Eurooppalainen integraatioprojekti on yskällehdyt eteenpäin kriiseissä. Samaa Euroopan unionin yhdentymistä ja kokoansa vastaavan roolin ottamista on jatkamassa paitsi reaktio Kremlin hyökkäykseen, myös suotuisat poliitikot avainmaiden ruorissa sekä jarruttavan vastaanharaajan poistuminen Brexitin myötä.

Oli kyseessä sitten läntisen Euroopan uudelleenrakennus raunioista tai isompi talouskriisi, Euroopan unioni on venynyt ja kehittynyt vastaamaan kulloiseenkin tarpeeseen – yleensä keskinäisellä yhteistyöllä. Sama yhdentymisen ja roolin ottamisen kehityskulku on jatkumassa etenkin Saksan ulkopoliittisen täyskäännöksen myötä, mutta myös muiden kehityskulkujen tukemana.

Euroopan unionilla on edessään muutaman vuoden aikaikkuna, jonka aikana sen keskeisten isoimpien valtioiden johtajistossa on yhdentymiskehitykseen myötämielisesti suhtautuvia hahmoja. Samalla viisikymmentä vuotta neliraajajarruttanut sekä vastahakoisesti suurimpaan osaan yhdentymiskehitystä edesauttavista hankkeista suhtautunut Iso-Britannia päätti vuoden 2016 kansanäänestyksessä jättää unionin, tehden jäljelle jääneistä isoimmista valtioista hieman yhtenäisemmän blokin mitä tulee yhdentymiseen.

Saksan idänpolitiikalta putosi viimein pohja

Yleisesti tunnetuista syistä Saksa jaettiin toisen maailmansodan jälkeen voittajien kesken. Huolimatta kylmän sodan aikana tapahtuneesta Länsi-Saksan huomattavasta vaurastumisesta, oli sen minkäänlainen sotaisuuteen edes viittaava kapasiteetti huomattavan rajoitettu. Samoin poliittisesti Länsi-Saksa ja myöhemmin itäblokin murtumisen myötä yhdistynyt Saksa on välttänyt sotilaallis-poliittisen vastuun ottamista – ymmärrettävästä historiallisesta painolastista johtuen. Saksa ja saksalaiset alkoivat toisen maailmansodan jälkeen kollektiivisesti hahmottaa uudella tavalla maailmaa ja paikkaansa siinä. Kansakunnasta tuli kertaheitolla sotaa lietsovasta aggressiivisesta imperialistista rauhaa rakastava pasifisti, jollaisena me Saksan tänä päivänä tunnemme.

Tältä toisen maailmansodan jälkeiseltä uudelleenhahmottamiselta, Saksan idänpolitiikalta ja ymmärtävältä suhtautumiselta Kremliin putosi viimein pohja. Kremlin hyökättyä Ukrainaan Saksa on nyt tehnyt toistaiseksi kovin vähälle huomiolle jääneen totaalisen suunnanmuutoksen, johon edes vuosikymmenien NATO-jäsenyys ei ollut kyennyt. Kroonisesti pitkään aliresursoitu Bundeswehr, Saksan armeija, saa kymmeniä miljardeja puolustuksen modernisointiin kertapanostuksena. Lisäksi puolustusmenot nostetaan Naton vaatimaan kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Pitkään vaalittu energiayhteistyö kaasun ja öljyn muodossa Venäjän kanssa loppuu uusiutuvien energialähteiden hyväksi, joskin kritisoidun hitaasti, mutta loppujen lopuksi varmasti. Saksa on siis pidemmällä aikavälillä muutoksen vaikeudesta ja liittokanslerin kritisoidusta änkyröinnistä sekä hidastelusta huolimatta asemoimassa itseään ulkopoliittisesti uudelleen; ymmärtämisen ja suopeiden Venäjä-tulkintojen aika on valumassa viimein hiekkaan häpeilemättömien hyökkäysten ja sotarikosten edessä. Toisen maailmansodan varjo on väistynyt, kokonaisvaltainen ajattelutapa ja maailman hahmottaminen on jälleen muuttunut.

Saksan idänpolitiikalta ja ymmärtävältä suhtautumiselta Kremliin putosi viimein pohja

Klikkaa twiitataksesi.

Samalla Saksan liittovaltion hallitus koostuu ensimmäistä kertaa sosiaalidemokraattien (SPD), vihreiden (Grüne) sekä vapaan demokraattisen puolueen (FDP) koalitiosta. Hallituskoalition odotettiin jo loppusyksystä jatkavan Saksan yhdentymiskehitykselle myönteisellä linjalla, tavoitteenaan vahva Euroopan unioni. Koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria järisyttänyt muutos Saksan ulkopolitiikassa tuskin ainakaan jarruttaa kyseistä linjaa. EU tulee olemaan keskeinen toimija Saksan tulevaisuudessa.

Ranska ja uuden aurinkokuninkaan toinen presidenttikausi

Emmanuel Macron aloittaa toisen presidenttikautensa kovin erilaisissa merkeissä kuin ensimmäisensä. Viisi vuotta sitten voitto laitaoikeiston vastaehdokas Marine Le Penistä oli selvä, odotukset korkealla ja suunnitelmat suuria. Sittemmin mielipiteet Ranskan poliittista kenttää myllertäneestä visionääristä ovat kyynistyneet.

Oikeistolaisia ja vasemmistolaisia teemoja kulloisenkin tilanteen mukaan yhdistellyt liberaali reformisti on tukahduttanut kovakätisesti protesteja sekä loiventanut tavoitteitaan EU:n yhdentymisen suhteen. Kauniista puheistaan huolimatta Macron ei ole esimerkiksi kyennyt vihertämään ranskalaista yhteiskuntaa ja teollisuutta. Toiset presidentinvaalit eivät sujuneetkaan aivan yhtä kevyesti kuin ensimmäiset, jolloin Macron löi toiseksi tulleen Le Penin yli kolmenkymmenen prosenttiyksikön erotuksella. Nyt uutuudenviehätyksen haihduttua erotus oli kymmenen prosenttiyksikköä pienempi. Ranskalaisessa poliittisessa kulttuurissa saavutus oli silti merkittävä: Macron on vasta kolmas presidentti, joka on valittu suorilla vaaleilla uudelle kaudelle.

Toisella kaudella Macron on luvannut jatkaa enimmäkseen siitä, mihin hän ensimmäisen päättyessä on jäänyt. Kiistanalaista eläkejärjestelmän uudistusta jatketaan, työmarkkinoille luvataan lisää joustoa, Ranskan puolustusta vahvistetaan ja Eurooppa edelleen nähdään jatkeena ranskalaiselle itsemääräämisoikeudelle, suvereniteetille.

Euroopan integraatiolle Macronin ensimmäinen presidenttikausi on merkinnyt uudenlaista momentumia EU:n uudistamiseksi. Kaavailut EU-armeijasta ovat haalistuneet hallitsemisen väistämättä mukanaan tuoman pragmatismin rattaisiin, mutta unionia sitoo nyt yhteen Macronin visioima strategista autonomiaa painottava uudenlainen lähestymistapa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Kenties toinen kausi ilman paineita uudelleenvalinnasta saa muuntautumiskykyisen sosialistipuolueen entisen pankkiirin karistamaan jälleen uuden vaihteen hihastaan. Olosuhteet muualla Euroopassa moiselle ovat ainakin otollisemmat kuin kenties koskaan, kun lukuisat tapahtumasarjat Brexitistä Saksan suunnanmuutokseen tarjoavat Emmanuelille aikaikkunan toimia visioidensa mukaisesti.

Brexit ja jarrujen katoaminen

Ison-Britannian lähdettyä unionista tammikuun lopussa 2020, katosi sen myötä iso periaatteellinen jarru unionin yhdentymiskehitykseltä. Saarivaltion puolueet pitivät yksin hallussaan kymmentä prosenttia Euroopan parlamentin paikkamäärästä, kun valtio vielä oli osa Euroopan unionia. Unionissa ollessaan valtaosa maan europarlamentaarikoista sekä maan johto olivat suhtautuneet historiallisesti kovin nihkeästi eurooppalaisen integraatioprojektin syventymiseen.

Ison-Britannian lähdettyä unionista tammikuun lopussa 2020, katosi sen myötä iso periaatteellinen jarru unionin yhdentymiskehitykseltä.

Klikkaa twiitataksesi.

Tästä huolimatta Britannia onnistui vaikuttamaan merkittävästi muun muassa EU:n sisämarkkinoiden luomiseen 1980-luvulla sekä 2000-luvun alun EU:n laajenemiseen entisen itäblokin maihin, mitä se tuki aktiivisesti. Silti sen lähestymistapaa integraatioon on leimannut tarve noukkia rusinoita pullasta: se on neuvotellut itselleen jatkuvasti poikkeuksia eri yhdentymishankkeista, kuten vapaan liikkuvuuden Schengen-alueesta tai oikeudellisesta yhteistyöstä.

Vaikka yksittäinen valtio ei voi yksinään pysäyttää EU:n päätöksentekoa, mihin useimmissa tapauksissa tarvitaan jäsenvaltioiden määräenemmistö, Iso-Britannia oli kokonsa ja vaikutusvaltansa vuoksi tärkeä vastavoima Ranskan ja Saksan muodostamalle akselille.

On kuvaavaa, että Ison-Britannian lähtöä paikkaamaan perustettu pohjoisista jäsenvaltioista ja nihkeästi EU:n rahoituksen kasvattamiseen suhtautuva liittouma, Uusi Hansaliitto, on käytännössä kuihtunut kasaan eikä se vastustanut pandemian oloissa perustettua historiallista 750 miljardin euron EU:n elvytysrahastoa. Nyt, kun Saksassa ja Ranskassa on EU:n integraatioon hyvin myönteisesti suhtautuva johto ja Italiassa teknokraattinen lähes kaikkien puolueiden tukema hallitus seurannee perässä vaihtoehtojen puutteessa, vaikuttaa aikaikkuna unionin yhdentymiskehitykselle olevan auki.

Eurofederalismin aikaikkuna

Tuskin kovin montaa kertaa ovat olosuhteet olleet näin myötämielisiä integraation kannalta lähivuosikymmenien aikana. Ukrainan sota on nostanut ennennäkemättömällä tavalla esille eurooppalaisen yhdentymisen tarpeen vastavoimaksi Kremlin uhittelulle. Huolimatta siitä, että eräät jäsenmaat – etunenässä Saksa – kipuilevat vaikeiden päätösten kanssa energiapolitiikassa tehtyjen virheiden myötä, on tahtotila ja suunta (lähes) kaikille selvä. Se käy poispäin Venäjästä, fossiilisista polttoaineista ja sirpaloituneesta unionista kohti uskottavaa yhteistyötä ja kykyä puolustautua uhilta, jotka vain muutama kuukausi sitten ohitettiin historian reaalipoliittisina jäänteinä.

Paljon riippuu siitä, miten Macron toimii Eurooppa-politiikkansa suhteen toisella kaudellaan Ranskan presidenttinä nyt, kun uudelleenvalinnan rasitetta ei ole taustalla enää kummittelemassa ja epäsuosittujakin päätöksiä voi tehdä näin vapaammin. Kiihdytetäänkö aiempaa politiikkaa EU:n autonomiasta ja yhteisvastuusta, vai vahvistuvatko protestit ja isot kansanliikkeet kansan jakautuessa entistä pahemmin Macronin puolesta ja häntä vastaan? Samoin nähtäväksi jää, kuinka paljon Saksan historiallisesta asennemuutoksesta heijastuu hallituksen politiikkaan unionin suheen. Paljon riippuu myös siis siitä, onko Saksasta uuden roolinsa myötä ottamaan johtoasemaa unionissa, vai jääkö se passiiviseksi tai jopa jarruttavaksi tekijäksi saksalaisen teollisuuden ollessa voimakkaasti fossiiliriippuvainen vielä vuosia.

Se kuitenkin on jo varmaa, että EU-federalismi on tulevina muutamana vuotena enemmän pinnalla kuin lähes koskaan.

Klikkaa twiitataksesi.

Se kuitenkin on jo varmaa, että EU-federalismi on tulevina muutamana vuotena enemmän pinnalla kuin lähes koskaan. Vähintään seuraaviin europarlamenttivaaleihin vuonna 2024, kenties pidempäänkin. Kiitos siitä kuuluu erityisesti Brexitille ja Kremlille – eri syistä ja epäsuorasti, mutta yhtä kaikki.

Kirjoittaja: Julius Lehtinen
Editointi ja kommentointi: Iida Nalli ja Eero Säynäjäkangas
Kielenhuolto: Anna Kananen