen jälkeen, kun hiili-investoinnit ulkomailla asetettiin virallisesti pannaan, Kiina aloitti uuden hiilivoimalan rakentamisen indonesialaisella teollisuussaarella. Projekti on eräänlaisella harmaalla alueella, sillä teollisuussaari toimii virallisesti arvomineraalien käsittelykeskuksena, ja hiilivoimaa ollaan rakentamassa tähän tarkoitukseen. Asiantuntijat pelkäävät, että vastaavanlaisia porsaanreikiä tullaan kuitenkin jatkossakin käyttämään ympäristön kannalta tuhoisien hankkeiden rahoittamiseen ulkomailla.

Uusien säännösten tulkinnanvaraisuuden ohella eräs harmaa alue on mahdollinen epäsuhta julkisen ja yksityisen rahoituksen välillä. Esimerkiksi Japanissa yksityiset toimijat ovat jatkaneet fossiilivoiman tukemista pitkän aikavälin tuottojen toivossa, vaikka julkiset rahahanat onkin virallisesti suljettu – Shikokun voimayhtiö hankki viime joulukuussa 15 %:n osuuden vietnamilaisesta hiilivoimaprojektista. Etenkin Kiinan tapauksessa yksityisten investointien monitorointi on kuitenkin erityisen hankalaa, sillä julkisia ja yksityisiä rahavirtoja on usein vaikea erottaa toisistaan. Valtion kassasta tulevaa rahaa voidaan “valkopestä” siirtämällä se ulkomaille käyttämällä yksityisfirmoja, joita eivät ainakaan toistaiseksi sido julkiset lupaukset rahoituksen lopettamisesta.

Kiina vastaa ympäristöpaineisiin ”vihreämmillä” suurhankkeilla

Kiina on vuodesta 2015 brändännyt kansainväliset infrastruktuuri- ja energiaprojektinsa Euraasiassa ja Itä-Afrikassa osaksi ”Vyö ja tie” -hankettaan. Hanke on mittasuhteiltaan valtava, ja arviolta 60 % maailman väestöstä asuu sen kattamilla alueilla. Hanke on yhtäältä tuonut merkittäviä investointeja maihin, joissa niitä kipeästi tarvitaan, mutta toisaalta sitä on kritisoitu ympäristötekijöiden laiminlyömisestä. Vuosina 2014-2017 yli 90 % suurimpien kiinalaispankkien investoinneista Vyö ja tie -maiden energiahankkeisiin kohdistui fossiilivoimaprojekteihin.

Viime vuosina Kiina on ympäristökritiikin kiihtyessä pyrkinyt ”vihertämään” myös Vyö ja tie -hankkeita. Vuonna 2017 Kiinan hallitus julkisti ”Vihreä silkkitie” -hankkeen tukemaan kestävää infrastruktuuria. Vihreän silkkitien kulmakivenä on ydinvoima, jota Kiina on rahoittanut muun muassa Pakistanissa ja Turkissa. Kiinan hallitus on myös antanut tukensa tutkimukselle, joka suosittelee saastuttavien Vyö ja tie -projektien asettamista mustalle listalle, mikä voidaan nähdä askeleena kohti fossiili-infrastruktuurin poistamista agendalta.

Kaikki investointi uusiutuvaan energiaan ei kuitenkaan ole yksiselitteisen positiivista. Kiina on jo 1990-luvulta asti pyrkinyt valjastamaan Tiibetistä Etelä-Vietnamiin virtaavan  Mekong-joen vesivoiman tuotantoon, ja patoja on niin Kiinassa kuin muissa Kaakkois-Asian maissa rakennettu yhteensä jo satoja, pitkälti Kiinan rahoituksella. Mekong-joen potentiaali vesivoiman tuotantoon on valtaisa, mutta niin ovat toisaalta myös patoamisen riskit: joki on noin 340 miljoonan ihmisen asuttamalla alueella maatalouden ja monien muiden elinkeinojen tärkein lähde.

Kiina, joka hallinnoi joen yläjuoksua, on jo aiheuttanut kuivuutta ja biodiversiteetin heikkenemistä esimerkiksi Kambodzhassa sekä Thaimaassa rakentamalla yläjuoksulle liikaa patoja. Kiinan tavoitteena on luoda Mekong-joen alueelle kattava vesivoiman tuotantoverkko, joka tuottaisi puhdasta energiaa sekä sen omiin tarpeisiin että Kaakkois-Aasian maille. Tämän toteutuminen edellyttäisi tiiviimpää yhteistyötä ASEAN-maiden kanssa, jotta merkittävimmät uhat alueen elinkelpoisuudelle ja biodiversiteetille saataisiin vältettyä. Toistaiseksi Kiina ei kuitenkaan ole osoittanut olevansa halukas tällaiseen yhteistyöhön.

Kiinan kasvukivut uusiutuvan energian alalla heijastelevat globaaleja trendejä

Tällä hetkellä yksi merkittävimmistä kysymyksistä globaalissa energiapolitiikassa on, millaiseksi tuleva hiilidioksidivapaa energiajärjestelmä muotoutuu: korvataanko olemassa olevat suuret voimalaitokset ja -verkot hajautetuilla pienvoimaloilla vai suuremman kapasiteetin tuotantolaitoksilla, jotka hyödyntävät polttoaineiden sijasta uusiutuvia energianlähteitä. Kysymys on erittäin latautunut, sillä valinnalla on merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia seurauksia, joita voi olla vaikea hahmottaa ennalta. Aivan kuten siirtymä polttopuista hiileen ja sittemmin öljyyn mullisti maisemaa ja ihmisten elinkeinoja viime vuosisadoilla, myös siirtymä uusiutuviin energianlähteisiin tulee vaikuttamaan talouden ja yhteiskunnan toimintaan.

Aivan kuten siirtymä polttopuista hiileen ja sittemmin öljyyn mullisti maisemaa ja ihmisten elinkeinoja viime vuosisadoilla, myös siirtymä uusiutuviin energianlähteisiin tulee vaikuttamaan talouden ja yhteiskunnan toimintaan. Klikkaa twiitataksesi

Oleellista on esimerkiksi, tullaanko uusiutuvan energian tuotantoa hallinnoimaan paikallisella tasolla vai keskitetysti. Kiina on esittänyt eräänä mahdollisena ratkaisuna GEI-hankkeen (“Global Energy Interconnection”), kansainvälisesti integroidun  sähköverkon, joka pystyisi valtavilla mittasuhteillaan tuottamaan ja siirtämään uusiutuvaa energiaa edullisesti kaikilla mantereilla.

On selvää, että kunnianhimoisen hankkeen toteutumiseen liittyy poliittisia haasteita, sillä Kiinan johtamana se epäilemättä kasvattaisi maan energiapoliittista valtaa. ASEAN-maatkaan eivät toistaiseksi ole sitoutuneet hankkeeseen, mutta alustavaa tutkimusta Kiinan johtamasta alueellisesta verkkointegroinnista on jo tehty.

Energiamurros hakee vielä muotoaan

Toistaiseksi Kiina onkin tukenut lähinnä pienimuotoisia uusiutuvan energian lähteitä, erityisesti aurinkovoimaa, joiden sovittaminen osaksi olemassa olevaa infrastruktuuria on huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi suuren kapasiteetin tuulivoimaloiden ja geotermisen energian tuotantolaitosten. Vaikka aurinkovoiman tuotantokapasiteetti onkin kasvanut Kaakkois-Aasiassa merkittävästi viime vuosina, ei se ole vielä päässyt lähelle korvaamaan fossiilienergiaa.

Esimerkiksi Vietnamissa aurinko- ja tuulivoima kattavat räjähdysmäisestä kasvustaan huolimatta vasta alle 5 % energian kokonaistarpeesta, ja tämänhetkisten arvioiden mukaan hiili ja kaasu tulevat vielä vuonna 2030 tuottamaan 57 % energiantarpeesta, mikä vastaa vain 12 %:n laskua nykytilanteesta. Lähivuosina kynnyskysymykseksi niin Kaakkois-Aasiassa kuin muillakin alueilla, erityisesti kiihtyvän talouskasvun ja energiankysynnän maissa, saattaakin muotoutua energian tuotantoon ja jakeluun käytetyn infrastruktuurin muoto. Kiina ja muut suuret rahoittajat voivat ryhtyä tukemaan suuremman skaalan uusiutuvaa energiaa, mutta tuskin ilman poliittisia odotuksia.

Kiinan panostus uusiutuvaan energiaan Kaakkois-Aasiassa ja muissa kehittyvissä maissa on varovainen enne laajemmasta siirtymästä kohti hiilineutraalia taloutta, mutta sen strategiaan liittyy monia ongelmakohtia. Jää nähtäväksi, millaisia taloudellisia ja poliittisia ehtoja Kiinan tukemaan energiasiirtymään liittyy. Varsinainen kynnyskysymys on kuitenkin yhä, pitääkö Kiina todella lupauksensa hiilivoiman rahoituksen lopettamisesta ulkomailla.

—-

Kirjoittaja: Kaisa Saarinen

Editointi: Eero Säynäjäkangas, Reetta Näsi, Suvi Nousiainen

Kielenhuolto: Aleksi Heikola

Jaa