Suomi voitti neljännen kerran jääkiekon maailmanmestaruuden herkullisesti oman kansakuntansa maaperällä Tampereella 29.5.2022. Ajatus urheilusta vain urheiluna on jokseenkin naiivi, eikä pelkkää urheilua ole myöskään Leijonien viimeisin MM-voitto, vaan siinä kiteytyy useita klassisia kansakunnallisuuden piirteitä.

Kansakunnan synty à la jääkiekon MM

Tuore MM-voitto on nostanut kansallista mielialaa raskaiden korona-aikojen jälkeen, aivan kuten vuoden 1995 MM-voitto nosti Suomea ylöspäin 90-luvun lamavuosista. Riemu Leijonien olympiakullasta 20.2.2022 jäi sen sijaan suhteellisen lyhyeksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan muutamaa päivää myöhemmin. Urheilumenestyksellä on kuitenkin aina ollut merkitystä yhtenäiskulttuurin luojana, niin Suomessa kuin kansainvälisestikin.

Tutkijoiden keskuudessa ei vallitse yksimielisyyttä nationalismin keskeisistä käsitteistä kuten kansakunnasta tai kansallisesta identiteetistä. Karkeasti jaoteltuna kansakunnallisuutta pidettiin historiallisesti verenperintönä tulevana tunteena, mutta 1960-luvulta eteenpäin jalansijaa saivat sosiaalisen konstruktivismin paradigmalle perustuvat näkemykset nationalismista. Näissä näkemyksissä kansallinen yhteisöllisyys ei ole olemassa per se, vaan kansakunta on päämäärätietoisesti luotu sosiaalinen konstruktio. Yhdysvaltaisen politiikan tutkijan Benedict Andersonin kuuluisa määritelmä kansakunnasta kuviteltuna yhteisönä on juuri kaikkea edellä mainittua. Kansallinen humaltuminen MM-voitosta ei siis ole äidinmaidossa tulevaa nationalismia, vaan kuviteltua yhteisöllisyyttä.

Usealle nationalismin kriitikolle on verrattain helppoa ampua kansakunnallisuutta alas “vain” sosiaalisena konstruktiona, eräänlaisena massojen pyramidihuijauksena. MM-voiton luoma kansallinen yhtenäisyys onkin periaatteessa kuvitteellista, mutta silti käytännössä todellista, aivan kuten lumelääkkeelläkin voi olla aidosti potilasta parantava vaikutus. MM-voittohuuma ohjaa suomalaisten käyttäytymistä varsin konkreettisesti, eikä tätä pidä väheksyä vain “sosiaalisena konstruktiona”.

Nationalismilla on paha jälkikaiku väkivaltaisuuksien aiheuttajana, mutta ihmiskunnan historia on silti täynnä sotia ja konflikteja jo ajalta ennen nationalismia. Koska nationalismin nousu alkoi vasta 1800-luvulla, on ajatus siitä ainoana syynä ihmisten sotaisuuteen kyseenalaistettavissa. Monesti oman maan kansallistunne esitetään harmittomana isänmaallisuutena ja muiden kansallistunne vaarallisena nationalismina. Nationalismiin liittyviä kielteisiä konnotaatiota pyritäänkin usein kiertämään puhumalla isänmaallisuudesta tai kansallisesta yhtenäisyydestä – kuten MM-voiton yhteydessä.

Rahvaanomaisiksi mielletyt kansallismieliset puolueet ovat nousseet 2000-luvulla useissa länsimaissa – myös Suomessa – ja tätä on tulkittu eräänlaisena protestina kansallisten yhtenäiskulttuurien murenemiselle. Nationalismi ja sen motivoima kansakunnan rakennus olivat silti historiallisesti juuri eliittilähtöisiä hankkeita. Kenties myös perinteinen porvariherrapuolue kokoomus jättää Nato- ja EU-myönteisyydessään käyttämättä puolueensa koko nimeä Kansallinen Kokoomus. Perussuomalaisten äänestäjiä taas paradoksaalisesti tuskin näkyy kansallismuseossa, kansallisoopperassa tai kansallisteatterissa. Kansakunnallisuus perustuu silti ihanteellisesti jäsenten väliseen, edes jonkinlaiseen tasa-arvoisuuteen huolimatta kansakunnan muusta eriarvoisuudesta. Kansakunnan niin suuri- kuin pienituloisetkin puhuvat samaa kieltä, ovat käyneet saman peruskoulun ja juhlivat yhdessä MM-voittoa. Ainakin hetken ajan Suomileijona-rekvisiitan käyttö ei ole junttia vaan yleisesti hyväksyttävää – aina pääministeritasolle asti.

Leijonien MM-voitto vahvistaa klassisia olettamuksia sosiaalisen kansakuntakonstruktion luomisesta, mutta toisaalta voitonjuhlien analyysi pudottaa pohjaa pois monilta stereotyyppisiltä nationalismikäsityksiltä. Nationalismia on kuvailtu arkisen banaaliksi, jolla viitataan ajatukseen, että kansallismielisyyttä on jatkuvasti kaikkialla ympärillämme. Päivän sanomalehden luku on massoja yhdistävä rituaali, ja päivälehden sääuutiset keskittyvät Suomen alueen säätilaan ja urheilu-uutiset pitkälti suomalaisten urheilijoiden menestykseen. Suomen lippu on heilunut ahkeraan MM-voittojuhlissa, mutta se vedetään banaalisti salkoon myös useana muuna kalenterijuhlapäivänä. Kansallinen yhtenäisyys ei siis katoa Suomesta mihinkään juhlahumun hälvennettyäkään, mutta voi puhjeta täyteen loistoonsa jälleen seuraavan suuren kansallisen voiton yhteydessä.

Kuva: Ilkka Jukarainen/Flickr

Kansakunnan MM-juhlat jäävuoren huippuna

Ennen Suomi juostiin, mutta 2000-luvulla pikemmin luistellaan maailmankartalle. Voidaan kuitenkin kysyä, pelaavatko Leijonat itse aidosti kansallistunnon motivoimina vai kenties henkilökohtaisen etunsa vuoksi? Kansakunnallisuudessa eliitti puhuu usein yksilön puolesta. Esimerkiksi Venäjä voi vaikkapa väittää propagandassaan sotilaidensa kaatuvan Ukrainassa sankarillisesti isänmaan puolesta, vaikka jo kuolleet olisivatkin todellisuudessa olleet vain sotatoimiin huijattuja vastahakoisia varusmiehiä. Suomi taas voidaan nykyajasta käsin piirtää jääkiekon suurvallaksi, vaikka tämä ajatus olisi saattanut vielä vuoden 2011 MM-voiton yhteydessä tuntua etäiseltä. Historian politiikka on aina ollut keskeinen pelinappula kansakunnan rakentamisessa, ja sitä se on myös MM-voittojuhlissa.

Kansakuntien menestys perustuu usein niiden yhtenäisyyteen, puhutaan sitten ukrainalaisten taistelutahdosta tai Suomen menestyksestä Pisa-testeissä. Leijonien menestys tankkaa henkistä polttoainetta kansakunnan bussiin, mutta mihin suuntaan tätä bussia halutaan kuljettaa, on poliittinen kysymys. MM-voittohumu on osoitus suomalaisten yhteenkuuluvuuden tunteesta, joka on tärkeä viesti – tai jopa pelote – koko muulle kansainväliselle yhteisölle.

—

Kirjoittaja: Hannu Salomaa

Editointi: Johanna Ketola, Tapio Pellinen

Kielenhuolto: Sannimari Veini