Tänä keväänä ulkopoliittista puhetta on riittänyt enemmän kuin vuosikausiin. Julkisen ja yksityisen piirissä käydyillä keskusteluilla on ollut monia funktioita. Kultaranta-keskusteluissa eniten ajatuksia herätti kuitenkin hetki, jolloin sanat hukkuivat neuvottomuuteen.

“Ei auta sota, ei auta rauha.”

Presidentti Sauli Niinistön Kultaranta-keskustelujen päätöspuheenvuorossaan lausuma kommentti pysäytti. Ohikiitävän hetken ajaksi teltan täytti – näin ainakin kuvittelin – hämmennys ja epäusko.

Kommentillaan Niinistö tarkoitti, että ratkaisut Ukrainan tilanteen suhteen ovat vähissä ja kaikki käsillä olevat vaihtoehdot ovat huonoja. Yhtäältä kulutussodan jatkaminen tulee vaatimaan ennakoimattoman määrän ihmishenkiä. Toisaalta myönnytykset Venäjälle antaisivat Putinille viestin, että se voi saavuttaa päämääränsä käyttäytymällä täysin vastaan kansainvälistä oikeutta.

Naantalissa oli keskusteltu kaksi päivää ulkopolitiikasta. Presidentti Niinistön aloitteesta syntyneet Kultaranta-keskustelut järjestettiin nyt yhdeksättä kertaa. Niinistö totesi itsekin, että keskustelut eivät ehkä koskaan ole olleet näin merkitykselliset eikä niitä ole edeltänyt yhtä paljon tapahtumia ja radikaaleja käänteitä.

Kun kaiken tämän jälkeen tasavallan presidentti toteaa sodan ja rauhan olevan yhtä lailla huonoja vaihtoehtoja, ajatukset ajautuvat syystäkin hetkeksi umpikujaan. Mitä keskusteltavaa tässä enää on? Mitä me täällä oikein teemme?

—

Tänä keväänä ulkopolitiikkaa on puhuttu paljon. Kansainvälinen politiikka ja turvallisuusteemat ovat olleet otsikoissa suuremmalla painoarvolla kuin vuosikymmeniin.

Suomalaiset ja muut eurooppalaiset ovat kokeneet Ukrainan tapahtumat läheisiksi. On puhuttu jopa lopullisesta sääntöpohjaisen järjestelmän murtumisesta ja aikakausien taitoskohdasta.

Myös huoli omasta turvallisuudesta on kasvanut. Pahaenteiset mitä jos… -alkuiset kysymykset ovat muuttuneet puhtaasta spekuloinnista kouriintuntuvan aiheellisiksi.

Tilanne on johtanut yleiseen turvattomuuden ja epätietoisuuden mielialaan, mikä  on vaatinut kipeästi keskustelua. Kevään aikana eri areenoilla tapahtuneella ajatusten vaihdolla on ollut monia funktioita.

Heti hyökkäyksen jälkeen oli tarpeen muodostaa yhteinen tilannekuva. Uutisstudioissa ja ajankohtaisohjelmissa alettiin asiantuntijoiden johdolla muodostaa jaettua ymmärrystä  siitä, mitä on tapahtunut, ja ennakoida, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkkä kylmä tiedonvälitys rintamalta ei riittänyt. Hämmentävä tapahtumaketju vaati myös laajempien maailmanpoliittisten kaarien pohjalta tehtyjä tulkintoja, näkemyksiä, analyyseja – rauhoittelujakin.

Ulkopolitiikka löysi tiensä ihmisten välisiin keskusteluihin myös kotona ja tuttavien kanssa. Dialogista tuli tärkeää paitsi politiikan ja tiedonvälityksen kannalta, myös tunnetasolla. Keskustelu sai terapeuttisia tehtäviä.

Yksityisten huolenaiheiden lisäksi peilasimme keskustelun avulla myös kansakuntamme historiaa ja nykyistä suhdettamme itänaapuriin. Sen pohjalta kevään aikana tehtiin lopulta merkittävä kansallinen päätös, Nato-jäsenyyden hakeminen. Myös Nato-prosessi vaati ajatustenvaihtoa, ja tulee vaatimaan sitä myös jatkossa.

Yhteiskunnan läpi ulottuvalla keskustelulla on ollut osin myös ulkopolitiikkaa demokratisoiva piirre: asiantuntija- ja eliittivetoiseksi usein jäävä politiikan alue on saanut lisää seuraajia ja ymmärrys siitä on syventynyt.

—

Päinvastainen tilanne, aidon julkisen keskustelun puuttuminen, on nähtävissä Venäjällä. Sanan- ja ajatuksenvapauden rajoittaminen on edennyt pisteeseen, jossa pelkän tyhjän valkoisen paperiarkin piteleminen julkisella paikalla johtaa pidätykseen.

Emme edes tiedä, mitä venäläiset pohjimmiltaan ajattelevat sodasta. Sanovatko venäläiset kyselyissä, mitä oikeasti ajattelevat? Missä määrin systemaattinen propaganda vaikuttaa Putinin hämmästyttävän korkeaan kannatukseen – mikäli julkaistuihin mielipidemittauksiin voi ollenkaan luottaa?

Keskustelun puute hallitsee Venäjän politiikkaa, kuihduttaa kansalaisyhteiskunnan ja hämärryttää viime kädessä totuuden.

Kuten sodan luonteeseen kuuluu, keskusteluyhteys on rappeutunut myös Venäjän ja Ukrainan, sekä Venäjän ja Nato-maiden välillä. Käydyt neuvottelut ovat olleet niukkoja ja tinkimättömiä, lähinnä toisten ohi puhumista: kaksi “totuutta” ei ole löytänyt yhteistä perustaa.

Samaan aikaan lännessä diplomatia on vahvistunut ja yhteistyö osoittanut voimansa.

—

Lännellä on kuitenkin myös omat sokeat pisteensä. Suhtautumistavassa on ollut eurosentrisyyttä: koko maailma ei suhtaudu tilanteeseen samanlaisena, jopa eksistentiaalisesti nykyistä maailmanjärjestystä haastavana katastrofina, vaan pikemminkin alueellisena konfliktina. Jotkut ovat nostaneet esille myös kaksinaismoralismin, jota suhteettoman suuri tuki Ukrainalle heidän mukaansa edustaa.

Osa näkemyksistä on myös ollut epätoivottuja: tietty ylpeys on värittänyt asetelmaa niin, että jääräpäisyys on estänyt aidosti punnitsemasta vaihtoehtoja.

Muun muassa yleensä keskenään erimieliset filosofi Noam Chomsky ja Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger ovat viime aikoina tuoneet esille näkökulmaa, että neuvotteluihin ja mahdollisiin myönnytyksiin Venäjän kanssa on suhtauduttu liiankin negatiivisesti ja torjuen.

Heidän mielestään sotaa ei tule taistella “viimeiseen ukrainalaiseen”. Tilanne on joka tapauksessa lose-lose, ja sen jatkaminen ei tiedä hyvää. Nykyistä merkittävästi vahvempi tuki Ukrainalle tietäisi mahdollista tai todennäköistä eskalaatiota.

Kultaranta-keskustelujen päävieras Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg korosti, että päätös hinnasta on loppujen lopuksi ukrainalaisten oma.

Länsi kuitenkin voi auttaa Ukrainaa saattamalla sen neuvotteluasemassa niin vahvaan asemaan kuin nyt vain on mahdollista.

Putin toivoo, että länsi väsyy, kyllästyy ja menettää mielenkiintonsa Ukrainan tukemiseen.

Siksikin keskustelua täytyy jatkaa ja agendaa tulee pitää yllä; siksi Ukrainalle on annettava enemmän kuin kuuluisuuden varttitunti.

–

Meillä on tapana kiertää asioita, jotka tuntuvat lohduttomilta, kiusallisilta tai muuten ikäviltä. Kiertelemme sen sanomista, että mikään ei auta, että hyvää ratkaisua ei ole. Siksi Niinistön “ei auta sota, ei auta rauha” -kommentti ja summaus keskustelusta oli niin pysäyttävä: siinä lausuttiin ääneen jotain, minkä kuuleminen ei ole mieluisaa.

Samalla tuo hetki jollain tapaa summasi Kultaranta-keskustelujen mutta myös laajemman yhteiskunnallisen keskustelun merkityksen juuri tällä hetkellä.

Todellisuus pitää kohdata.

Ja vaikka edessä näyttäisi olevan umpikuja, paikoilleen ei voi jäädä.