Jaa

Lukuaika: 10 minuuttia

Shanghain Pudongin alue. Shanghai on yksi Kiinan rikkaimpia kaupunkeja. Kuva: Wikimedia Commons

Kiinassa on viime vuodesta lähtien puhuttu niin sanotun yhteisen hyvinvoinnin toteuttamisesta yhteiskunnassa. Kiinan kommunistisen puolueen julkilausutut ohjelmat kertovat kansalaisten hyvinvointia ja tasa-arvoa lisäävistä toimista, kuten suurten omaisuuksien ja suuryritysten valjastamisesta hyödyttämään yhteiskunnan kehitystä, alueellisen tasa-arvon lisäämisestä sekä esimerkiksi koulutuksen, elinkustannusten ja asumisen edellytysten kohtuullistamisesta. Kiinan talousjärjestelmän rakenteet ja talouteen kohdistuvat paineet tekevät kuitenkin radikaalien uudistusten tekemisestä hankalaa.

Kun Kiinan presidentti Xi Jinping julisti Kiinan kommunistisen puolueen rahoituskomitean kokouksessa, että Kiinan yhteiskuntaa on ohjattava kohti niin kutsuttua yhteistä tai jaettua vaurautta (common prosperity), aiheutti julistus nopeasti reaktioita niin Kiinan liike-elämässä kuin kansainvälisissä analyyseissäkin. Käsitteestä joka on ollut olemassa jo 1950-luvulta lähtien, tuli nopeasti näkyvä osa Kiinan virallisen median ja hallinnon viestintää. Puolueen johtavassa teoriajulkaisussa käsite määriteltiin välttämättömäksi osaksi edistystä kohti sosialismia, ja sen kerrottiin sisältävän muun muassa koulutettujen tehdastyöläisten aseman parantamista, alueellisen eriarvoisuuden vähentämistä sekä korkeimpien tulojen sääntelyä, mutta se, mitä tällä käytännössä tarkoitetaan on jätetty jokseenkin epämääräiseksi. Kiinan vauraimmat henkilöt kiirehtivät kuitenkin lahjoittamaan suuria summia hyväntekeväisyyteen siinä hengessä, että suurten omaisuuksien pitäisi hyödyttää koko yhteiskuntaa.

Yhteisen hyvinvoinnin julkilausuttuna tavoitteena on siis vaurauden ja hyvinvoinnin uudelleenjako puolueen sosialistisen ideologian hengessä. Ohjelman selittämiseen on Kiinassa käytetty metreittäin palstatilaa viime vuoden jälkeen, mutta se, miten Kiinan yhteiskunnan nykyoloissa kakun jakaminen reilummin onnistuu, on vaikea kysymys. Kiinan vaurastuminen on 1980-luvulta lähtien perustunut kommunismin sijaan nimenomaan yksityisten yritysten markkinalogiikan vapauttamiseen, vientiin ja ulkomaisiin investointeihin, ja vaurauden kehitys on ollut hyvin epätasa-arvoista. 

Yhteisen hyvinvoinnin julkilausuttuna tavoitteena on vaurauden ja hyvinvoinnin uudelleenjako puolueen sosialistisen ideologian hengessä. Klikkaa twiitataksesi

Samaan aikaan hallitseva kommunistinen puolue on ainakin puheen tasolla pitänyt kiinni missiostaan viedä Kiinaa kohti sosialismia ja tätä tukemaan on kehitetty erinäisiä teoreettisia rakennelmia siitä, miten kapitalistinen talousjärjestelmä itse asiassa palvelee sosialismia. Osa kommunistisen puolueen leninististä perintöä on myös ajatus siitä, että puolue hallitsee yhteiskunnan kaikkia osia, myös näennäisesti yksityisiä yrityksiä. Yhteisen hyvinvoinnin viestinnässä yhdistyvätkin nämä teemat: työväestöön ja talouskehityksestä vähemmän hyötyneisiin kansanosiin vetoaminen sekä merkittävien ja voimakkaiden yksityisyritysten entistä tiukempi säätely. 

Viime vuoden jälkipuoliskolla Kiinan yritysmaailmaa kuohuttivat hallinnon yksityisyrityksiin kohdistamat vaatimukset vaurauden uudelleenjaosta ja tiukempaan säätelyyn sopeutumisesta. Johtavat yritykset kuten Alibaba lahjoittivat miljardeja yhteisen hyvinvoinnin projektien edistämiseen, esimerkiksi maaseudun digitalisaatioon ja pienyritysten tukemiseen. Lisäksi erityisesti teknologiasektoria kohtaan kohdistettiin uutta, tiukempaa sääntelyä esimerkiksi algoritmeihin ja kuluttajatietojen käyttöön liittyen. Kiinan hallitus siis viestii vahvistavansa kuluttajiakin hyödyttävää yksityisen datan käytön sääntelyä, mutta samalla muistuttaa suuryrityksiä siitä, kuka maassa lopulta päättää. Osakemarkkinoilla vuosi oli monille kiinalaisille teknologiayrityksille kylmää kyytiä: Alibaba ja Tencent menettivät molemmat yli 500 miljardia dollaria markkina-arvostaan.

Kapitalismin ylilyönneistä jaettuun vaurauteen?

Voidaan kysyä, miksi yhteinen hyvinvointi on nostettu valokeilaan juuri nyt. Kiinan eriarvoisuus on ollut tiedossa vuosikymmeniä. 1980-luvulla ajatuksena saattoi vielä olla, että osan kansasta on rikastuttava ensin talouden kakun kasvattamiseksi, ja lisääntyvä vauraus ja mahdollisuuksien tuoma sosiaalinen liikkuvuus korvaavat sosialistisen turvaverkon jättämää tyhjiötä. 1990-luvulta alkaen sosiaalinen liikkuvuus on kuitenkin jähmettynyt ja esimerkiksi maaseudun asukkaat, epätyypillisissä työsuhteissa olevat – esimerkiksi ilman työsopimusta työskentelevät, lyhytaikaisissa töissä olevat tai viime vuosina myös alustatalouden työntekijät – sekä valtio-omisteisten yritysten purun yhteydessä vakaan työnsä menettäneet ovat usein olleet kehityksen häviäjiä. 

Vaikka taloudellista eriarvoisuutta kuvaava GINI-indeksi onkin laskenut viime vuosina, on se kansainvälisessä vertailussa ja myös Kiinan omassa historiallisessa kontekstissa edelleen korkea. Syitä puolueen tarpeelle näyttää sosialistisia meriittejään voidaankin etsiä pitkään jatkuneesta eriarvoisuudesta, mutta myös viime vuosille ominaisista kehityskuluista.

Ensinnäkin puolueella on tarve osoittaa köyhyyden vähentämiseen tähtäävän missionsa edistyvän. Viime vuonna Kiina julistettiin “kohtalaisen vauraaksi yhteiskunnaksi” (Moderately Prosperous Society), tavoite jonka edellinen johtaja Hu Jintao asetti parisenkymmentä vuotta sitten. Kungfutselaisuudesta juontava termi merkitsee kommunistisen puolueen kielenkäytössä äärimmäisen köyhyyden vähentämistä ja kohtalaisen elintason saavuttamista – maata, jossa elämän perusedellytykset täyttyvät kaikilla.

Yksinvaltaisen puolueenkin on viestittävä, miten se on hyödyksi 1,4 miljardille kansalaiselle. Klikkaa twiitataksesi

Yhteisen hyvinvoinnin voi nähdä jatkumona sekä kungfutselaisuudesta että sosialismista ammentavalle kielelle, jossa puolueen sosiaalis-poliittisia ohjelmia rakennetaan suuremman historiallisen mission ympärille – tässä tapauksessa luomaan hyvinvoiva yhteiskunta kiinalaisen sosialismin hengessä. Vuoden 2017 puoluekokouksessa yhteinen hyvinvointi liitettiin osaksi puolueen niin sanottua toista satavuotistavoitetta, “modernin sosialistisen yhteiskunnan luomista” vuoteen 2049 mennessä. Tämän narratiivin voi nähdä muodostavan osan kommunistisen puolueen oikeutusta hallita maata nyt ja tulevaisuudessa ja rakentavan pitkän aikavälin koherenssia vastapainona maassa edelleen näkyville ongelmille kuten köyhyydelle, epätasa-arvolle ja ympäristön turmeltumiselle. Yksinvaltaisen puolueenkin on viestittävä, miten se on hyödyksi 1,4 miljardille kansalaiselle. 

Toiseksi edellä mainitut tavoitteet ovat olleet viime aikoina vastatuulessa ja muutosten tarve on kasvanut akuutimmaksi. Koronaviruspandemia iski Kiinaankin kovaa, ja varsinkin epätyypillisissä työsuhteissa olevat kärsivät sen synnyttämästä taloudellisesta shokista. Myös esimerkiksi yliopistosta valmistuvien ja lapsiperheiden tilanne on vaikea kovan kilpailun, korkeiden kustannusten ja yhteiskunnan kilpailun ristipaineessa. Osittain näiden paineiden vuoksi syntyvyys onkin ennätyksellisen alhaista, lastenkasvatus ennätyskallista ja yliopistosta valmistuvien työllistyminen koulutusta vastaaviin tehtäviin laahaa. Tämä kaikki lisää eriarvoisuuden tuntua ja voi puolueen näkökulmasta vaarantaa tulevaisuuden talouskasvun – ostovoimaa kun olisi tarkoitus lisätä ja väestönkasvua kiihdyttää.

Kolmanneksi Xin ja puolueen on keskityttävä rakentamaan legitimiteettiään ennen vuoden lopulla koittavaa puoluekokousta, jossa Xi valittaneen lähihistoriassa poikkeukselliselle kolmannelle kaudelle maan johtoon. Näyttävät ohjelmat ja esimerkiksi suuryritysten voimakkaampi sääntely auttavat kirkastamaan puolueen asemaa kokonaisvaltaisena johtajana yhteiskunnassa.

Vanhaa tavaraa erivärisessä paketissa 

Yhteinen vauraus ei kuitenkaan ole mikään uusi käsite, vaan sitä käytti alunperin jo Mao Zedong 1950-luvun alussa maareformista ja kollektivisaatiosta puhuessaan. Myös Kiinan talousreformien alkuaikojen johtaja Deng Xiaoping käytti termiä kuvaten sen olevan sosialismin perimmäinen tavoite, johon eriarvoisuutta luovalla talouden liberalisaatiollakin pyrittiin. Kiinaa vuosina 2002–2012 johtanut Hu Jintaokin käytti termiä ajoittain vaikkakin hänen kautensa muistetaan ennen kaikkea taloudellisen eriarvoisuuden kasvusta ja luokkaerojen jähmettymisestä. 

Yhteinen vauraus ei kuitenkaan ole mikään uusi käsite, vaan sitä käytti alunperin jo Mao Zedong 1950-luvun alussa maareformista ja kollektivisaatiosta puhuessaan. Klikkaa twiitataksesi

Kiinnostava vaihe sloganin historiassa koettiin Chongqingissa viime vuosikymmenen alussa, kun kaupungin sittemmin syrjäytetty puoluejohtaja, aikanaan Xi Jinpingin varteenotettavana kilpailijakandidaattina pidetty Bo Xilai käynnisti johtamassaan kaupungissa populistisen, punaiseen sosialistiseen kuvastoon nojaavan kampanjan, joka nostatti hänen henkilökohtaisen brändinsä korkeuksiin. Bo paitsi korosti Maon perintöä ja sosialistisen kulttuurin tärkeyttä (kuten esimerkiksi sosialististen punaisten laulujen laulamista), myös ajoi tuloerojen tasaamiseen ja vahvoihin sosiaalietuihin nojaavaa talouspolitiikkaa aikana, jolloin Kiinan sosiaaliturvajärjestelmä oli yleisesti lapsenkengissään. Yhteistä hyvinvointia korostava politiikka olisi toteutuessaan ollut radikaalimpaa kuin Xin nyt ajama: esimerkiksi suuri osa vuokra-asunnoista olisi ollut tuettua sosiaalista asumista ja kaupungin sosiaaliturvaa olisi ulotettu laajemmin siirtotyöläisille.

Bo Xilain politiikkaa pidettiin liian aggressiivisena ja aiempien vuosikymmenien massaliikehdinnästä muistuttavia kampanjoita liian riskialttiina. Lisäksi hänellä oli karismaattisena johtajana liian suuri henkilöbrändi ja hänen kommunistisen puolueen valtavirrasta eriävä mallinsa olisi saattanut tulevaisuudessa kasvaa liian suureksi haasteeksi puolueen omalle taloudelliselle linjalle. Bo Xilain poliittinen ura päättyi Xi Jinpingin kauden alkaessa häpäisyyn ja vankeuteen (syitä oli toki useita, kuten hänen perheeseensä kohdistuvat korruptioepäilyt ja yhteydet brittiläisen liikemiehen murhaan) ja nykyään hän on Kiinan poliittisessa elämässä tabu. On kuitenkin kiinnostavaa, miten Xi Jinping on vuosikymmentä myöhemmin rakentanut saman sloganin ympärille omaa talous- ja sosiaalipoliittista linjaansa – vaikkakin varovaisemmin ja epämääräisemmin sanakääntein. 

Mutkia muutosten tiellä

Totuus on usein teoriaa monimutkaisempaa ja käytännön tekojen tasolla ihanteiden toteuttaminen vaikeampaa. Näyttääkin siltä, että viime kuukausina tahti on hellittänyt, yhteisestä hyvinvoinnista on julkilausumissa puhuttu vähemmän ja Kiina on julkistanut toimia tukemaan yrityksiä ja hellittänyt painetta teknologiayrityksiä kohtaan. Koronapandemia ja Kiinan tiukka tukahduttamisstrategia, Ukrainan sodan aiheuttama inflaatiopaine sekä paine pitää yllä talouskasvua tilanteessa, jossa esimerkiksi taloudelle merkittävä rakennussektori on jo varpaillaan ja Shanghain pörssi on ollut alkuvuoden ajan laskussa, sitovat kaikki Kiinan hallinnon käsiä. Epävarmoina aikoina kommunistinen puolue palanneekin konservatiivisemmalle linjalle, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa ennustettavuuden lisäämistä ja talouskasvun turvaamista. Kokonaan yhteisen hyvinvoinnin ajamisesta viestinnässä tuskin kuitenkaan luovutaan, sillä sen taakse on jo laitettu paljon arvovaltaa.

Kiinan kommunistinen puolue rakentaa edelleen toimintaansa ja poliittis-historiallista kertomustaan teorian ja sloganien ympärille. Klikkaa twiitataksesi

Mistä yhteisen vaurauden sloganin kaivaminen varastosta ja sen unohtaminen uudelleen – ainakin hetkellisesti – sitten kertoo? Kiinan kommunistinen puolue rakentaa edelleen toimintaansa ja poliittis-historiallista kertomustaan teorian ja sloganien ympärille. Korostamalla Maon lanseeraamaa yhteisen vaurauden teoriaa puolue voi osoittaa olevansa edelleen yhteydessä historiallisiin juuriinsa ja perustavansa hankkeensa edelleen sosialistiselle teorialle. Samaan aikaan se on kuitenkin rakentanut talouskasvunsa järjestelmän varaan, joka nojaa pitkälle yksityisiin yrityksiin ja joka on hyödyttänyt suhteettoman paljon suurissa kaupungeissa asuvaa, koulutettua ja menestyvää kansanosaa. Tämän valtamerilaivan kääntäminen ei ole helppoa tilanteessa, jossa hallinnon odotetaan edelleen edistävän nopeaa talouskasvua.

Lisäksi vaurautta jakavia uudistuksia on tehty liian myöhään: esimerkiksi verojen osuus bruttokansantuotteesta on pysynyt tasaisena ja jopa laskenut hieman vuodesta 2012 lähtien. Lisäksi tulo- ja pääomaverot ovat kansainvälisessä vertailussa pieniä eivätkä kovin progressiivisia, eikä esimerkiksi kansallista kiinteistöveroa tai perintöveroa ole. Kiinan politiikka on suosinut vahvasti yrityksiä ja keskiluokkaa kasvun nimissä ja niiden “rankaiseminen” korkeammilla veroilla olisi poliittisesti vaikeaa. 

Yhteisen vaurauden vaihteleva menestys osoittaakin selkeitä vastakohtaisuuksia kiinalaisessa yhteiskunnassa. Toisaalta hallitseva puolue on vahva ja virallisesti johtaa kaikkia yhteiskunnan sektoreita. Samaan aikaan suuri osa sen legitimiteettiä perustuu kuitenkin vauraudelle, jota yksityiset yritykset maassa luovat. Puolue sanoo Kiinan olevan jo niin rikas, että mahdollisimman nopeasta kakun kasvattamisesta on jo aika siirtyä tasaisempaan ja reilumpaan jakoon, mutta samaan aikaan Kiinan talous kuitenkin kärsii vakavista haavoittuvuuksista, kuten esimerkiksi kiinteistösektorin vaikeudet ovat osoittaneet. Samaan aikaan puolueen legitimiteetti on osaltaan sidoksissa sosialistiseen missioon, jonka pohjalle on rakentunut koko joukko puolueen toimia perustelevia teorioita. Näitä se joutuu käyttämään jatkossakin, vaikka eriarvoisuuden ratkaiseminen onkin ainakin keskipitkällä aikavälillä luultavasti hankalampi tehtävä kuin bruttokansantuotteen kasvattaminen.

 

Kirjoittaja: Anton Karppanen

Editointi: Eero Tuorila, Ilari Autio

Kielenhuolto: Sannimari Veini

Jaa