The Ulkopolitistin paatuneet leffakriitikot rikospaikalla

Top Gun: Maverick on turboahdettu nostalgiapläjäys, joka saa hävittäjälentäjien poskilihoja möyhentävät G-voimat tuntumaan elokuvateatterin penkeillä asti. Samalla se on kunnian palauttamisesta, yksilöllisyydestä ja menestyksestä kertova elokuva, joka muovaa sankarillisista taistelulentäjistä ja modernista sodankäynnistä halujemme ja haaveidemme kohteita. The Ulkopolitistin militanttien kesäleffojen arvostelija pohti, millaista maailmaa uusi Top Gun rakentaa kiristyvän maailmanpoliittisen tilanteen ja trumpismin aikakaudella.   

Vuoden odotetuin jatko-osa, yhdysvaltalaisen sotateollis-elokuvatuotannollisen kompleksin uusin hengentuote, on täällä. Top Gun: Maverick tekee sen taas – se onnistuu kuvaamaan ydinsodan uhan ja modernin sodan arjen kunniallisena ja jännittävänä pelinä. Tämän se tekee Tom Cruisen tähtikarismalla, erikoistehosteilla, rock-musiikilla sekä sodan ja sotakaluston hiostavalla estetisoinnilla. Hollywood-elokuvat eivät ole viatonta viihdettä, ja lienee selvää, että vuosikymmenten altistuminen metakertomukselle yhdysvaltalaisten sotilaiden sankarillisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta on tuottanut myös kansainvälispoliittisia vaikutuksia.   

Alkuperäinen Top Gun – lentäjistä parhaat (1986) saavutti maineensa Hollywood-presidentti Ronald Reaganin militarististen seikkailujen huippuvuosina: elettiin aikaa, jolloin Yhdysvallat miehitti Grenadan, johti oikeistosissien toimintaa Nicaraguan hallitusta vastaan ja pommitti Libyaa. Useat aikakauden sotasankaruudella hekumoivat elokuvat auttoivat yhdysvaltalaisia pääsemään eroon Vietnamin syndrooman aiheuttamasta epäonnistumisen häpeästä ja edistivät myönteistä suhtautumista Reaganin haukkamaista ulkopolitiikkaa kohtaan. Yhdysvaltain puolustusministeriön tukema, vuoden 1986 tuottoisin raina, sai laivaston vastaanottamien lentäjähakemusten määrän kuusinkertaistumaan ja monen nuorukaisen löytämään itsensä pöllämystyneenä Persianlahdelta muutamia vuosia palvelukseen astumisen jälkeen. Cruise itse totesi vuonna 1990 haastattelussa, että Top Gunin jatko-osan tekeminen olisi vastuutonta, sillä hän ei halua ihmisten luulevan, että sota oikeasti olisi tuollaista. 

Cruisen mieli näyttää sittemmin muuttuneen ja Top Gun -lentäjä-ässien elämä on taas hauskaa ja täyttymyksellistä. Yhtäsuuruusmerkkejä 80-lukuun lienee ennenaikaista vetää, mutta Top Gun: Maverickin kaltaiset sotafantasiat antavat luvan unohtaa 2000-luvun Irakin ja Afganistanin katastrofien aiheuttaman häpeän ja valmistelevat kansaa 2020-luvun maailmanpoliittiseen turbulenssiin. 

Valkoinen imperialistinen mies ratsastaa jälleen – järjestelmä ja muut ovat vain tiellä

Top Gun: Maverick henkii konservatiivisia pelkoja ja ahdistusta valkoisen miehisyyden hitaasta mailleen menosta. Tarinan edetessä katsojalle kuitenkin vakuutellaan huojentavasti, että nokkeluudellaan ja rohkeudellaan hän on edelleen korvaamaton huolimatta teknologisen kehityksen, kansallisten vähemmistöjen tai vierasmaalaisten toisten yrityksistä horjuttaa hänen valtaistuintaan. Miehittämättömiin lennokkeihin uskova Amiraali Cain toteaakin ehkä koko elokuvan parhaiten kiteyttävässä dialogissa Maverickille (Tom Cruise), että ”sinunlaisesi ovat kuolemassa sukupuuttoon”. Maverick vastaa:  

”Maybe so, sir, but not today.”

Maverickin sanat jäävät kaikumaan ilmaan ja tästä alkaa matka kohti kunnian palautusta. Kuulostaako jo tutulta? Elokuvan pohjajuonteena on yksilön taistelu hänelle selkänsä kääntänyttä korruptoitunutta ja erehtynyttä järjestelmää vastaan, jota symboloi laivaston formaali nokkimisjärjestys jäykkine amiraaleineen. Amiraalit tekevät mielivaltaisilta vaikuttavia päätöksiä samalla, kun katsojille on selvää, että Maverick on ainoa mies, joka voi pelastaa maansa kunnian. Maverick osoittaa kerta toisensa perään, kuinka hän ei aio luovuttaa ilman taistelua ja on valmis rikkomaan sääntöjä todistaakseen olevansa oikeassa. Tällainen sääntöjä pilkkaavan messiaanisen sankarin hahmo näyttäytyy hankalassa valossa trumpismin ajan oikeusvaltioperiaatteen halveksimisen ja lähes avoimen vallankaappausyrityksen kontekstissa. Lisämausteensa Maverick (suomeksi: villi, omapäinen) -allegoriaan tuovat Trumpin ja oikeiston viimeaikaiset väitteet siitä, että presidentti Trumpin arvaamattomuuden ja riskinottokyvyn vuoksi Putin ei aikaisemmin uskaltanut marssittaa joukkojaan Ukrainaan.  

Maverickin kontolle sälytetään tällä kertaa maan parhaiden lentäjä-ässien kouliminen operaatioon, jonka kohteena on uraanin rikastamiseen pyrkivä valtio. Maverickin tärkeimmän opetuksen mukaan sankareiden tulee toimia ”perstuntumalta” eikä ajatella – kuinkas muutenkaan. Mystinen vihollinen tyydytään nimeämään ”roistovaltioksi”, joka näkökulmasta riippuen voitaisiin tulkita joko Iraniksi, Kiinaksi tai Venäjäksi. Katsoja voi siis kätevästi kuvitella vastapuolelle haluamansa Yhdysvaltain 2020-luvun arkkivihollisen. Vihollislentäjien identtisissä mustissa kypärissä on tummennetut pleksit kasvojen edessä, mikä tekee heistä täysin sieluttomia, jopa konemaisia olioita. Koko elokuvan aikana ei nähdä ainuttakaan kuvaa, jossa vihollisvaltion kansalaisten, tai ylipäätään kenenkään ei-yhdysvaltalaisen, kasvot olisivat näkyvillä.   

Kontrastina Top Guneilla on personifioidut kypärät ja myyttiset ”lentäjänimet”, jotka viittaavat heidän erityisiin luonteenpiirteisiinsä (kuten Maverick). Elokuva kutsuu katsojan samaistumaan hyvännäköisiin ja rosoisiin jenkkilentäjiin, kun taas roistovaltion sotilaiden inhimillisyys häivytetään. Näin minimoidaan riski siitä, että näitä kohtaan voitaisiin tuntea mitään empatiaa tai surua muistuttavia tunteita. Tällainen tulkintakehikko saattaa edistää myönteistä suhtautumista taktisia aseellisia operaatioita ja muuta imperialistista toimintaa kohtaan. Sodan laajempaan moraaliseen monimutkaisuuteen ei tarvitse uhrata ajatuksia, kun se typistyy jännittäväksi ja erikoistehosteilla estetisoiduksi peliksi.  

Globaalit toiset uhkaavat siis valkoisen yhdysvaltalaisen hegemonista asemaa. Tämä tuodaan esiin jo elokuvan alussa, kun todetaan heidän saavuttaneen (lähes) saman teknologisen osaamisen ja kaluston. Elokuva pyrkii vakuuttamaan katsojan kuitenkin siitä, että yhdysvaltalaisen myyttisen sankaruuden henkisille ja psykologisille kyvyille näistä persoonattomista toisista ei löydy vastusta. ”It’s not the plane. It’s the pilot” -mantraa hokeva Maverick pystyy uskomattomilla taidoillaan, hermoillaan ja riskinotollaan pudottamaan 70-luvulta peräisin olevalla F-14-Tomcat-rotiskolla kaksi uusimman, viidennen sukupolven hävittäjää.   

Vaikka alkuperäisestä poiketen jenkkilentueeseen on otettu yksi nainen ja joitakin mustia ja ruskeita lentäjiä, ei heidän hahmojaan syvennetä elokuvassa lainkaan. Heidän roolikseen jää kolmen valkoisen lentäjämiehen persoonan kehystäminen, ja esimerkiksi Phoenixin (Monica Barbaro) kommentit tuntuvat toisinaan jopa koomisen ohuilta ja päälle leikatuilta. Maverickin lisäksi lentueen päähahmoina ovat stereotyyppisen, yli-itsevarman yliopistourheilijapojan persoonan omaava Hangman (Glen Powell) ja edellisessä elokuvassa Maverickin lentäjäparina toimineen Goosen poika Rooster (Miles Teller). Hangmanin ja Roosterin kilvoittelu sekä jälkimmäisen itseluottamuksen kasvaminen ja nousu lentäjäsankariksi (joskaan ei aivan Maverickin tasoiseksi) vievät elokuvaa eteenpäin. Vaikka vähemmistöjen edustajia valitaankin osallistumaan ratkaisevaan operaatioon, lopputulokseksi muodostuu kuitenkin se konservatiivista ideologiaa pönkittävä ajatus, että tosipaikassa valkoiset miehet ovat ne, joiden hyveellisyys, rohkeus ja kyvykkyys ratkaisevat sekä ryhmän että isänmaan kohtalon.  

Konservatiiviset palkinnot – kunnia ja naiset

Myös valkoiset miehet käyvät läpi koettelemuksia, kuten hyvissä draamoissa kuuluukin. Maverickin maskuliininen kunnia on uhattuna etenkin alun baarikohtauksessa, jossa nuoret eliittilentäjät eivät itsetunnon voimissaan silmäänsä räpäytä Maverickille ja kutsuvat häntä alentavasti vanhukseksi. Myös hänen romanttiset pyrkimyksensä baarin omistajaan, Pennyyn (Jennifer Connelly), uhkaavat kuivua kasaan.   

Maverick lunastaa hegemonisen maskuliinisen asemansa taidoillaan ja riskinottokyvyillään taisteluharjoituksessa, jonka jälkeen myös hänen naisonnensa kääntyy kohti parempaa. Edellisessä elokuvassa Maverickin romanttista vastinparia näytellyt Kelly McGillis ei saanut kutsua jatko-osaan, koska on omien sanojensa mukaan ”vanha ja lihava” ja ”näyttää ikäiseltään”. Maverickin viriiliyttä on pyritty korostamaan tuomalla mukaan huomattavasti nuoremman näköinen vastanäyttelijä, Jennifer Connelly. Maverickin menestys taistelulentäjänä ja naistenmiehenä kulkevatkin käsi kädessä läpi elokuvan. Monilla vanhoilla – mutta tehokkailla – romanttisilla konventioilla todistellaan, että Maverick on menestyvän miehen prototyyppi. Elokuva toistelee häpeilemättä, mutta silti jotenkin viettelevästi, perinteisen Hollywoodin koodeja ja ideologisia elementtejä. Se ei ole konservatiivinen pelkästään sisällöltään vaan myös muodoltaan.  

Lopussa Maverickin onnistuessa uransa uskomattomimmassa tehtävässä vierellä hymyilevä nainen korostaa hänen voittoaan. Lentäjä palkitaan valkoisen patriootin päiväunien pyhällä kolminaisuudella: sotasankarin kuolemattomalla kunnialla, romanttisella heterorakkaudella ja fossiilikapitalismin nautintoihin tuudittavilla vintage-urheiluautolla ja -hupilentokoneella. Lisäksi pariskunta omistaa konservatiiviseen fantasiaan kiinteästi liittyvän veneen. Loppukohtaus kuvataan yhdysvaltalaista erämaa- ja maaseuturomantiikkaa pursuilevassa ympäristössä. Siellä on jenkkisankarin hyvä eläköityä. Elokuva henkii Amerikan Yhdysvaltojen nostalgista kansantarustoa sen joka käänteessä: rock-kappaleet 50-, 60-, 70- ja 80-luvuilta hallitsevat äänimaailmaa ja vanhat moottoripyörät sekä lentokoneet, puhumattakaan niillä tehtävistä sotilaallisista urotöistä, muistuttavat kaikesta siitä, mikä oli parasta menneisyydessä.   

___

Kirjoittaja: Riku Löf

Editointi: Ilmari Reunamäki

Kielenhuolto: Anna Kananen